Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä
Pencroff kaipaa? Raamatun jae.
Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme
ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli
tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli
tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela
-- siinä aluksen kaikki varusteet.
Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.
-- Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin
vuotavan.
-- Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. -- Parin päivän kuluttua ei
siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.
Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff
perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon
eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli
tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja
käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen
teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä,
pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.
Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään
sen, kun Harbert äkkiä huudahti:
-- Mitä tuolla rannalla on?
Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi
hiekan peitossa.
-- Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.
-- Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?
-- Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.
Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät
maihin.
Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli
kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku.
Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes
aallot olivat sen heittäneet maihin.
-- Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun
ääreen. -- Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein
koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.
-- Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. -- Ettekö malttaisi
odottaa tunnin verran?
-- Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri
sellaista, mitä meiltä puuttuu!
-- Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta
meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan
ja avaamme siellä varovasti.
-- Kai se parasta on, merimies myönsi. -- Minä olen sellainen
hätähousu!
Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen
liian raskas.
Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin,
mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät
ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei
purrenpahastakaan.
Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä
haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse
saaren toisessa päässä? -- Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet
malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.
Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä
senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä
nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen
solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt,
niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä
kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan
uiskennellut.
Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty
tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että
haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.
-- Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, -- ja otamme
tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille
takaisin, ellemme, niin...
-- Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?
Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin
tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään.
Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan
sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi.
Puolentoista tunnin kuluttua -- niin kauan kesti soutaa tuota viiden
kilometrin matkaa -- saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin
maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti
helposti auki.
Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin
pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin
arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa
eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään,
ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.
Kas tässä luettelo arkun aarteista:
_Työkaluja_: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2
veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2
viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja
ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.
_Aseita_: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa
luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin
noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.
_Tieteellisiä kojeita_: sekstantti, kaksoiskiikari,
kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari,
aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.
_Vaatteita_: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti
villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa
sukkia samanlaisesta kankaasta.
_Astioita_: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3
rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.
_Kirjoja_: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja
useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3
riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.
Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi
kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes
kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla
omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys,
osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan
suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli
valokuvauskone tarpeineen.
Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka
tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he
itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita
ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.
Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.
-- Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.
-- Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.
-- Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, -- sitten olisin
ollut onnellisin ihminen maailmassa.
Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.
Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa
tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki
esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.
Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert
pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.
Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff
pidätti häntä sanoen:
-- Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa
kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.
Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden
lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon
punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin
7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:
"_Jokainen anova saa, ja etsivä löytää_."