Raudan valmistukseen. Hylkeenpyynti. Ensimmäinen rautaharkko. Mistä
vasara? Terästäkin. Missä Grantin järvi laski mereen? Taistelu dugongin
kanssa. Omituinen tapaus.
Tiilenpolttajista ja savenvalajista oli pian tuleva rautatehtailijoita.
Sitä oli Cyrus Smith ehdottanut. Hän tahtoi nimittäin käyttää hyväkseen
Franklinin vuoren juurella olevia malmikerrostumia, jotka sisälsivät
rautaa suuret prosenttimäärät.
-- Ahaa, Pencroff virkkoi, -- vai tulee meistä nyt rautaruukin
omistajia!
-- Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, -- ja sitä varten täytyy meidän
ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.
-- Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?
-- Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.
Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla
-- sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet -- suuria määriä
vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen
hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin
tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä
ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut
jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.
Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain
pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi
ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta
siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.
Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla
mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt
uiskentelemaan.
Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä,
kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän
rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille,
niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.
Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja
asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.
Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa
kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin
nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä
maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.
-- Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.
-- Hyvä on, Cyrus Smith vastasi. -- Niistä me teemme pajan palkeet.
-- Hei! merimies huudahti. -- Nepä pääsivät korkeaan virkaan!
Kiireimmän kaupalla Pencroff ja Nab nylkivät eläimet sillä välin kun
Cyrus Smith ja reportteri kävelivät tarkastelemassa luotoa.
Pakoveden aikana he jälleen palasivat hormeille.
Vaikea tehtävä oli hylkeennahkain pingottaminen karkeatekoisen kehilön
päälle ja ompeleminen yhteen kasvinkuiduilla. Kokonaista kolme päivää
piti siirtolaisten ponnistella joukolla, ennenkuin heidän vihdoin
onnistui saada valmiiksi tämä ensimmäinen kojeensa, niin tärkeä heidän
aikomassaan raudan valmistuksessa.
Koska Cyrus Smithin löytämä rautamalmi oli louhittava Franklinin vuoren
itäisiltä harjanteilta, siis kymmenen kilometrin päästä, katsottiin
edullisimmaksi siirtyä koko siksi ajaksi, kun rautaa valmistettiin,
itse työpaikalle, johon väliaikaiseksi asunnoksi rakennettaisiin
risumaja.
Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle. Matkalla Harbert löysi erään
Dracaena-heimoon kuuluvan kasvin, jonka juurista saa varsin ravitsevaa
ruokaa ja niiden mehusta mainiota likööriä. Samoin onnistui Harbertin
ja Gideon Spilettin ampua jousilla kaksi kengurua.
Kello viiden maissa päästiin Punapuron rantaan, ja siihen rakennettiin
maja köynnöskasveilla ja savella päällystetyistä lujista Oksista ja
lehvistä. Majan eteen sytytettiin nuotio, jonka ääressä kukin valvoi
vuorollaan osan yötä.
Seuraavana aamuna alkoi työ.
Emme rupea lukijaimme rasitukseksi seikkaperäisesti selittelemään
raudan valmistuksen salaisuuksia. Riittänee maininta, että malmi ja
hiili ladottiin kerroksittain päälletysten uuninmuotoiseksi
rakennelmaksi ja palkeitten suuhun asetettiin kuivatusta savesta tehty
savutorvi, jonka toinen pää johdettiin uunin sisään. Palkeita
lietsomalla saatiin aikaan kova kuumuus, ja yhä jatkuvan ilmavirran
puhaltaessa muuttui hiili ensin hiilidioksidiksi, sitten
hiilimonoksidiksi, joka vihdoin irrotti malmista hapen, niin että rauta
pelkistyi puhtaaksi.
Paljon oli nähty vaivaa ja huolta, mutta suuri oli siirtolaisten
ilokin, kun ensimmäinen rautaharkko valahti uunista. Se oli kyllä vielä
hyvin huokoista ja kaipasi takomista.
Mutta mistä vasara? Siirtolaiset olivat nyt samassa asemassa kuin
maailman ensimmäinenkin raudantekijä. Pitihän hänen tulla toimeen. Ja
niin tulivat hekin. Ensimmäinen harkko pistettiin varteen ja sai olla
seuraavien harkkojen moukarina. Alasimena oli luja graniittikallio.
Ja niinpä heillä huhtikuun 25. päivänä oli koko joukko rautaharkkoja,
joista sitten yksin tein taottiin tarpeellisia työkaluja: hohtimia,
rautakankia, kuokkia ja lapioita. Pencroff ja Nab arvelivat, että nämä
esineet olivat kalliimmat kultaa ja jalokiviä.
Mutta ei pelkällä raudalla tultu toimeen; tarvittiin terästäkin, joka,
kuten tiedetään, on raudan ja hiilen yhdistys. Rauta työnnettiin kovaan
tuleen hienoksi survotun hiilen kanssa, jolloin se sai lisää
hiiliaineksia ja muodostui teräkseksi. Tämä karkaistiin vielä
hehkuvaksi kuumentamalla ja upottamalla kylmään veteen.
Jonkin ajan kuluttua heillä oli puukkoja, kirveitä, piiluja,
sahanteriä, talttoja, vasaroita ja nauloja.
Oli toukokuun 6. päivä, jota pohjoisella pallonpuoliskolla vastaa
marraskuun 6. Kylmä vuodenaika oli tulossa. Koska Lincolnin saari oli
vastaavassa vyöhykkeessä kuin Espanja tai Kreikka Euroopassa, siellä
oli odotettavissa kylmiä ilmoja, jopa lunta ja pakkastakin. Piakkoin
oli ainakin tuleva pitkällinen sadeaika ankarine myrskyineen.
