Kellot eri ajassa. Vuorifasaanit. Kenguruita ajamassa. Maraikaniineja.
Malminäytteitä. Mitä Topilla oli kaulassaan. Jousia ja nuolia.
Tiilenpoltto. Saviastioita. Lincolnin saaren asema.
Seuraavana aamuna siirtolaiset lähtivät paluumatkalle heitettyään vielä
viimeisen silmäyksen ympäri tätä saarta, jossa heidän oli määrä viettää
yksinäistä elämäänsä ties kuinka kauan.
Ensi työkseen ehdotti Gideon Spilett, että hän ja insinööri panisivat
kellonsa käymään samaa aikaa, mutta Cyrus Smith vastusti sitä.
Reportterin kello, joka oli asetettu Richmondin horisontin mukaan, oli
käynnissä, Smithin kello oli pysähtynyt. Päätettiin, että Spilettin
kello saisi käydä edelleen; insinööri koettaisi asettaa kellonsa
Lincolnin saarelta käsin havaitun auringonnousun mukaan. Tämä
eriaikaisuus olisi heille tarpeen silloin, kun he määräisivät saaren
pituus- ja leveysasteita.
Eväät syötiin loppuun, mutta Pencroff oli varma siitä, että kyllä uutta
saalista heidän tielleen osuisi. Olihan heillä jo tottumusta. Sitä
paitsi hän oli vakuuttunut siitä, että Cyrus Smith valmistaa heille
pian sekä pyssyt että ruudit.
Kotimatka suunniteltiin tehtäväksi toista tietä, sillä insinöörin teki
mieli saada lähemmin tutkituksi Grantin järvi. Mutta koska järvelle oli
kuljettava tiheän aarniometsän läpi, päätettiin kaiken varalta
pysytellä niin lähekkäin kuin mahdollista. Cyrus Smith vain poikkesi
silloin tällöin syrjään ottaakseen jonkin kiven tai kasvin ja
pistääkseen ne taskuunsa.
-- Pahustako se tuota kaikkea taskuihinsa mättää! Pencroff jupisi.
Jonkin ajan kuluttua he saapuivat edellämainitun puron lähteille ja
jatkoivat sitten matkaansa pitkin sen vartta.
Hetken aikaa kuljettuaan siirtolaiset kuulivat äkkiä kovaa meteliä
tiheiköstä. Sieltä kuului vuorotellen lintujen laulua, nelijalkaisten
kirkunaa ja samalla kalkutusta, jota olisi luullut alkuasukkaitten
aikaansaamaksi ääneksi. Nab ja Harbert riensivät ääniä kohti
unohtaen yhteisen sopimuksen. Onneksi ei siellä ollut petoja eikä
alkuasukkaitakaan, vaan puoli tusinaa laulaja- ja matkijalintuja, joita
sanotaan vuorifasaaneiksi. Muutamat ovelat sauvaniskut tuottivat
vaeltajille erinomaista riistaa päivälliseksi.
Muita lintuja, loistavan värisiä kyyhkysiä sekä harakoita ja variksia,
pyrähteli alinomaa lentoon tulijain pelottamina. Pyssyä kaivattiin
askel askelelta yhä enemmän, etenkin silloin, kun huomattiin kokonainen
lauma suuria imettäväisiä, jotka loikkivat pakoon tavattoman pitkin
hypyin.
-- Kenguruita, Harbert virkkoi.
Pencroffilla oli heti kysymys valmiina: -- Syödäänkö niitäkin?
-- Savustettuna on niitten liha suorastaan herkkua, selitti reportteri.
Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat
viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.
-- Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään
toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen:
-- Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?
-- Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, -- mutta toistaiseksi
tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.
-- Lasten leluja! Pencroff arveli.
-- Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. -- Jousilla ja nuolilla on
maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta
eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin
ihmissukukin.
-- Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. -- Taisi tuhmuus tavata,
kun moinen sana suustani pääsi.
Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli,
mutta Pencroff keskeytti:
-- Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava
laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.
Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä
miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin
murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne
ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä
eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja
ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne
olivat mara-nimistä kaniinilajia.
-- Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. -- Paisti tuli, että
tupsahti.
Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi
Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten
äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin
sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.
Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista -- neljätoista kilometriä;
pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä.
Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä
siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin
yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä
rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai
seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä
päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista,
vaikka hiukan ruskehtavaa.
Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen.
Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka
voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät
kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään
laskujokea.
Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.
Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith
taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.
-- Tämä on rautamalmia, hän puheli, -- tämä rikkikiisua, tämä savea,
tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä
sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.
Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:
-- No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?
-- Alusta, insinööri vastasi.
Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä
välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin
mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista
voisi valmistaa tarvekaluja.
-- Mitä me sillä pätsillä? Pencroff kysyi.
-- Laitamme astioita, Cyrus Smith vastasi.
-- Mistä se uuni tehdään?
-- Tiilistä.
-- Entäs tiilet?
-- Savesta. Ja siksi lähdemme sinne, missä savea on runsaasti
saatavissa. Nab tuo meille sinne ruokaa, ja polttoainettahan meiltä ei
puutu.
-- Ei, mutta metsästysaseet kerta kaikkiaan.
-- Annapa, että olisi puukon pahainenkaan! huudahti merimies.
-- Mitä sillä?
-- Laittaisin jousen ja nuolia, ja sitten sataisi riistaa kuin rakeita.
