Nabin kertomus. Ratkaisematon kysymys. Insinöörin ensimmäiset sanat.
Jälkiä hiekassa. Paluu hormeille. Pencroffin hämmästys.
-- Onko hän hengissä? kysyi merimies ensi työkseen.
Nab ei vastannut, ei kohottautunutkaan. Neekeri parka oli kokonaan
surunsa vallassa.
Gideon Spilett laskeutui polvilleen insinöörin viereen ja painoi
korvansa hänen sydämensä kohdalle. Minuutin ajan -- siihen tuntui
kuluneen sata vuotta! -- hän kuulosti ja nousi vihdoin.
-- Hän elää, hän virkkoi.
Sen kuullessaan hyökkäsi Harbert ulos hakemaan vettä. Sadan askelen
päästä hän löysi puron, mutta millä ammentaa vettä? Ei ollut lähellä
edes simpukkaa, jonka kuoressa olisi sopinut viedä vettä luolaan.
Hädissään Harbert painoi nenäliinansa puron raikkaaseen veteen ja vei
sen reportterille.
Gideon Spilett kasteli sairaan huulia, ja yksi ainoa pisara teki
ihmeellisen vaikutuksen. Huokaus pääsi Cyrus Smithin rinnasta, ja hän
näytti yrittävän puhua.
-- Me pelastamme hänet! huudahti reportteri.
Nabin toivo elpyi. Kiireesti hän riisui herransa nähdäkseen, oliko
ruumiissa mitään haavaa. Mutta ei näkynyt pienintäkään vammaa missään.
Se oli peräti kummallista, sillä olihan hänen täytynyt loukkautua
ajautuessaan rantakiviä vasten.
He rupesivat miehissä hieromaan ystäväänsä.
-- Luulit kai isäntäsi kuolleen? kysyi Spilett.
-- Luulin. Ja ellei Top olisi löytänyt teitä ja tuonut teitä tänne,
olisin haudannut hänet ja itse kuollut hänen hautakummulleen.
Neekeri rakasti herraansa.
Hän kertoi sitten retkistään. Samottuaan meren rannalla tuntikausia
turhaan haeskellen pakoveden aikana rantakivienkin välistä hän oli jo
ollut joutumaisillaan epätoivoon, mutta oli kuitenkin kääntynyt
sisemmälle maahan. Vihdoin, kello viiden tienoissa iltapäivällä, hän
oli huomannut jälkiä hiekassa nousuveden rajalta asti. Tuokion aikaa
juostuaan hän oli kuullut koiran haukuntaa ja sitä kohti kulkien
saapunut tähän rotkoon ja löytänyt sieltä -- niinkuin hän luuli --
herransa hengettömän ruumiin. Sen jälkeen olivat toverit johtuneet
hänen mieleensä. Eiköhän Top osaisi viedä sanaa heille? Nab oli monta
kertaa perätysten maininnut Topille herransa nimeä ja viitannut etelään
päin.
Koira oli ihmeellisen älynsä ansiosta, jota ihmisen on vaikeaa
käsittää, ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja lähtenyt matkaan. Lopun
tiedämme.
-- Sinä et siis tuonut herraasi tänne? kysyi Gideon Spilett neekeriltä.
-- En.
-- Insinööri näkyy omin voimin kävelleen tänne, virkkoi merimies.
-- Niin näkyy ... reportteri virkkoi, -- mutta sitä on mahdotonta
käsittää.
Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi,
jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi
vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa
sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua
mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella
huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla
äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
-- Saariko vai manner?
-- Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. -- Kyllä siitä selko
saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi
Harbertille: -- "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka
on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!
Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä
varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan
jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian
löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin
paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja
sammalista mukava vuode.
Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt
kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett
hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he
olivat päässeet hänen jäljillensä.
-- Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.
-- Emme.
-- Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?
-- Emme.
-- Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?
-- Vajaa kilometri, merimies vastasi.
-- Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.
Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova
tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen
muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin
uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan
kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa,
mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen
vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään,
ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.
-- Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka!
Pencroff arveli.
-- Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. -- Ettekö
huomannut rannalla mitään muita jälkiä?
-- Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin
selvästi.
-- Pencroff, pyysi silloin insinööri, -- olkaa hyvä ja vetäkää minulta
saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.
Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat
täsmälleen jälkiin.
-- Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, -- olen
kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet.
vaistomaisesti johdattanut minut tänne.
Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin
niin merkilliselle seikalle.
Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää
kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.
Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko,
edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta
sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien
edustalle.
Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky
oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja
merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien
edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.
Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi
aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.
Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi.
Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja
hävittäneet siellä kaiken.