metelinväestä. Havaitsin kuitenkin piankin, että niin taru kuin itse
metelinväkikin oli nykyiselle miespolvelle kokonaan tuntemattomia.
Vaan eipä sitä mainiota metelinvaaraakaan tunnettu, eikä sen paremmin
muurattua valliakaan. Limingassa viittasi hämärä tieto Muhokseen,
Oulunjärven seutuihin, mutta Muhoksessa viitattiin taas Liminkaan.
Vihdoin onnistuin Oulun pitäjän rajalla saamaan sen tiedon, että vuori,
jonka kukkulalta voi nähdä seitsemän kirkkoa, todellakin löytyy,
mutta ei Oulussa, vaan Kempeleesen päin, eikä nimellä Metelinvaara,
-- mikä kertojasta pitäisi oleman Oulunjärven seuduilla -- vaan
Moukkulanvaara eli Viilaselkä. Mutta linnaa tahi muuta muinaismerkkiä
eli rauniota ei ollut kertoilijani nähnyt, vaikka hän siellä oli
paljon kuljeskellut ja tänäkin kesänä usein siellä _hevosissa_
käynyt.[27] Ainoa metelinimi, joka Oulussa löytyy, on Metelinmäki, se
mäki, jonka päälle pappila nyt on rakennettu. Ennen oli se ollut
metsätöyry kaupungin ulkopuolella, mutta on nykyään jo kaupungin
keskellä.[28]
_Linnansaari_ kantaa nimensä Oulunlinnan jälkeen, minkä Pehr Bagge 1590
rakenti, sittenkuin 1570 vuoden linnoitus näkyy hävinneen. Saarella
näkyy vielä vallit ja kesken saarta kruutikellari. Saaren rannalla
samaten kuin mannermaankin vastaavalla rannalla näkyy kivityksiä.[29]
Saaren pohjaspuolella oleva koski kutsutaan _Linnankoskeksi_. Itse
linnasta ja sen kohtaloista ei säilytä kansan muisti enään mitään
kerrottavaa. Sama on laita myöskin kaupungin. Näiden muistoja ja
kohtaloita ovat historiakirjat ottaneet säilyttääksensä, niinkuin
luonnollista onkin.[30] Kaupungin kirkko, rakennettu 1763 (entinen
kirkko rakennettiin 1613) tallittaa muinaisista mainion Johannes
Messenius'en muotokuvan niinkuin ruumiinkin.[31]
Oulunsalon vanha kirkko on näillä seuduin miltei kuuluisakin. Se
rakennettiin vuonna 1665, on puusta tehty, pikkuinen ja vähäpätöinen.
Katto niinkuin seinät ovat täynnä kömpelöitä hengellisiä maalauksia,
joiden seassa myöskin on olennoituita kuvauksia kuolonsynneistä, esm.
vihasta, kateudesta y.m., kaikki latinaisilla allekirjoituksilla
("Ira", "Invidia" y.m.) varustetuilla. Sakaristo on niin pikkuinen,
että kaksi henkeä siellä tuskin toimeen tulee. Tämä vähäinen,
nykyään ihan käyttämätön, kirkko voitti ajan pitkään itsellensä
suurenkin maineen paikkakunnassa. Täällä tiesi näet hengellinen into
harjoittaa kaikenlaista taika-uskoisuutta ja menoa. Paikkakunnan
kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli vaarallinen kulku tehtävä,
niinkuin kalastajatkin, mitkä merelle läksivät, samaten kuin muutkin
matkustajat, millä oli matka tehtävä, olipa se sitten minne tahansa,
kaikki ne tavan mukaan tälle kirkolle ensin uhrasivat, jotta ne täten
itsillensä suosittaisivat korkeammat voimat, ja jotta matka heille
näin joutuisi onnelliseksi. Tapana oli myös uhrata palatessa, jos
näet matka oli onnella päättynyt. Tavalliset uhrit olivat rahat.
