Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko
tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.
Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta
tikkaita ei ollut missään.
Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä
oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati
tällainen selittämätön tapaus.
Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä
ruoasta tietoakaan.
Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin
ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat
yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita.
Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet,
kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.
Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät
Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta,
kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti
sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan.
Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle
kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli
vedetty ylös.
Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.
-- Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, -- nukkuvat kuin
olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja
murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten
pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]
Kun Pencroff, aito amerikkalainen, sanoi jotakuta "John Bullin
pojiksi", hän oli mielestään kohonnut sättimisen korkeimpaan asteeseen.
Harbert puolestaan ehdotti, että nuoleen kiinnitetty hieno nuora
ammuttaisiin kahden alimman askelman välistä. Nuoran molemmista päistä
vetämällä saataisiin portaat putoamaan alas. Ehdotus hyväksyttiin.
Nuoleen sidottiin nuora, ja nuori Harbert laukaisi jousensa. Hän osui,
ja heti tarttuivat muut nuoraan kiinni; mutta samassa kurottautui
ylhäältä oviaukosta käsivarsi ja veti tikkaat kokonaan oven
sisäpuolelle.
-- Odotahan sinä, senkin roisto! Pencroff huusi ylös. -- Jos koskaan on
luotini nahkasi rikkova, niin täältä se pian tulee.
-- Mutta kuka siellä on? Nab kysyi.
-- Etkö tunne?
-- En.
-- Apina se on, marakatti, karvainen tonttu, paviaani, orangutangi. Ja
ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi ilmaantui samassa ikkunoihin
kolme, neljä karvaista apinannaamaa, jotka tervehtivät majansa isäntiä
tuhansin virnailuin ja irvistyksin.
-- Johan minä tiesin, että tämä on vain ilkeätä ilvettä, mutta maltas!
Pencroff heitti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Muut apinat
katosivat näkyvistä, mutta yksi putosi kuolleena maahan.
Se oli suuri orangutangi.
Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi
näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta
se katkesi.
Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa
hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan
entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin
sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta
tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin
niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top
äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.
Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen,
kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat
paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan
hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti
luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät
kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.
Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä
ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin
niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne
riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.
-- Peijakas! huudahti Pencroff. -- Sepä oli sukkela temppu!
-- Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.
-- Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, -- jospa siellä vielä on
niitä karvatonttuja!
-- Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.
Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä.
Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.
-- Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff
kysäisi.
Samassa kuului eteisestä huutoa, ja iso apina syöksyi saliin, Nab
perässään.
Pencroff hyökkäsi sitä vastaan kirves kädessä, mutta insinööri ennätti
väliin.
-- Pencroff! Me säästämme sen.
-- Mitä siitä?
-- Se se meille tikkaat heitti.
Cyrus Smith lausui sen niin omituisella äänellä, että oli vaikeata
päättää, puhuiko hän totta vai leikkiä.
Hetken kuluttua oli apina pantu köysiin.
-- Ja mikähän tuostakin saataneen? kysäisi Pencroff.
-- Palvelija siitä saadaan, Harbert vastasi.
Harbert puhui totta. Nämä orangutangit, joitten kasvojen kulma ei ole
kovinkaan paljon pienempi kuin Australian alkuasukkaiden ja
hottentottien, ovat tunnetut älykkyydestään. Ne kesyyntyvät helposti
ja oppivat suorittamaan kaikenlaisia kotiaskareita. Suurella
luonnontutkijalla kreivi Buffonilla tiedetään olleen apina, joka kauan
aikaa ja tunnollisesti ja uskollisesti palveli häntä.
Tämä orangutangi oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä,
lujarakenteinen, erittäin viisaskatseinen.
-- Jassoo, vai palvelijaksi! Pencroff puheli. -- No otetaan, otetaan,
mutta ruokapalkoilla vain.
Apina vastasi siihen kumeasti muristen.
Ja niin tuli uusi jäsen Lincolnin saaren siirtokuntaan, siitä lähtien
sen palvelija, jolle Pencroffin ehdotuksesta pantiin nimeksi Jupiter
eli lyhennettynä Jup.