Siirtolaisten täytyi sen takia ajatella paremman ja turvallisemman
asunnon hankkimista, ja sellaista päätettiin lähteä etsimään Grantin
järven ja meren väliseltä itärannalta. Niillä tienoin tahtoi Cyrus
Smith niin ikään saada selville, missä kohti Grantin järvi laski
mereen.
Samana päivänä he lähtivät liikkeelle ensin Punapuron lähteille,
kulkeakseen sitten puron vasenta rantaa Grantin järvelle, siitä järven
koillispäähän ja sieltä pitkin sen itäistä rantaa. Matka kävi
aarniometsäin halki ilman muita seikkailuja kuin että Top kerran
metsässä seisahtui suuren, neljä, jopa viisi metriä pitkän käärmeen
eteen. Nab tappoi käärmeen yhdellä ainoalla nuijan iskulla, ja
tutkittaessa huomattiin, ettei se ollutkaan myrkyllinen, vaan kuului
niin sanottuihin timanttikäärmeisiin, joita alkuasukkaat Uudessa
Etelä-Walesissa käyttävät ruoakseen. Luultavaa kumminkin oli, ettei
saaresta puuttunut myrkyllisiäkään käärmeitä.
Järven pohjoispäässä ei huomattu mitään laskupaikkaa eikä sellaista
Cyrus Smithin suureksi kummastukseksi löydetty järven itärannaltakaan.
Siirtolaiset olivat jo saapuneet ennestään tuntemilleen seuduille, kun
Top äkkiä kävi levottomaksi. Se juoksi rantaa edestakaisin, seisahtui
kuin saalista vainutessaan, haukkui väliin kiivaasti, väliin vaikeni
äkisti.
-- Vainuaisikohan Top veden alla jonkin pedon, alligaattorin
esimerkiksi?
-- Tuskin, insinööri vastasi, -- sillä näillä leveyksillä harvoin näkee
alligaattoreja.
Top hyppeli edelleen rannan korkeassa ruohikossa nähtävästi seuraten
jotakin vedenalaista olentoa. Mutta järven pinta oli aivan tyyni, ei
näkynyt pienintäkään virettä.
Se oli varsin kummallista.
Vähitellen saavuttiin järven kaakkoiseen päähän eikä vieläkään ollut
löydetty laskupaikkaa.
-- Mutta miksi tuo järven laskupaikka teidän mielestänne on niin
tärkeä? Gideon Spilett kysyi.
-- Varsinkin siksi, että jos järven aallot ovat puhkaisseet tien rannan
vuorenseinämän lävitse, niin on meidän mahdollista löytää sen rotkoista
sopiva talviasunto.
-- Mutta eikö ole mahdollista, kysäisi Harbert, -- että järvellä on
pohjassaan jokin laskupaikka?
-- On kyllä; siinä tapauksessa täytyykin meidän itse ruveta rakentamaan
talviasuntoa.
Kello oli nyt viisi iltapäivällä, ja aiottiin juuri kääntyä kotiin
päin, kun Top taas äkkiä alkoi haukkua vimmatusti, ja ennenkuin
osattiin aavistaakaan, se oli syöksynyt veteen.
Siirtolaiset juoksivat lähemmä. Top oli viiden, kuuden metrin päässä
rannasta. Cyrus Smith rupesi huutelemaan koiraansa takaisin, mutta
samassa kohosi suunnattoman suuri pää veden pintaan.
Turpeasta turvasta ja viiksistä sekä suurista silmistä Harbert luuli
tuntevansa siinä merilehmän. Ja sen sukulaiseläin se olikin, niin
sanottu dugonki (Halicore dugong). Kita ammollaan se hyökkäsi koiraa
kohti, ja ennenkuin siirtolaiset olivat ennättäneet ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin, se oli siepannut koirasta kiinni ja vetänyt sen veden
alle.
Nab, rautapäinen sauva kädessä, yritti hyökätä järveen hänkin, mutta
insinööri sai hänet pidätetyksi.
Sillä välin kävi veden alla ankara taistelu, sen näki veden
kuohahtelusta. Ennakolta oli jo selvää, miten tällainen taistelu
päättyisi. Mutta äkkiä vesiryöpyn keskeltä ilmestyi Top, joka ikäänkuin
jonkin salaperäisen voiman sinkoamana lennähti kolme, neljä metriä
korkealle ilmaan ja putosi samentuneeseen veteen takaisin. Hetken
kuluttua se oli jälleen rannassa. Sanottavia haavoja sen ruumiissa ei
näkynyt.
Kerrassaan käsittämätön seikka. Ja yhä näkyi jatkuvan ottelua veden
alla. Jokin vielä suurempi eläin oli kaiketi käynyt dugongin kimppuun,
niin että koira oli päässyt irti.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vesi alkoi punertua verestä, eikä
aikaakaan, niin dugongin ruumis nousi pintaan, leveä purppurajuova
perässään, ja tarttui viimein matalikolle lähelle rantaa.
Siirtolaiset kiirehtivät sen luokse. Dugonki oli kuollut, kaulassaan
suuri haava, ilmeisesti jollain teräaseella viilletty.
Millainen mahtoikaan olla se peto, joka oli iskenyt siihen niin
ammottavan haavan? Sitä ei osannut kukaan sanoa.
Siirtolaiset palasivat vihdoin hormeille keskustellen matkalla
vilkkaasti tästä kerrassaan käsittämättömästä tapauksesta.