Täksi oli säästölaatikko asetettu kirkon seinälle, mihin laatikkoon
itsekukin pani roponsa. Näin kootut rahat käytettiin paikkakunnan
köyhäin hyväksi, ja kun kerrotaan tämän kassan usein olleen runsaankin,
niin eivät tainneet köyhät nähdä hätää. Jokiseuduiltakin, niinkuin
esm. Braahen kaupungista, mainitaan tänne rahaa tulleen. Se, jok'ei
matkalle mennessänsä uhrannut, se teki lupauksen antaaksensa sen
eli sen verran rahaa, jos matka onnistuisi. Varsinkin kuuluu pyhän
Tapanin päivä olleen uhrauspäivä, jolloin väkeä kokoontui kirkolle
paljon. Jos saapi maineesen luottaa, niin olisi täällä ennen aikaa
muutakin taika-uskoisuutta harjoitettu, niinkuin esm. kirkossa ja
kirkkomaalla valvomista, n.k. Jumalan tuomioita, näkyjä, ilmestyksiä ja
senkaltaista. Uhraaminen kuuluu olleen harjoitettuna meidän aikoihin
saakka, ehkä eri muodossa ja kenties salaisuudessa.
Syyksi tämän kirkon näin suureen pyhyyteen saapi kuulla seuraavan
jutun: Kerran oli eräs pispa seuroinensa miehinensä matkustanut meritse
pohjaseen päin. Matkalla joutui laiva pahan myrskyn valtaan. Myrsky
ajeli laivan mereltä rannemmalle ja vei sen niin siihen salmeen,
joka ennen muinoin teki Oulunsalon saareksi, vaan nyt on kuivehtunut
alhaiseksi niityksi. Täällä sattui laiva semmoisella vauhdilla kariin,
että särkyi. Saadun avun kautta oli pispa kuitenkin pelastanut
henkensä, ja rakennutti sitten, kiitollisuudesta Jumalata kohtaan, joka
oli sallinut hänen tulla pelastetuksi, tähän paikkakuntaan kirkon,
ja pyhitti itse ensimäisenä paikkaa uhrilla. Näin kertoo taru kirkon
pyhyyden alkua.
Tämä kirkko sanotaan olleen rikas muinaiskaluista ja kalliista
tavaroista. Näiden joukosta mainii Mathesius maljan ja hopeakannun,
molemmat kauniisti tehdyt, jotka silloinen maaherra Paroni Conrad
Ribbing oli vuonna 1666 tänne lahjoittanut, niinkuin näkyy nimestä ja
vaakunasta ja vuosiluvusta, mitkä ovat niihin piirretyt.[32] Nämät
ovat ynnä vanhain hopeakaluin kanssa kadonneet, ja tästä katoomisesta
tietää taru mainita näin: Kirkon vierisessä Lääkkö eli Kuivala
nimisessä talossa asui kaksi veljestä, nimiltänsä Erkki ja Perttu. Kun
oli jo hopeat ja muut kalliit tavarat kirkossa nousseet niin suureen
arvoon, että niiden varastaminen kannatti vaivaa ja vaaraa, niin
miettivät mainitut veitikat koettaa, onnistuisiko heille asia. Pimeänä
syksy-yönä he panivat päätöksensä toimeen. Akkunan kautta menivät he
kirkkoon ja ottivat sieltä mitä otettavaa oli. Kaikki vietiin kotiin
paitsi ainoastaan kalkkia, joka oli niin kallis, ettei uskallettu sitä
ottaa, jonka tähden se kätkettiin erään sillan alle. Kohta sen perästä,
ennenkuin varkaus vielä oli huomattu, läksivät molemmat veljet pakoon,
niinkuin sanotaan Norjaan, möivät siellä kaikki varastetut tavarat, ja
palasivat sitten, 40 vuotta siellä elettyänsä, taas kotipaikkaansa,
missä ei kukaan heitä enään hätyyttänytkään, vaikka kyllä kaikki
tiesivät, että he ne tavarat ottaneet olivat. Toinen veli kutsuttiin
tästä lähin "Norjan Erkiksi", toinen "Pallas Pertuksi". Näin tästä
asiasta kerrottiin.
