Onhan meillä Cyrus Smith. Saariko vai manner? Pähkinämänty. Kabiai.
Savua hormeista.
Haaksirikkoisten asema ei ollut kadehdittava, vesi kun oli vienyt
heiltä kaikki heidän varusteensa. Mutta he olivat kaikkea muuta kuin
epätoivoisia, sillä -- olihan joukossa nyt Cyrus Smith! Häneen he
luottivat aivan sokeasti. Cyrus Smithiin keskittyi heidän mielestään
kaikki inhimillinen tieto ja taito.
Insinööri kannettiin ensi työksi hormien keskiosaan, jossa hänelle
valmistettiin vuode kuivuneista ruohoista ja levistä.
Tuli yö. Myrsky oli muutamissa kohdissa kiskonut irti Pencroffin
laittamat tukkeet, joten tuuli pääsi vapaammin puhaltamaan hormeihin.
Se oli kääntynyt kaakkoisesta koilliseksi, ja siksi oli hormeissa melko
koleata. Vähistä vaatteistaan antoi itsekukin jotakin sairaan
peitteeksi.
Illalliseksi syötiin taas noita ainaisia simpukoita. Ne oli Harbert
osannut höystää muutamilla syötävillä levälajeilla, jotka sisälsivät
runsaasti ravintoaineita.
Aamun koittaessa ystävykset heräsivät. Cyrus Smithin ensimmäinen
kysymys oli taas:
-- Saaressako ollaan vai manterella?
-- Kukapa sen tietää! Pencroff vastasi.
-- Siitä saamme ennen pitkää selvän, insinööri sanoi.
Pian sen jälkeen insinööri tiedusteli, eikö sopisi virittää tulta.
-- Siinäpä se! huudahti merimies ja kertoi insinöörille heidän eilisen
ainoan tikkunsa tarinan.
-- Kyllä me tultakin saamme, insinööri lausui, -- ja ellemme löydä
mitään taulaksi sopivaa, niin...
-- Niin?
-- Niin teemme tulitikkuja.
-- Ettäkö oikein tehtaantikkuja?
-- Juuri niin.
Pencroff pudisti epäillen päätään.
-- Se on varsin yksinkertainen asia! huudahti Gideon Spilett.
Pencroff loi viimeiseen puhujaan pitkän silmäyksen arvellen itsekseen:
-- Jos se vain teistä riippuisi, niin kyllä täällä paistinvartaat
kääntämättä jäisivät. Mutta hän ei puhunut mitään.
Keskustelujen päätös oli se, että haaksirikkoiset lähtevät seuraavana
päivänä sille korkealle vuorelle, joka kohoaa lännessä. Tänään lähtevät
Pencroff, Harbert ja Nab hankkimaan metsänriistaa. Cyrus Smith ja
reportteri jäävät kotiin tutkimaan rantaa ja vuoriylänköä.
Metsämiehet lähtivät. Tällä kertaa he eivät kulkeneet joenrantaa, vaan
oikaisivat suoraan viidakkoon kullakin kädessään paksu nuija. Top
tietysti mukana.
Kauan he saivat samoilla tiheässä metsässä löytämättä mitään saalista.
Nab pisteli jo Pencroffia, joukon johtajaa, arvellen, ettei sen
vertaiselle saaliille suurtakaan nuotiota tarvinnut. Pencroff vastasi,
että vähän oli riistasta apua, kun ei ollut millä paistaa.
Jonkin ajan kuluttua Harbert löysi metsästä eräänlaisia pähkinämäntyjä,
joitten hedelmät olivat varsin maukkaita. Niitä kerättiin suuret kasat.
-- Tämähän sopii varsin hyvin, arveli Pencroff, -- leviä leivän
asemasta, nilviäisiä lihan sijasta ja jälkiruoaksi pähkinöitä ja muita
manteleita.
Äkkiä kuului Topin haukunta. Metsämiehet rientämään ääntä kohti. Hetken
kuluttua he näkivät Topin olevan jonkin pienehkön eläimen kimpussa ja
retuuttavan sitä hampaillaan korvasta. Otus oli yli puolen metrin
pituinen, päältä mustanruskea, alta vaaleampi, ruumiinpeitteenä
karvojen asemasta harjaksia. Se oli, kuten Harbert selitti, eräs
jyrsijälaji nimeltä kabiai, joilla oli käpälissä uimaräpylät.
Nab hyökkäsi saaliin kimppuun, mutta sepä riuhtaisi itsensä irti
jättäen palasen korvaansa Topin hampaisiin, hyökkäsi Harbertia kohti,
kaatoi hänet kumoon ja hyppäsi äkkiä läheiseen syvään lammikkoon. Sinne
se katosi veden alle. Top syöksyi perästä ja jäi uimaan veden pinnalle.
Metsämiehet asettuivat eri puolille lammikkoa estääkseen otusta
pääsemästä karkuun. Jonkin ajan kuluttua kabiai nousi veden pintaan, ja
samalla oli Topkin sen kimpussa eikä päästänyt sitä enää sukeltamaan.
Se retuutti sitä rantaa kohti, ja sieltä ulottui Nab lyömään sen
nuijallaan kuoliaaksi.
-- Eläköön! huusi Pencroff, kun otus oli saatu maalle. -- Annas, että
meillä nyt olisi nuotio, niin luita myöten tämä jyrsijä jyrsittäisiin.
Kello oli auringosta päättäen lähes kaksi iltapäivällä. Pencroff heitti
otuksen olalleen, ja sitten lähdettiin paluumatkalle, Top oppaana.
Tunnin kuluttua saavuttiin joen mutkaan. Siinä kyhättiin häthätää taas
ajopuulautta ja laskettiin se menemään alas virtaa. Miehet seurasivat
joen äyrästä myöten, eikä aikaakaan, niin jo saatiin hormit näkyviin.
Mutta äkkiä, puolensadan askelen päässä hormeista, Pencroff pysähtyi ja
päästi raikkaan eläköönhuudon.
-- Harbert! Nab! Katsokaa!
Hormien savuaukoista tuprusi ilmoille sakea savu.