Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä
ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu?
Ristiäiset. Lincolnin saari.
Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli
insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.
-- Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. -- Teillä pulska
paisti, täällä uljas valkea.
-- Kuka sai tulen aikaan?
-- Aurinko.
Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.
-- Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.
-- Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.
Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja
reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt
välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi,
jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut
tulen lieteen.
-- Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, --
kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.
-- Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.
Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha
olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.
Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu.
Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.
Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset
lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä
sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana
lännessä.
Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa
mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota;
maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja
kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara
tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli
laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat
harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä
maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina
tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi.
Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua,
joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli
ystäviemme pyrkiä.
Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia.
Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle.
Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.
Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän
kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia
lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon
Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden
koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.
Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui
ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään
jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin
katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä,
eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska
ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin
muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset
sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.
-- Lampaita! huudahti Pencroff.
Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja
mufloneja, kuten Harbert selitti.
-- Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain
paistejansa.
-- On.
-- Lampaita ne sitten ovat.
Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja
katosivat näkyvistä.
-- Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että
muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.
Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä
oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma
ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat
saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta.
Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.
Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan
palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja
siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin,
joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista.
Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen
manteleita.
Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät
kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi
kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut
tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen
rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.
Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen
tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja
melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:
-- Meri, joka puolella meri!
Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli
heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä.
Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen,
keskellä suunnatonta valtamerta.
Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:
-- Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?
Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti
lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:
-- En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin
parisataa kilometriä.
Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä
suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen
se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti
suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren
pinnalla.
Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi
puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään
niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten
väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan
puoleksi avattu kita.
Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö
päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään
kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty
tulivuori.
Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta
etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja
työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen
krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen
niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten
molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei
ollut tuulensuojaa.
Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin
kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä
lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.
Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan
pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja
itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin,
joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin
merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään
yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.
-- Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.
-- Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista
joista.
-- Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.
-- Aivan oikein, insinööri myönsi, -- ja koska puro vie siihen vettä,
niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät
mereen.
Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa
saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan
muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.
Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut
huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei
edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään
ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan
enimmäkseen rannikoilla.
Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei
mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat
kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki
riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja
onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville!
Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta,
että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.
Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin,
miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä
oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä
lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta
Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken
huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin
ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.
Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:
Lounainen niemi -- Käärmeniemi; sen kärki -- Lieronnokka.
Koillinen, kahden niemen välinen lahti -- Hainkita; sen
pohjoispuolinen, pitempi niemi -- Pohjoisleuka; lyhyempi -- Eteläleuka.
Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi --
Kynsiniemi.
Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä --
Laupeuden joki.
Luoto, jolle pallo oli pudonnut -- Pelastuksenluoto.
Vuorenpenger hormien yläpuolella -- Näkötorni.
Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen -- Kaukainen Länsi.
Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja
sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä.
Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun
keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän
aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan
että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan
etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan
pohjoisesta.
Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin
Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään
haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja
innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith
mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.
-- Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja
lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ...
tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.
Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin
saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren
maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.
Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan
ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten
valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he
olivatkin.
Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli
maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin
Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham
Lincoln.