aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen
tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon
(e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei
mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa
rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet
estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli,
ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.
Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan
varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat.
Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen
vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa
alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b on, näet,
g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele
sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen
loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla
olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä
todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin
kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja
jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.
Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo
itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei
ole "Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä,
nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä
kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla,[19] mutta sen sijaan
itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä
taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman
puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla.
Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut
niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan
linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi.
Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset;
Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi
muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi
joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan
pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä
mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa
linnoituksissa.
Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru
tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin
linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja,
mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja
menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on
vanha pakanuuden uhripaikka.
Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava:
Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90
jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen
leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n
jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53
jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8-10 jalkaa. Ylänne, minkä
päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse
paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka
nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen
kautta Iijokeen.
Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi
mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse.
Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat
kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa
etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa.
Kolmas oli rammaksi joutunut, j.n.e. Senpä tähden olivatkin myös ne
työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat
noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää
kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta,
kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti "kirkon ei pahenneen meidän
käsissämme". Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä
paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on -- ei ukko-vanhus
harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan
-- nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada
näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan
on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun
tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla "pitänyt ilvettä",
josta haltia hänen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät
olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin
sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa.
Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa
raunion sisään iltahämärässä -- sillä sen arvannee, että haltia-neitsy
rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa
onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja
teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata,
sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova.
Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia
raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä,
joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas
heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat
tahalla kokoon laaditut.
Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että
viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla -- esm. _Krunneilla ja
Tukkikarilla_ -- nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen
kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu
rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j.n.e.
Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia,
joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi.
Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa
ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat
puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muutamia liki toisiansa, ja
usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta
otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten
someroa, viimein santaa, s.t.s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä
asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten
kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin
saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla,
kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa
näitä paraiten havaitaan.
Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat,
mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä
kaukana. Niin esm. _Illinsaaren_ korkeimmalla paidalla, metsässä,
_Merikosken_ törmällä y.m. Tämä Merikoski oli muinoin viimeinen koski,
niinkuin sen nimikin ilmoittaa, mutta nyt on se jäänyt 7 virstan päähän
merestä, ja sillä on nyt neljä koskea allansa. Sittemmin oli joen
lasku-paikka Kirkkosaaren vieressä, josta nyt on pari kolme virstaa
merelle. -- Pitäjän pohjoisessa osassa on _Herukka-hieta_ niminen, nyt
jokseenkin mataloitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden
uloimmaisena perukkana. -- Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat,
joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei
ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.
* * * * *
Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää
kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on
talonpoika _Wesaisen_ urotyöt. Wesainen oli kotosin _Wesan_
talosta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas,
urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin
naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja
luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän
oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä
tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään
olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui
itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa
kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä
ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt
Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin
saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen
aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen,
muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He
palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa,
kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat
Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia
pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt
olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta.
Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli
vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla
hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs
vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka
sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen.
Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime
retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi
nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa
ilmitulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa.
Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki
uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää
ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta
tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.
Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset
rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan
vihollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet
nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lapsia,
mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ainoastaan
salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin
siivosti siihen kuolivat. -- Viholliset sanotaan olleen erinomattain
taitavat vainumaan kätketyitä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan
taru on heitä kuvaillut _Koirankuontolaisiksi_ s.t.s. ihmisiksi,
joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät
kaikkea salattua. -- Erään akan olivat täälläkin viholliset polttaneet
olki-tulella. -- Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä.
Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että
kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Jumalan lähettämä rangaistus
ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin
aikuisissa ihmisissä elänyt ja vaikuttanut. Senpä tähden muka olikin
semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät
uskaltaneet yrittääkään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden
alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran
tappoi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastustamatta.
Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli samaten suuri
joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi
millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten lukumäärä oli vähäinen.
-- Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös
ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta,
mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.
Kellon kylän läpitse virtaava _Kalimänoja_ on sekin näistä ajoista
tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsuväen ja
kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö,
majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudottuansa, piilosi
pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun
oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat
päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan
irtonaisena sinne tänne (ks. Åbo Tidn. 1791 N:o 24).
_Taimenen kivi_ on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä
kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän
olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen
itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäisillä rannoilla.
Heillä oli muassa ollut vangiksi otettu nainen, jota muka pelkäsivät
heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että
Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka
olivat väijyksissä, heitä ampuivat. -- _Venäjänkari_, lohen-pyynti
paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saanut siitä, että joukko
venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tapetut, ja jotka nyt kulkea
kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.
Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuumin jokea
laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään talonpojan heitä
laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki
Venäläiset hukkuivat. -- Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet
erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin
vannoittivat häntä rehellisesti sen tekemään. Mies piti valansa ja
laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen
uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan
kallioita kohden, niin eivät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies
tahtoi heitä surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen
kostoa ja kaikkea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja
hukkuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa
vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää:
valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.
