Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa.
Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.
Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja
läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes
laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei
länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai
haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen --
vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa -- lähteä tutkimaan saaren
eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen
Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.
-- Hyvä niinkin, yritti Nab, -- mutta...
-- Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.
-- Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on
siellä joen latvoilla?
-- Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, --
tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.
Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival,
Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren
eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin
lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka
hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi
tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.
-- Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, -- niin
se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.
-- Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon
Spilett arveli.
-- Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, -- mutta
rantahiekalle ei koskaan.
-- Miksei?
-- Siksi, että nämä rannan lentohiekat ovat karejakin pahemmat. Ne
imevät itseensä kaiken, mitä niille ajautuu: muutaman päivän kuluttua
ei laivasta olisi mitään muuta jäljellä kuin myrskyn taittamia mastoja,
jotka nousuvesi kenties olisi työntänyt yli tämän juoksevan hiekan
alueen.
Huolellisesti tutkittiin kaikki lahdelmat ja kallionhalkeamat, jopa
meren puolelta luotojen välitkin, mutta ei pienintäkään pirstaletta
missään.
Pikimmältään vain kerran ruokailtuaan ja levähdettyään Washingtonin
lahden pohjukassa matkamiehet saapuivat kello kolmen tienoissa erääseen
poukamaan, johon johti kapea väylä mereltä päin. Siinä oli luonnon
muovaama valkama. Sen perällä kohosi porrasmaisesti vuorenseinä, josta
oli suorinta tietä noin viisi kilometriä Näkötornin ylängölle ja
parikymmentä kilometriä Kynsiniemeen. Ranta oli lahden pohjukassa noin
viisitoista -- kahdeksantoista metriä ylempänä merenpintaa. Siitä oli
siis esteetön näköala joka suuntaan merelle ja rannikoille, ja
insinööri tutkisteli sieltä kiikarillaan huolellisesti ympäristöä.
Äkkiä kuului rannan puolelta koiran haukuntaa, ja vähän ajan kuluttua
tuli Top, suussaan likainen vaateriepu. Nab kiiruhti ottamaan sen pois.
Se oli pala palttinaa.
Kiivaasti haukkuen Top juoksi Cyrus Smithin luokse, hypähti sitten
metsään päin ja palasi jälleen ikäänkuin kutsuen isäntää mukaansa.
Kaikki kiiruhtivat koiran jälkeen. Mutta metsä oli tiheä, ei
ihmisjälkeä missään, ei katkaistua oksaa, ei tallattua varpua.
Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin aukiolle, jossa Top pysähtyi
erään pitkän puun juurelle ja entistä hurjemmin haukkui sen latvaa
kohti.
-- No, mutta! huudahti Pencroff.
-- Mikä on?
-- Me etsimme laivanpirstaleita maasta ja merestä, ja ne roikkuvatkin
ilmassa!
-- Mitkä niin?
Pencroff osoitti kädellään vaaleata riekaletta, joka riippui puun
latvasta ja josta Top oli reväissyt palasen irti.
-- Mutta ovatko nuo pirstaleita, nuo? Gideon Spilett huusi.
-- Ovat ne. Siinä kaikki, mitä on jäljellä meidän ilmalaivastamme.
Tuonne se on tarttunut hongan latvaan. Eläköön! Ja erinomaista
puuvillaa tämä onkin, ja siinä on meillä kangasta paidoiksi riittämiin
ja nenäliinoiksi moneksi vuodeksi. No, mr Spilett, mitäs sanotte
sellaisesta saaresta, missä puut kasvavat nenäliinoja?
Pencroffin ihastukseen yhtyivät muutkin. Heidän pallonsa, kohottuaan
viimeistä kertaa ilmaan, oli todellakin tarttunut tämän jättiläismäisen
hongan latvaan. Ja tuossa heillä nyt oli käytettävissään muutama
kymmenen metriä mitä parhainta puuvillakangasta, josta vain tarvitsisi
liottaa vernissa pois.