Kun mainittu pispa kulki Oulunsalon saarella katsoaksensa päätetylle
kirkolle sijaa, istui hän levähtääksensä eräälle tien vieressä olevalle
kivelle, mikä kivi tästä syystä kutsutaan Pispankiveksi. Kivi on
nykyisen tien varrella, neljänneksen päässä Oulunsalon pappilasta.
Paitsi nämä pispanmuistot on niitä vielä yksi. Oulun sataman suun
pohjaspuolella on näet Pispanletto niminen saari, josta taru tietää
mainita, että eräs pispa siinä olisi maalla käynyt pohjaseen päin
matkustellessaan.
Oulunsalon entinen saari on liiaksi nuori ja alankoinen, niin ettei
siellä tarvitse odottaa löytävänsä muinaisjäännöksiä. Isolla vihalla
ymmärretään täällä yhtä kuin rosvomista ja ihmis-kiduttamista.
Pahajärven vieressä on suuri kuoppa, jota "pakohaudaksi" kutsutaan,
ja johon ison vihan aikana oli kätketty paljon kallista tavaraa.
Viholliset ne kuitenkin näitäkin löysivät ja veivät. Täällä kerrottiin
myös eräästä "Pait-syntinen" nimisestä miehestä, jota näin kutsuttiin
hänen tavallisista vannomissanoistansa "paitti mun syntini". Tämä, joka
olisi ollut kotona Junttilasta (Limingalla?), sai viekkaudellansa
Venäläiset usein petetyiksi. Monta kertaa joutui hän heidän käsiinsä,
mutta yhtä monta kertaa pääsi hän taas pakoon. Kerran oli hän, vangiksi
jouduttua, saanut juosta laukata kosakki-hevosen jälessä, ansa kaulansa
ympäri ja ansan toisessa päässä kosakki, joka häntä näin juoksutti
Oulusta Liminkaan asti.
Ennen aikaan seisoi jo mainitulla Turkkasaarella rukoushuone, missä
tapana oli pitää Jumalanpalvelusta kun tähän saareen välistä kokoutui
sangen paljon väkeä. Paikka on näet vanha lohenpyyntipaikka, jossa
ennen mailmassa runsaasti saatiin kalaa. Tämän rukoushuoneen polttivat,
senkin, Venäläiset v. 1715. Sen rauniot nähdään vielä saaressa. Perus
on pituudeltansa 30 jalkaa, leveydeltänsä 28. Jumalanpalvelus ei
kuitenkaan sillä tauonnut. Uutta huonetta ei kyllä enään rakennettu,
mutta palvelus pidettiin sittemmin joko ulkona tahi likitaloissa, ja on
tapana pysynyt meidän aikoihin saakka.[33]
Poikana ollessani kuulin Oulussa kerrottavan, että Pokkitörmästä,
niinkuin Linnansaarestakin, oli löytöjä ennen löydetty, kannuksia,
miekan kärkiä, jalustimia ja senkaltaista. Liekö siinä perää, ja, jos
niin on, mihin ne ovat joutuneet, siitä ei mulla tietoa.
Muhoksen pitäjä ynnä Utajärven kappeli.
Arkeologialliselta kannalta on Oulun pitäjä likeisessä yhteydessä
Muhoksen kanssa, molemmat saman yhdistäjän, nimittäin Oulujoen, ympäri,
toinen vaan toista vähän ylempänä. Muhos, muho, merkitsee höllää,
kuohkeata maata, niin ikään myös hete- eli noromaata, ja on luultavasti
alkunsa saanut joko Muhojoen höltyvistä rannoista tahi jostakusta
rämeestä, josta se sitten on koko paikkakunnan nimeksi levinnyt.
