Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas
riista. Lammastarha. Koti-ikävä.
Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä
valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin
vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien
tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa.
Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja
purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista
malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla
puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä
kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja
räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän
sitten ollut känsistä pelkoa!
Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin
Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten
muonavaroja runsaalla riistalla.
Cyrus Smith varoitteli varoittelemistaan metsästäjiä liiaksi
tuhlaamasta ruutia ja lyijyä. Viimeksimainittua metallia hänen ei
onnistunut löytää koko Lincolnin saaresta. Haulien asemasta käytettiin
rautalangasta katkottuja pätkiä, jotka eivät kantaneet niin kauas kuin
raskaammat haulit, mutta tarkan käden laukaisemina sittenkään harvoin
lensivät harhaan.
Ruudin sijaan osasi Cyrus Smith valmistaa pumpuliruutia, joka ei ole
muuta kuin savuavassa typpihapossa liotettua selluloosaa. Edellistä hän
teki rikkihaposta, jälkimmäistä saatiin varsinkin seljapuun ytimestä.
Kaniinitarha tuotti loppumattomasti paistia heidän pöytäänsä, ja koska
Näkötornin saari oli joka puolelta veden ympäröimä, ei ollut pelkoa
siitä, että kaniinit pääsevät tekemään vahinkoa heidän pienellä
pellollaan ja kasvitarhassaan, jossa he viljelivät kaikenlaisia
metsästä saamiaan vihanneksiksi sopivia kasveja.
Järvestä ja joesta saatiin ongella forelleja ja muita kaloja.
Merikilpikonnain herkullista lihaa ei myöskään puuttunut heidän
pöydästään enempää kuin ostereitakaan. Kalastus antoi runsaat saaliit,
sitten kun merestä alkoi Laupeuden jokeen nousta lohia.
Näinä päivinä Jup pääsi varsinaisen lakeijan arvoon, sai ylleen
valkoisen jakun ja housut sekä esiliinan, jonka kaksi taskua varsinkin
tuottivat sille sanomatonta mielihyvää.
Tammikuun lopulla ryhdyttiin panemaan kuntoon Punapuron lähteille
karjatarhaa, jonka asukkaiksi toivottiin saatavan vuorilla laumoittain
kuljeksivia mufloneja. Tarha aidattiin rehevälle nurmikolle, vuoren
eteläiselle rinteelle, jossa puut soivat suojaa ja siimestä ja jonka
läpi juoksi kirkasvetinen puro. Aitaus rakennettiin puista, joita oli
täytynyt kaataa teitä raivattaessa. Keskelle aitaa tehtiin
kaksipuolinen veräjä.
Sitten alkoi itse lammasten pyydystäminen, johon ottivat osaa kaikki
siirtolaiset, jopa uskollinen Jupkin. Tarkoitus oli, että Gideon
Spilett ja Harbert onagerien selässä ajaisivat lampaita vuorilta
lähemmäksi tarhaa. Alempana taas muut koettaisivat ahdistaa niitä
veräjää kohti. Kestävyyttä tämä ajo kysyi. Ainakin kaksi kolmasosaa
mufloneista ja vuorivuohista pääsi pujahtamaan tiehensä, mutta
kolmisenkymmentä saatiin kuitenkin aitaukseen. Ja olihan sekin jo hyvä
alku karjalle.
Helmikuun kuluessa korjailtiin teitä, joista toinen vei
Graniittilinnasta Ilmapallon valkamaan ja toinen karjatarhalle. Samalla
pantiin alulle kolmaskin tie, nimittäin Laupeudenjoen sillalta
Käärmeniemen metsiin.
Kasvitarha sai hyvin arvokkaan lisän, kun Harbert eräänä päivänä toi
metsästä löytämiään perunan mukuloita.
Juomistakaan ei ollut puutetta. Entisten lisäksi valmistettiin Cyrus
Smithin johdolla erään jalokuusilajin vesoista oikeaa olutta.
Nab oli ylängön harjalle rakentanut jonkinlaisen lehtimajan
köynnöskasveista, jotka hän oli istuttanut omin käsin. Siellä
siirtolaiset usein istuskelivat iltaviileässä haastellen kaukaisesta
kotimaastaan. Kuinka arvokas olisi heille nyt ollut yksikin numero
jotain sanomalehteä!
Ei ollut enää kovin kauan maaliskuun 24:nteen. Silloin tuli kuluneeksi
vuosi siitä, kun he ilmapalloineen olivat pudonneet tämän saaren
kohdalle; silloin he olivat olleet viheliäisiä olentoja, kaikkea
vailla, nyt hyvinvoipia siirtolaisia. Ja kaikesta tästä he lähinnä
Jumalaa saivat kiittää omaa tarmoaan ja ahkeruuttaan.
Harvoin Cyrus Smith otti osaa keskusteluihin. Välistä hän vain hymähti
Pencroffin sutkauksille. Hän hautoi alinomaa mielessään saarella
sattuneita salaperäisiä tapahtumia, jotka yhä edelleen pysyivät
selittämättöminä arvoituksina.