Eräästä _Jokinen_ nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta,
kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä
haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen toverin kanssa suksissa
ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen
kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pampullansa. Vaan Jokinen
otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi
sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot
hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.
1742 vuoden sodan aikana läksi _Löfving_ Kellon kylästä Hailuotoon ja
hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei
satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaakaan, ett'ei hänestä täällä sen
enempätä muisteta. Eipä niitä muitakaan tämän sodan tapauksia muisteta.
Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myöskin, että
_Kirkkosaari_ tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen
oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että
mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko
muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä
muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko
seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinaisessa
sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan
mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja
enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuolella oli
pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella,
joutui vihollisten polttamaksi. Nykyinen kirkko seisoo vastapäätä
Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki,
päällekirjoituksella "Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha
kummanlainen alttari-peite, kaikenlaisilla eläimillä ja koristuksilla
koristettu;[20] Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi
vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y.m. Pappila oli ennen muinoin
Karhusaarella, jossa sen raunioita vielä nähdään Kirkkosaarta
vastapäätä. Tämä poltettiin samassa tilassa kuin kirkkokin, nim.
vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä
nähtävinä. Luultavasti on se tämä _kellari_, joka on Åbo Tidningar'iin
vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen
olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru
supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman
luostariin.[21]
Muutamia erinomaisempia tapauksia, jotka ovat pitäjässä tapahtuneet,
on E.J. Frosterus kirjoittanut muistoon. Ne ovat luettavina Iin
emäkirkon Inventario-kirjassa käsikirjoituksessa. Näistä on Murman
Suomi-kirjassa vuodelta 1865, Toinen Jakso, 3 osa, siv. 30 ss., jo
enimmät julkaissut -- esm. _Mathias_ nimisestä kappalaisesta, jonka
Venäläiset v. 1588 elävältä polttivat, lohiverkkoihin käärittynä;
_Jacobus Olai_ nimisestä pastorista, joka 9 vuorokautta makasi jään
alla _Kintaskoskessa_, ja sittenkin vielä otettiin elävänä ylös;
kuningas _Adolf Fredrikin_ käynnistä Iissä, pappilassa, 1752, y.m. --
jonkatähden niitä ei tarvitse täällä uudestan julkaista. Yksi taru
on kuitenkin hänellä jäänyt julkaisematta, jonka tähden se täällä
kerrottakoon mainitun Frosterus'en käsikirjoituksen mukaan. Se kuuluu
suomennettuna näin: "Jacobus Olai Fellman[22] 1584, ennen kappalainen
Isossa Kyrössä, on allekirjoittanut 'Decretum Upsaliense'. Hänestä on
muistoon piirretty, että Venäläiset (vuosilukua ei ole mainittu) hänen
vangittivat, ja että hänen täytyi rahalla lunastaa sekä oma henkensä,
että vaimonsakin jopa sikiönkin emäkohdussa. Mainitun pastorin ovat
he vangittuna vieneet kanssansa Pudasjärvelle, 14 penikulmaa Iistä,
erääsen paikkaan nimeltä _Invi_(?) _vät_,[23] josta he sitten päästivät
hänen irti, kun ensin olivat häneltä ottaneet valan sen päälle, ettei
hän meikäläisille ilmoittaisi, kuinka suuri vihollinen oli luvultansa.
Mutta kun viholliset sitten, mainitussa paikassa, laittoivat itsensä
saaliista ilopäihin, niin joutuivat meikäläiset heidän päällensä ja
löivät heidät kokonaan".
Muista pitäjän nimistä olen saanut seuraavat tiedot: _Kellon_ kylä
on saanut nimensä siten, että eräs alus, jolla oli kirkonkello tänne
tuotavana, joutui nykyisen Himottu nimisen sillan paikoilla pahasti
kivelle, niin että koko alus meni pirstoiksi ja kello painui veden
pohjaan, johon se katosi. Tämä paikka oli näet ennen muinoin järvenä,
ehkä se nyt on kuivehtunut. Himottu-silta on Lopakan kestikiivarin
vieressä, ja se puro, jonka yli silta viepi, on nyt aivan vähäpätöinen,
ehkä täällä ennen jahdilla kuljettiin. Lampi, josta puro laskeuupi,
kantaa tästä tapauksesta saakka nimen: _Kellonlampi_.[24]
Että paikkakunta on saanut vastaanottaa siirtolaisia muistakin
maaseuduista, Savosta, Karjalasta ja Hämeestä, se varmaa. Tästä
asutuksesta muistuttavat esm. Oijärvet, Karjalat, Hämeenjärvet. Kerran
oli näet "Sauvon maasta" siirtokunta muuttanut näille seuduille.