Kangas oli nyt ensi työksi saatava latvasta irti, mutta se tehtävä ei
ollutkaan helppo. Pencroff, Harbert ja Nab kiipesivät puuhun, ja vaikka
he panivat liikkeelle kaiken kätevyytensä päästellen kangasta irti
oksista ja havuista, niin kului runsaat kaksi tuntia, ennenkuin koko
aarre oli saatu alas. Ja niin oli nyt heidän saaliinaan, ei ainoastaan
pallon päällys venttiileineen, jousineen ja kuparikehyksineen, vaan
koko verkkokin, siis suunnaton määrä köysiä ja nuoria sekä ankkuri.
Päällys oli repeämää lukuunottamatta aivan ehjä. Vain pienen palasen
alalaidasta oli Top repäissyt irti.
Tämä oli kuin taivaasta pudonnut lahja.
-- Jaa-a, mr Smith, Pencroff puheli, -- jos täältä joskus muille
markkinoille lähdetään, niin ei sitä ainakaan ilmapallolla mennä, sillä
sehän ei kulje sinne, minne mies tahtoo. Mutta mepäs rakennamme laivan,
ja minä laitan tästä kankaasta siihen fokit ja prammit ja muut
mesaanit. Vai?
Ei ollut ajattelemistakaan kantaa koko tätä tavaran paljoutta
Graniittilinnaan. Sen vuoksi päätettiin kätkeä se ja tulla seuraavana
päivänä noutamaan rattailla pois. Koko saalis kannettiin rotkoon ja
suojaksi pedoilta ladottiin rotkon suulle suuria rytöjä ja kiviä.
Lahdelman nimeksi annettiin Ilmapallon valkama.
Puoliyö oli jo käsissä, ennenkuin päästiin Laupeuden joen ensimmäiseen
mutkaan.
Yö oli pimeä, mutta Pencroff rupesi lupauksensa mukaan rakentamaan
lauttaa. Muut loikoivat väsyneitä jalkojaan lepuutellen nurmikolla.
Harbert käveli joen vartta ylös. Äkkiä hän palasi juoksujalkaa muitten
luokse:
-- Katsokaas, mikä tuolta tulee! hän huudahti.
Pencroff keskeytti työnsä ja huomasi jonkin mustan esineen liikkuvan
joen pinnalla.
-- Venehän se on, hän virkkoi.
Todellakin: vene lipui hitaasti myötävirtaan.
-- Hoi, vene, ho-hoi! luikkasi Pencroff merimiehen tapaansa unohtaen,
että kenties nyt olisi viisainta olla aivan ääneti.
Ei kuulunut vastausta. Vene ei ollut enää kuin kymmenen askelen päässä.
-- Mutta meidän oma pirogimmehan se on! Pencroff huudahti. -- Nuora on
katkennut ja paatti karannut. Hyväänpä aikaan tulikin.
-- Meidänkö pirogi! kummasteli Cyrus Smith.
Pencroff oli oikeassa.
Vene piti välttämättä saada kiinni, ennenkuin se ennätti mennä ohitse.
Pencroff ja Nab vetivät sen pitkällä seipäällä rantaan.
Insinööri hyppäsi siihen ensimmäisenä ja tarkasti köyttä: se oli
ilmeisesti hiertynyt poikki pohjakiviin.
-- Tämä on varsin kummallista ... hän jupisi.
Köysi saattoi kyllä olla kulunut, mutta miten oli selitettävissä se
seikka, että pirogi nyt juuri sattui tulemaan heidän kohdalleen?
Neljännestuntia myöhemmin se olisi ehdottomasti heidän huomaamattaan
mennyt mereen.
Jos olisi eletty satujen aikaa, olisi luullut jonkun yliluonnollisen
olennon salaa auttavan siirtolaisia.
Kaikki nousivat veneeseen, ja tuokion kuluttua oltiin Graniittilinnan
edustalla. Pirogi vedettiin maalle, ja kaikki kiiruhtivat asuntoaan
kohti.
Mutta Top alkoi jälleen haukkua äkäisesti, ja Nab, joka ensimmäisenä
tavoitteli tikkaitten askelmia, päästi huudon...
Tikkaat olivat poissa!