Jättiläistarut eleskelevät täällä jokseen vilkkaassa muistossa ja
todistavat korkeata ikää. Myöskään Lappalais-muistoja ei täällä aivan
harvassa ole; useammat korkeammanlaiset ylänteet Oulunjoen kummallakin
rannalla kantavat niistä joitakuita merkkejä.[34]
Mutta ei ainoastaan rannoilla vaan myöskin sisempänä järvien tienoilla
löytyy Lappalais-raunioita ja "Jättiläisten hautoja". Niinpä näitä
on esm. Juorkunan kylässä Utajärven kappelissa _Wesalankankaalla_ ja
_Korkeamaanharjulla_, pohjaspuolella Oulunjokea. Noin kahden penikulman
päässä Kosulan kestikiivarista itään päin, pohjaspuolella jokea,
kerrottiin Pirttijärvi nimisessä järvessä löytyvän eräs saari, nimeltä
Jättläis-saari, jossa saaressa löytyisi kivikehiä -- Lappalaisraunioita
-- ja pait näitä myös eräs n.k. "Jättiläiskirkko". Tämän vähäpätöisestä
laajuudesta päätin kuitenkin sen olevan tavallisen suuremman
Lapinraunion, enkä huolinutkaan lähteä asian tähden sitä tarkastamaan.
Sangin kylässä Utajärvellä on pohjaspuolella jokea _Maanselkä_ niminen
selänne, jossa minä myöskin havaitsin muutamia kiviraunioita, ehkä
nämä olivat nelikulmaisia. Se erinomaisuus näissä kuitenkin oli, että
tulensija, joka tavan mukaan aina löydetään keskeltä rauniota, näissä
havaittiin olevan nurkassa.[35] Tämä tekisi epäiltäväksi, ovatko
nämä Lappalais-raunioita, ellei taas heidän ikänsä ja pienuutensa,
joka on tavallinen lappalais-mukainen, tätä todistaisi. Seinät olivat
näet ainoastaan syllän pituisia ja itse perus vallan vähäpätöinen. --
Mäkelän talon vieressä samassa Sangin kylässä sanottiin myös löytyvän
erinomaisia Jättiläisten hautoja. Mutta perille tultuani havaitsin
niiden olevan ainoastaan tavallisia luonnon tekemiä syvyyksiä, joista
vesi oli kuivennut. Sitä vastaan havaitsin vähän etäämmällä kaksi
selvää ympyriäistä rauniota, kahden syllän levyisiä poikkimitattuina,
ja muutamia kyheitä samanlaisiin, ehkä jo niin epäselviä, ettei niitä
minkään muotoisiksi enään juuri saanut. Nämä olivat mäen rinteellä
järven rannalla. -- Lapinraunioita havaitaan myös _Hirvenravikolla_,
joka soista, entisistä järvistä, kohoaapi, niinkuin _Mäntyvaarallakin_,
kolmen neljänneksen päässä itäpuolella Laitilaa, missä ne kutsutaan
Jättiläisten luoliksi. Samaten myös niitä on _Pitkäselällä_,
_Pilpajärvellä_ Pikkaralan kylässä y.m.p.
Hiltulan talon kohdalla Utajärvellä on erilainen muisto Lappalaisten
täällä olosta. Se on eräs kivi-aita, joka kulkee joen poikki, ja
kutsutaan _Lappalaisten padoksi_. Itse talokin mainitaan Lappalaisten
entiseksi asunnoksi.[36]
Jättiläisistä pitäisi tarun mukaan _Jäkisalmi_-nimen muistuttaman.
Tämä, joka on entinen salmi taikka suo neljänneksen matkan päässä
Oulunjoesta Engeslevään päin, sanottiin muka merkitsevän yhtä kuin
Jättisalmi. Tästä on löydetty vanha ruuhi suosta. Täällä sanotaan myös
olevan "Jättiläis-raunioita", mitkä kuitenkin lienevät vaan tavallisia
ympyriäisiä Lapinraunioita, osoittaen täten miten Jättiläis- ja
Lappalaismuistot sekoitetaan toisiinsa.
Kertoessansa Muhoksen pitäjästä sanoo Mathesius: "Likellä Sotkajärveä,
puoli kuudelta penikulmaa Oulusta joen etelä-rannalla, kuuluu Pyhäkoski
kuohuvan vanhan linnoituksen raunioin vieressä". Mutta vaikka nämä
sanat kyllä kuvaavat romanttisen näky-alan, niin täytyy niitä kuitenkin
tyhjiksi tehdä, sillä sen mukaan mitä minä olen asiasta saanut selvää
sekä likellä että loitolla asuvaisilta, ei löydy mitään linnoituksen
rauniota tässä paikassa, eikä ole miesmuistissa ollutkaan. Mathesius'en
sanoma on kuitenkin helppo selittää. Hän on kuullut puhuttavan eräästä
"hiien-linnasta" Pyhäkosken rannalla. Tämmöinen Hiienlinna tässä
tosiaan löytyy, vaan se ei ole muuta, kuin korkea ja jyrkkä törmä.
