Dugongin haava. Järven laskukohta. Räjähdysaine. Uusi vesiputous.
Tunnelissa. Syvä kuilu. Luolasaleja.
Seuraavana päivänä, toukokuun 7:ntenä, Cyrus Smith ja Gideon Spilett
lähtivät jälleen Grantin järvelle. Toiset menivät lauttaamaan
polttopuita hormeille.
Sillä matalikolla, missä dugongin raato virui, oli varsin vähän vettä,
mutta siitä näytti järven pohja äkkijyrkkänä laskevan keskijärveä
kohti. Lintuja oli suurissa parvin keräytynyt haaskan ympärille. Ne
piti karkottaa kivillä pois, sillä Cyrus Smith aikoi käyttää hyväkseen
dugongin rasvaa.
Siinä he seisoivat kumpainenkin kummastellen eilisillan tapausta. Mitä
enemmän he katselivat dugongin leuan alla olevaa haavaa, sitä
oudommalta heistä asia näytti. Mikä väkevä käsi lieneekään tehnyt tämän
ilmeisen puukonhaavan ja viskannut Topin järvestä ilmaan?... Ja kuinka
oli Cyrus Smith pallosta mereen pudottuaan ja veteen vajottuaan voinut
pelastua ilman vähintäkään vammaa rantakallioiden toiselle puolelle?
Tässä piili merkillinen salaisuus, johon he toivottavasti
tulevaisuudessa saisivat selityksen. Toistaiseksi he päättivät olla
puhumatta siitä mitään muille tovereilleen.
Heidän siinä näitä asioita miettiessään ja järven rantaa kävellessään
Cyrus Smith huomasi äkkiä järven pinnassa nopean virtapaikan. Hän
heitti siihen muutamia puunpalasia, ja ne lähtivät heti kiitämään
virran mukana. Ystävykset seurasivat niitä, kunnes saapuivat järven
eteläisimpään päähän. Siinä vesi katosi ikäänkuin rakoon maan sisään.
Insinööri painoi korvansa maahan ja kuuli selvästi veden solinaa.
-- Tässä varmaankin järven vedet laskevat johonkin rantakallioiden
halkeamaan.
Hän katkaisi ja karsi pitkän oksan ja pisti sen rantaviivan
muodostamaan kulmaukseen noin puolen metrin verran vedenpinnan alle.
Keppi kirposi heti hänen kädestään ja katosi vedenalaiseen koloon.
-- Nyt ei enää epäilystäkään! Cyrus Smith huudahti. -- Tässä on järven
vesillä laskupaikkansa, ja minä saan sen näkyviin.
-- Millä keinoin?
-- Lasken järven pinnan puolitoista metriä alemmaksi.
-- Mutta millä tavalla?
-- Aukaisen isomman väylän.
-- Tuohon graniittiseinäänkö?
-- Siihen juuri. Minä räjäytän sen, vesi alenee, ja tunneli tulee
näkyviin. Samalla syntyy vesiputous, josta meille vielä saattaa olla
paljonkin hyötyä.
He palasivat hormeihin, ja siellä Cyrus Smith ilmoitti ystävilleen
aikeensa.
Hänen mielestään täytyi siinä osassa Näkötornin ylänköä, joka muodosti
graniittiseinän järven ja meren välille, olla suurempia tai pienempiä
rotkoja ja luolia, ja ne hän oli päättänyt saada esiin. Sitä varten
piti ensinnäkin raivata suurempi aukko järven vesille ja laskea siten
järven pinta alemmaksi. Siihen taas tarvittiin räjähdysaineita. Ja nämä
olisi valmistettava tarjona olevista runsaista luonnonrikkauksista.
Rikkikiisua oli saarella runsaasti. Siitä tehtäisiin rikkihappoa.
Salpietaria oli niinikään Franklinin vuoren juurella. Levistä ja
merikasveista poltettaisiin niin sanottua luonnollista soodaa. Soodan
avulla saataisiin taas hylkeenrasvasta saippuaa ja glyseriiniä.
Salpietarista ja rikkihaposta valmistuu typpihappoa, siitä ja
glyseriinistä nitroglyseriiniä.
-- Selvä kuin päivä! huudahti Pencroff.
Niin aivan selvää se ei silti ollut. Varsinkin oli rikkihapon
valmistaminen vaikeaa ja monimutkaista, se kun tehtaissa vaatii
erittäin suuria ja kalliita laitteita. Mutta Cyrus Smith osasi käyttää
hyväkseen sitä valmistustapaa, jonka antamaa tuotetta nimitetään
Nordhausenin hapoksi. Rikkikiisu sai hienoksi jauhettuna rapautua
tasaisella kalliolla, ja näin syntynyt rautasulfaatti pasutettiin
savisessa tislausastiassa.
Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen -- työ kun
oli varsin vaarallista -- sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen
öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.
-- Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.
Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on
laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus
on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan
sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.
-- Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.
-- Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.
-- Milloin se tapahtuu?
-- Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.
Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä,
jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä
meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa,
mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja
oli raivattava pois.
Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan,
niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli
tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää
räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.
Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen
sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä.
Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti
siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen
rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun
keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin.
Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen,
kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja
katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja
saisi sen räjähtämään.
Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti
irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo.
Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein:
viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he
olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi
vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui
ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli
niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän
kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon
joka mies.
Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.
Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut.
Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi
yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!
Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen
laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten
haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja
köysiä ja tulukset.
Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta
yrityksestä.
-- Mr Smith, hän virkkoi, -- tällä teidän rasvaisella liemellännehän
voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?
-- Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.
-- Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?
-- Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu
sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua
pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.
-- Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...
Mahdotonta -- se oli sana, jonka Pencroff oli kokonaan pyyhkäissyt pois
Lincolnin saaren sanakirjasta.
Vuoren graniittiseinässä, ylempänä vedenpintaa, näkyi nyt selvästi tuo
kauan etsitty aukko, noin kuusi metriä leveä, mutta ainoastaan puoli
metriä korkea. Kuokilla hakattiin tämä portti avarammaksi, niin että
oli helppoa kulkea ainakin kumarassa tunnelia myöten. Lattian
kaltevuuskaan tuossa käytävässä ei ollut sen suurempi kuin että siinä
saattoi helposti liikkua.
Käsissään pihkaisia oksia tulisoihtuina siirtolaiset lähtivät
käytävään, Top muitten edellä. Vastoin odotuksia aukko alkoi käydä yhä
korkeammaksi, niin että vaeltajat pian mahtuivat kulkemaan aivan
suorina. Pohja oli veden jäljeltä vielä märkä, niin että täytyi koko
ajan varoa liukastumista. Kaikki osoitti, että tämä käytävä ei ollut
virran luoma, vaan oli aikain alussa muodostunut tähän eli toisin
sanoen oli yhtä vanha kuin saari itsekin.
Satasen askelta laskeuduttuaan kulkijat huomasivat käytävän äkkiä
laajenevan jonkinlaiseksi väljäksi luolaksi. Siihen pysähtymättä he
kulkivat vielä noin viisikymmentä askelta alemmaksi. Silloin alkoi
edestä päin äkkiä kuulua ääniä, kovia ja kaikuvia kuin kaiuttimesta.
-- Se on Top! huusi Harbert.
-- Ja haukkuukin niin vimmatusti, lisäsi Pencroff.
-- Haukkukoon mitä tahansa, Gideon Spilett virkkoi, -- onhan meillä
aseet kädessä. Eteenpäin vain!
Siirtolaiset kiirehtivät yhä alemmaksi, ja yhä rajummaksi kävi koiran
haukunta. Olisiko se ottelussa jonkin eläimen kanssa? Miehet melkein
laskivat liukua luolan kaltevaa pohjaa myöten ja saavuttivat tuokin
kuluttua koiransa pariakymmentä metriä alempana.
Siellä oli tunneli laajentunut suureksi, komeaksi luolaksi. Top
juoksenteli edestakaisin vimmatusti haukkuen. Pencroff ja Nab
heiluttivat tulisoihtujaan paremmin valaistakseen luolaa. Siirtolaiset
samosivat sitä ristiin rastiin, mutta kaikkialla oli vastassa vain
tumma graniittiseinä.
-- Onhan tässä täytynyt olla aukko, josta vesi on virrannut mereen,
lausui insinööri.
-- Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, -- muutoin tässä vielä
syöstään suinpäin kuoppaan.
-- Etsi, Top, etsi, etsi!
Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.
Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla
valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua
käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi
palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä
kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren
pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin
kolmeksikymmeneksi metriksi.
Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.
-- Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.
-- Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.
-- Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa
meille.
-- Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen!
huudahti Pencroff.
Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän
he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli
jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli
hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta
insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä
ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän,
syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.
Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo
Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi
työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi
reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.
-- Eläköön! huusi Pencroff. -- Onni suosii miehiä!
Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.
Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni
merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren
siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman
luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä,
kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa
sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä
oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia,
niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja
niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia
kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki
bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.
Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta
Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän
eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden
vallassa.
-- Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.
-- Graniittilinna, insinööri vastasi.
Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin
ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.