Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha.
Onagerit.
Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa
kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut
hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa
lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab
sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei
kukaan hyljeksinyt.
Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria,
eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff
päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi
köysiin.
Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena
oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja
toisena kanatarhan perustaminen.
Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten
kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen
varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen
ylös.
Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa
hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä
Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden
ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa
Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään
puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri,
etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin
pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen
mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi
säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden
suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta
Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen
niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu
uuden kanavan kumpaankin päähän.
-- Ja jos, Cyrus Smith puheli, -- teemme sillan ja porraspuut
nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta
hyökkäyksiltä.
Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun
siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli
riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä
tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten
jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo
liikutella kätevän vipukoneiston avulla.
Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta -- Pencroffin määräyksen
mukaan -- kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko
Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.
Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi
saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin
nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä
kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia
linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.
Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli
maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus
Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja
viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma
etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä.
Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen
nimeksi pantiin Glyseriinijoki.
Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä
töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti,
eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi
tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.
Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen
päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä
kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa.
Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää
kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja,
kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja
tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja
pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.
Eräänä päivänä -- se oli joulukuun 23:s -- kuului ulkoa äkkiä Nabin
huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät?
Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne
muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia,
valkojalkaisia.
-- Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, -- seepran ja kvaggan
välimuotoja!
Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit
vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa
ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin
sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä
toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie
Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet
rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän
tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.
Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän,
mutta tottuivat viimein niihin.
Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon
valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli
huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia,
mutta kaatumatta päästiin perille.
Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.