Linnoitusta siihen ei tarvitse ajatellakaan, sillä kansa kutsuu usein
tämmöisiä luonnon tekemiä varustuksia "linnoiksi".[37] Vastapäätä tätä
Hiidenlinnan törmää, pohjoisella rannalla, löytyy eräs luolan-muodostus
veden ääressä. Näyttää ihan kuin jos pyhä koski raivoissansa kerran
olisi kaikilla voimillansa syössyt näiden kallioin päälle, jotka
tahtovat hänen kulkuansa säätää, purrut itsensä kallioihin kiini
ja niistä naukaissut suuren lohkareen. Se ontelo, joka näin syntyi
kallioon, muodostaa luolan. Luola on siinä paikassa, missä veneet,
koskea laskeissa, kulkevat ihan likellä kallioitten sivutse. Tämän
luolan vieressä on muutamia kivi-istuimia kalliossa, joita sanotaan
"Jättiläisten istuimiksi".
Puhuessamme pyhästä koskesta emme saa jättää mainitsematta sen pyhyyden
alkua. Taru kertoo tästä tähän tapaan: Oli aika, jolloin ei kukaan
vielä ollut uskaltanut laskea Oulujoen kuohuvia koskia. Tuli silloin
"Karjalan Venäläinen" jokea myöten matkustaen ja laski kosket. Mutta
kun Pyhäkosken yläpuolelle joutui ja näki sen raivoilevia aaltoja,
niin kauhistui hän kovin ja teki kosken haltialle sen lupauksen: "jos
päästät mun elävänä, niin ollos pyhä, olkoon sulle myös uhri vuodessa!"
Sitten otti hän karahkan, joka hänellä oli veneessä, nakkasi sen
menemään koskeen ja viillätti veneitänsä tämän uivan karahkan jälkeen
-- ja tuli terveenä alas. Tästä asti ottaa Pyhäkoski joka vuosi
uhrinsa, ja jos yhdeksi vuodeksi "jääpikin velaksi", niin ottaa se
toisena kertana kaksin. Kansa näet katsoo sen varmaksi, että joka vuosi
ainakin yksi, jos ei useampi, on koskeen hukkuva.[38]
Maantien varrella kaksi virstaa Syväyksen kestikiivarista Muhoksessa
löytyy kivi, joka on saanut jonkunmoisen merkillisyyden. Se on niin
kutsuttu _Ruskonkivi_. Käsikirjoituksessaan "Breves Observationes"
etc. puhuu Frosterus tästä kivestä näillä sanoilla: "tähän kiveen ovat
hakattuina ruotsalainen kruunu, Venäläisten risti ja Lappalaisten
vasara, mitkä merkit eivät nyt enään niin tarkkaan ole havaittavat,
vaan muutamia aikoja sitten ovat olleet aivan selviä". Se olisi
näin muka ollut jonakuna rajakivenä näiden kansain välillä. Myöskin
Mathesius mainii tästä kivestä yhdellä lailla, lisäten hän puolestansa,
"ettei näitä merkkiä nyt enää voida ollenkaan taikka ainakin ainoastaan
hyvin epäselvästi nähdä". Koska tämä kivi täten mainitaan vanhoissa
kirjoituksissa, ja se omassa paikkakunnassakin on saanut jonkunmoisen
kuuluisuuden, niin otettakoon se likemmin tarkastettavaksi.
Perille tultuani ha'in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä
havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajain siinä totta puhuneen,
että nämä merkit olivat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä,
jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkasteltuani
tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin
romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei
oikeata vasarata, eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka
sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja
aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman
kostuttamattakin, kun sen sijassa muut merkit olivat vallan kuluneet
ja epäselvät, niin ettei niitä kostuttamallakaan tahtonut selvään
saada ja toiseksi tällä kololla ei ollut vähintäkään varrenkyhettä,
jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen
epäiltävältä 1:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta
tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi
luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan
kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään --
ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin,
aiottu merkitsemään vasarata.[39] Mitä taas kruunuun tulee, niin se
on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne
saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun
sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta
tämä "kruunu" yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin "vasara" vasaraksi.
