Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?
Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa,
ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat
saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen
ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento,
kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli
oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.
-- Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia
tarkastellessaan, -- oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas
ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?
-- Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.
-- Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta
sitten, insinööri lausui, -- ja niin ollen päättelen: joko on saaressa
ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut
tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin
tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme
myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai
malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.
-- Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff
huudahti. -- Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.
-- Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri
virkkoi. -- Mistä se siihen olisi tullut?
-- Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti
Nab.
-- Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. -- Vai olisi minulla ollut
puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut!
Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan
rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia
leukapielistäni irti.
-- Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. --
Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.
Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla
voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen
latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja
lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä,
tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan
pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.
Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että
äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta
kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui,
mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä
ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.
Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa
toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas
Graniittilinnasta.
Kerran -- oli lokakuun 28:s -- sattui taas omituinen tapaus.
Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan
kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta
kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa
selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta
liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille
suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.
He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi
yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja
mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät
takaisin merenrantaan.
Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää
eläintä, jolla oli "maja mukanaan".
-- Kappas tuota! Nab virkkoi. -- Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä
vatsalleen.
-- Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.
-- Mutta, Nab sanoi, -- emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.
-- Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.
Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia
rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.
-- Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. -- Päästää käsistään ainakin
puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä
kaikki.
Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff
arveli:
-- Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!
-- Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith
kysyi.
-- Korkeintaan viidentoista askelen päässä.
-- Ja pakoveden aikana?
-- Niin.
-- Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja
vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.
-- Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.
-- Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.
Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei
hän itsekään sitä uskonut.