Insinööri mietti hetkisen. Sitten hän äkkiä vihelsi koiran luokseen,
irrotti siltä kaulapannan, katkaisi sen kahtia ja antoi palaset
merimiehelle.
-- Tuossa on kaksi puukkoa, Pencroff.
Topin kaulapanta oli karaistua terästä. Ei tarvinnut muuta kuin tahkota
ja hioa palaset teräviksi. Tahkoja ja sieroja oli yllin kyllin
ympärillä, puuta puukonpäiksi niinikään. Ja niin oli siirtolaisten
kalusto kahden tunnin kuluttua lisääntynyt kahdella puukolla, tosin
karkeatekoisella, mutta ensi hätään välttävällä.
Lähdettiin sitten tiilentekoon Grantin järven rantaan, jossa oli
runsaasti sopivaa savea. Matkalla sinne Harbert löysi puun,
jonka oksista Etelä-Amerikan intiaanit tekevät jousia. Se oli
krejimba-niminen palmun sukuinen puu. Oksat karsittiin ja vuoltiin
päistä ohuemmiksi, keskeltä paksummiksi. Jänteet saatiin eräästä
Hibiscus heterophyllus -nimisestä Malyaceae-lajista, jonka kuidut
vetävät kestävyydessä vertoja sitkeimmillekin eläinten jänteille.
Nuolet oli verraten helposti vuoltu; vain kärkipiikkejä puuttui. Mutta
Pencroff toivoi kyllä niiksikin jotain keksivänsä.
Pian olivat siirtolaiset saapuneet siihen kohtaan järven rannalla,
jossa maaperä oli tiilien ja astiain tekoon erittäin sopivaa savea.
Tavallisesti lyödään tiiliä muotteihin, mutta koska siirtolaiset eivät
voineet sellaista ajatellakaan, täytyi ne tehdä käsin. Senpä vuoksi
nämä viisi Lincolnin saaren tiilenlyöjää eivät kahdessa päivässä
saaneetkaan valmiiksi kuin kolmetuhatta tiiltä.
Tiilet jätettiin sitten maan pinnalle kuivumaan kahdeksi päiväksi,
ja sillä välin hankittiin puita niitten polttamista varten ja
metsästettiin. Pencroff oli näet saanut nuoliinsa terävät kärjetkin,
nimittäin sen piikkisian piikeistä, jonka Top eräänä päivänä oli tuonut
kotiin metsästä. Gideonista ja Harbertista tuli ennen pitkää varsin
taitavia jousimiehiä, ja niinpä hormien muonavarastot lisääntymistään
lisääntyivät kaikenlaisilla metsänantimilla. Siinä oli kabiaita ja
kyyhkystä, maraa ja metsoa. Muu riista syötiin paistettuna, mutta
kabiaista savustettiin maukkaita kinkkuja.
Huhtikuun 6:ntena alkoi tiilenpoltto. Auringon kuivaamat tiilet
ladottiin suuriksi, aukoilla varustetuiksi kuutioiksi, joiden sisään
sytytettiin kova tuli. Yölläkään ei maltettu nukkua, sillä tulta oli
alati pidettävä vireillä. Ja niinpä heillä neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kuluttua oli valmiina kolmetuhatta hyvää tiiltä.
Sen jälkeen kannettiin järven pohjoispäästä paareilla kalkkiperäisiä
kiviä, jotka poltettiin kovalla tulella hauraiksi. Kivimurska
kasteltiin, siihen sekoitettiin hiekkaa ja näin saatiin erinomaista
muuraussavea.
Heti ruvettiin rakentamaan uunia saviastiain polttamista varten. Viiden
päivän kuluttua tuotiin kivihiiltä niistä kerrostumista, joita
insinööri oli löytänyt Punapuron suulta, eikä aikaakaan, niin nousi
uudesta uunista paksuja savupilviä. Metsänaukio oli muuttunut
tehtaaksi. Pencroffin mielestä ei ollut sitä uudenaikaisen teollisuuden
tuotetta, jota ei heidän uuninsa kykenisi valmistamaan. Ryhdyttiin
saviastiain tekoon, ja jonkin ajan kuluttua oli hormien keittiössä koko
joukko kuppeja, kulhoja ja kannuja, monet vinoja ja muotopuolia, mutta
siirtolaisille perin kallisarvoisia.
Pencroff tekaisi itselleen piipunkin, pahoitellen vain, ettei ollut
tupakkaa, mitä siihen panna.
-- Mutta kyllä sitäkin vielä saadaan, hän lohdutteli itseään.
Huhtikuun 15:ntenä saviastiain poltto päättyi, ja samana iltana
siirtolaiset palasivat takaisin hormeihin. Matkalla sinne onnistui
insinöörin vielä löytää eräs artemisia-laji, joka kuivattuna sopi
varsin hyvin taulaksi.
Seuraavina päivinä Cyrus Smith sai vaillinaisilla, omatekoisilla
kojeilla ja monien havaintojen ja laskujen jälkeen määrätyksi Lincolnin
saaren maantieteellisen aseman. Se oli 35:nnen ja 40:nnen asteen
välillä eteläistä leveyttä sekä 150:nnen ja 155:nnen asteen välillä
läntistä pituutta Greenwichistä lukien.
Täten tuli Lincolnin saaren etäisyys olemaan kolmattatuhatta kilometriä
Seurasaarista, noin kolmetuhattakolmesataa kilometriä Uudesta
Seelannista ja yhdeksättätuhatta kilometriä Etelä-Amerikan
lounaisrannikosta.