Minun nähden se ei ole muuta, kuin yli-puoli kuluneesta A kirjaimesta,
semminkin koska se, niinkuin kuvasta näkyy [ei tässä mukana], on
yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n
kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi
pantu yhteen riviin toisten, valta-merkeiksi muka aiottuin, piirrosten
kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä
koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne
uteliaat ihmiset, jotka kokoontuivat kiven ympärille katsomaan minun
menetystäni. Vähän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9
jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin
näyttänyt paljoa arvoisammalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo,
ja jonka nimi on _Ruskonkangas_, oli tasainen ja metsätön.
Ruskonkiven nimen arvelen siten tulleen, että kangas se ensinnä
Ruskon-nimen kantoi, kenties siitä ruskeasta sammalesta joka sillä
kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla
oli. Niinkuin melkeen kaikkia muitakin merkillisempiä kiviä ja
kappaleita varustaa kansa mielessänsä tätäkin kiveä suurilla
aarteilla ja salaisuuksilla. Myöskin tietää se mainita, että eräs
onnenhaeskelija täällä olisi kaivanutkin kultaa, vaan että hänen
on täytynyt yrityksestänsä heretä, kun alkoi näkymään ja kuulumaan
kaikenlaisia varottavaisia ilmiöitä. Kiveen piirretyn ristin nenät
viittaavat jokseenkin tarkkaan pohjaseen, etelään, itään ja länteen.
Itäinen ristihaara viittaa myös Pyhäkosken ensimäiseen pudotukseen
Sotkajärvestä.
Vanhojen muistojen joukkoon otettakoon myös _Kähkösen_ talo, jossa
ennen muinoin on ollut lato, missä on uhrattu, ja _Trattila_
Pyhäkoskessa, jossa on lohta uhrattu. Näitä molempia mainii Ganander
Mythologiassaan, mutta nyt ovat ne muistosta kadonneet, Trattila
kokonaan nimeksiki. Myöskin antaa sama kirjoittaja tämän tiedon:
"_Nykyri_, eräs talonpoika, jonka jälkeen talokin vielä Muhoksessa
löytyy nimitettynä, kuuluu naapurinensa sukulaisinensa niin kohdelleen
kuleskelevia Venäläis-joukkoja suurena sota-aikana, että veri oli
jäällä juossut ja kirkko pelastettiin vihollisilta, mikä olisi
tapahtunut samana vuotena, milloin Limingan kirkko joutui Venäläisten
poltettavaksi v. 1591".
Gananderin antaman tiedon mukaan ko'in tiedustella likempiä tietoja
tästä miehestä ja onnistuin saamaan seuraavat sanomat kirjoitetuiksi:
Nykyri oli huudossa oleva ja mahtava noitamies, mustaverinen ja
näöltänsä kolkko, jonka tähden hän sanottiinkin "Musta-Nykyriksi".
Ruumiinsa puolesta oli hän hyvin pitkä ja laihakas, mutta suurilla
voimilla ja notkeudella varustettu. Ruumiin-voimiansa hän kuitenkin
harvoin vaan ja vasten tahtoansa käytti, sillä loihtu ja noituus oli
hälle rakkaampi. Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä
päin ja Nykyrin vähäinen väkijoukko pelkäsi vihollisen paljoutta,
rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä
liian vähälukuisina vihollisten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos
kuin suuren joukon ihmisiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia
kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen
höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat
sota-miehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä
Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua
loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen
vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi.
Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt
jäällä Nykyrin talon ja Walkolan välillä. Vihdoin ajettiin Venäläiset
pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa.