Kauvan kuljettuansa erämaita sinne tänne, löytämättä itsilleen sijaa,
oli yht'äkkiä muuanna päivänä heidän silmäinsä edessä ilmestynyt
viheriäinen tienoo ja sen keskellä järvi. "Oi! järvi!" huusivat he
hämmästyneinä. He asettuivat tänne, ja siitä asti kantaakin paikka
nimen _Oijärvi_. -- "Karjalasta Venäjän puolelta" oli samaten muutamia
perhekuntia tännepäin muuttanut, ja kun he seutuun mielistyivät, niin
he tänne asettuivat ja kutsuivat uuden paikan _Karjalaksi_, entisen
asuntopaikkansa jälkeen. -- Niinpä oli myöskin, kerrotaan, tänne
siirtynyt Hämäläisiä, mitkä kutsuivat järven, jonka ympäri asettuivat,
_Hämeenjärveksi_, joka on järvi Ala-Kiimingissä.
Muiden nimien seasta muistuttaa _Helsinginkoski_, nykyään pari kolme
virstaa merestä, Helsingeistä, joidenka vallassa luultavasti täällä
muinoin rikas kalastustila oli; _Kyrönlahti_ ja _Kyrönsaari_,
Putahilla, useassa tavattavasta Kyrö-nimestä: ja _Finninkari_ siitä
ajasta, jolloin eri väestöt eivät vielä olleet yhteensulaneet, vaan
katsoivat toisiansa vieraiksi.
Löytöjä ei ole tietääkseni muita löydetty kuin _Makkarankankaalla_
etelä-Iin kylässä eräs tappara-keihäs eli hillebardi. Se oli maannut
vanhan mänty-kannon juurien alla erään pienen puron rannalla.[25]
Oulun pitäjä ynnä Oulunsalon kappeli.
Oulu-nimen alkuperälle lienee vaikea päästä. Muistamme Mathesius'en
antaman tiedon, että kolme Lappalaisia olisi naapuri-pitäjille Ii, Oulu
ja Liminka, antanut nimensä. Oulas olisi siten Oulu-nimen synnyttäjä.
Merkillistä on, että eräs kertoja Limingassa vielä tiesi tästä kertoa,
ehkäpä kyllä hän ei tuntenut kuin kaksi Lappalaista, joista toinen
oli asettunut Liminkaan, toinen Ouluun. Oulun Lappalaisen nimi kuului
hänen suustansa Olli eli Ulle. Vaikealle kuitenkin tuntuu päättäminen,
ettei kalainen Oulujoki olisi tykönsä vetänyt asukkaita jo ennen
Lappalaisten tuloa. Senpätähden ei Mathesius'kaan tyydy saamaansa
tietoon, vaan antauupi ennemmin nuoremman Rudbeck'in eriskummalliseen
selitystapaan, jonka mukaan Oulu on hebrealaista alkuperää.[26]
Kaupungin rientävä, toimelias elämä on haihduttanut enimmät
muinaismuistot tästä, laveudeltansa vähäisestä, pitäjästä. Taru ei
rakasta kaupunkielämän ulos päin käännettyä mieltä eikä kauppa-liikkeen
kiiru-rientoa. Sentähden ei ole ensinkään odottaminen täältä paljon,
paikkakunnan muinaisuutta koskevia tietoja. Muistetaanpa täällä
kuitenkin puhua maan mainioista Jättiläisistä, ehkä näiden jättämiä
muistomerkkejä ei enään ole tiedossa.
Lappalais-muistoja täällä kumminkin löytyy vähän runsaammin. Niinpä
niitä vielä näkyy niillä vuoriloilla, mitkä ovat Oulujoen rannoilla,
esm. _Korkiavaaralla_ ja _Matokankaalla_, niinkuin myöskin järvein
rannoilla. Eräs talo joen pohjaspuolella kantaa vielä heistä nimensä
Lappala. Ja Turkka nimisen saaren kohdalla näytetään vielä joessa
paikka, missä Lappalaisten pato olisi ollut lyötynä.
Väitöskirjassansa "Beskrifning öfver Cajaneborgs Län" mainii E. Castrén
_Metelin-väestä_, mitkä muka piti oleman kapinoitsijoita, jotka täällä
Suomessa puolustivat Sigismundia Karl IX:tä vastaan, ja joista, hänen
saamainsa tietojen mukaan, vielä kuoppia ja luolia näyteltäisiin, missä
nämä kapinoitsijat olivat kätkeyneet, mainiten sen ohessa hänelle
kerrotuksi, että "etelässä päin Muhoksen kirkosta, Oulun ja Limingan
rajalla", vielä näkyisi raunioita eräästä harmaa-kivestä muuratusta
vallista, joka olisi ollut linnan-pihan näköinen, ja jossa tämä
Metelinväki olisi majaellut. Kumpua, missä tämä linna on seisonut,
kutsuttaisiin _Metelinvaaraksi_. Näin Castrén. Myöskin Mathesius mainii
tästä Metelin-vaarasta, mikä hänen määräyksensä mukaan pitäisi oleman
Oulun pitäjän "eteläisimmässä osassa" ja niin korkeana, että "sille
sopi nimitys tämän maakunnan vuorien Foenix, koska sen kukkulasta
selvään voi havaita seitsemän kirkkoa".