Tämä tapahtui "uuden vuoden päivänä". Äkkiä oli Nykyri sitten
ilmestynyt Limingan kirkossa, missä kansa paraikaa oli kokoontuneena
jumalanpalvelusta pitämään, ilmoittanut kansalle vihollisten tuloa, ja,
kun kansa ei tahtonut hänen sanojansa uskoa, reväissyt auki vaatteensa
ja näyttänyt veristä paitaansa. -- Kaiken sen pahan edestä, minkä hän
tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin
voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen
viimein lähteä pakoon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan
pojallensa oli hän sanonut "tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut
suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut
hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat
kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden
ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet.
Tämä viidennentoista vuosisadan sodista. Ison vihan jälkinä on
erämaissa paljon pakopirttejä, niinkuin esm. Tunturinkankaalla y.m.
_Tunturinkankaan_ pirttiin kuuluu paljon väkeä piiloon lähteneen,
mutta kun Venäläiset koirankuonolaisten avulla ne sieltä löysivät,
niin ne kaikki surmattiin. Ja niin pelkurimainen sanotaan tämä
väkijoukko olleen, että ainoastaan 5 Venäläistä tarvittiin koko joukon
tappamiseksi.[40] _Markuksenvaaralla_ sanotaan olevan neljä kappaletta
pirttiä.[41] _Rokuanvaarasta_ tiettiin kertoa yhdenlainen historia kuin
Tunturinkankaastakin. Tällä kertaa olivat Venäläiset yhdeksän ja ne
surmasivat paraillaan, ilman kenenkään vastustamatta, väkeä pirtissä,
kun äkkiä talonpoika _Räisänen_ ilmautui, joka yksin ajoi kaikki
Venäläiset pakoon.
Isosta vihasta mainitaan myös, että Venäläiset Korholassa, talon ensin
poltettuansa, olivat elävältä polttaneet talon isännänkin kiven päällä.
Niskakosken seudusta kerrotaan seuraavaa: Kaikki väki läksi pakoon
_Raappana_ nimiseen saareen. Ainoastaan vanha akka jäi taloon ja
kätkeyi lattian alle. Kun Venäläiset tulivat taloon ja näkivät sen
tyhjänä, niin oli eräs niistä kummastellen lausunut: "kas, tässäpä asui
ennen puhelias akka", johon akka, unhottaen tilansa, lattian alta
vastasi: "eipä niinkään puhelias!" -- josta hän saatiin ilmi. Hän
pakoitettiin nyt ilmoittamaan toistenkin piilopaikka, ja tapettiin
sitten hänkin niinkuin ne.
Löytöjä: _Kosulan_ talossa, puoli kolmatta penikulmaa Oulusta, on
peltoa kuokittaessa löydetty kivikirves maasta kyynärän syvyydeltä.
Se on lujaa kivenlaatua ja ulkomuodoltaan semmoinen kuin kuva III
osoittaa [kuva ei tässä mukana]. Sen pituus on 7 3/4 tuumaa, leveys
terästä kohden 2 3/4 ja kannasta 1 1/2. Kiven muoto osoittaa, että se
on ollut kirves, melkeen samanvertainen kuin se; jonka Nilsson on
kuvauttanut, lehti A, kuva IX 2 ja lehti 2, kuvat 11 ja 12. Mitään
vartta ei ole nähty.[42]
Keräsen talossa on myös löydetty kiviase, jota en kuitenkaan onnistunut
saamaan sillä oli liian myöhään, ase kun oli rikki lyöty, eivätkä
palasetkaan enään tallella olleet. Tarkan kuvauksen mukaan oli sen
muoto ollut semmoinen kuin kuva IV osoittaa ja näyttää siis olleen
jonkunmoinen muodostus niistä aseista, jotka löytyvät kuvattuina
Nilssonin tykönä I. X, kuvat 124 ja 127, s.t.s. jonkunmoinen vasara.
Kansa sanoi sitä "nuijaksi" eli "kirveeksi". Sitä oli käytetty suolan
survoimeksi. Se oli sekin kuokkamaasta löydetty. -- Särkijärvellä on
myöskin löydetty kiviase, jolla oli reikä ollut keskellä, ja jota
sanottiin "nuija-kurikaksi".[43]
Limingan pitäjä ynnä Kempeleen, Lumijoen, Temmeksen ja Törnävän
kappelit.