Produced by Jari Koivisto
MUINAIS-TIEDUSTUKSIA POHJANPERILTÄ
Kirj.
J. W. Calamnius
Helsingissä,
Aikakauskirja Suomi, 7 Osa,
Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa,
1868.
Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä[1]
Ala-Tornion pitäjä ynnä Karungin kappeli.
Tornio on nähtävästi saanut nimensä ruotsalaisista sanoista _torn_,
torni, ja _ö_, saari, jonka johdosta onkin nimi ennen ollut _Torneö_,
niinkuin se kirjoitetaankin vanhoissa kirjoissa, ja niinkuin eräs
"Suuri-valtaisimman kuninkaan, itse kuningas Karl XI:nen" tekemä
kirjoitus Tornion kirkossa sen myöskin kirjoittaa. Asema on vanha
kalastuspaikka, jonka asukasten ja kävijäin johdoksi ja tuntomerkiksi
torni oli rakennettu Sventsar-saarelle. Tämä saari oli ennen aikaan
eroitettu sen eteläpuolella olevasta karista, joka, muutoin veden
alainen, ainoastaan kovalla pohjastuulella oli näkyvissä. Taru kertoo
sitten, että, kun Hollantilaiset ja etelä-Ruotsalaiset tänne purjehtivat
kalan pyyntöön ja heidän laivansa kerran joutui tälle karille, he
tänne ensin panivat meriviitan, ja sittemmin rakentivat oikean tornin,
josta kari sai nimen "Tornö", jonka Suomalaiset käänsivät Tornioksi.
Vähitellen muuttui tämä kari saareksi ja yhdistyi viimein Sventsarön
kanssa.[2]
Meren alinomaa tapahtuva laskeminen ja maan nouseminen on kaikissa
ranta-pitäjissä vaikuttanut suuria muutoksia. Ehk'eivät nämä
lyhyemmässä ajassa niin pääse näkyviin, joutuvat ne kuitenkin ajan
pitkään niin suuriksi, että tuleva vuosisata edellistänsä tuskin
tunteekaan. Näin on Torniossakin käynyt. Vielä 16 vuosisadan
keskipalkoilla mainitaan Torniolaisilla olleen hyötysä kalastuspaikka
"Sventzar-niemellä", vaan maan nousu on tätä jo aikaa sitten
muuttanut. Niinpä oli myös n.k. Kaupunginlahti muinoin niin syvä,
että laivat siellä uivat ja että sen rannoilla laivoja rakennettiin,
vaan nyt se jo on niin matala, että ainoastaan veneet siellä pääsevät
kulkemaan. Näihin asioihin viittaavat myöskin, nimet _Laivanjärvi_ ja
_Laivanniemi_, joista en kuitenkaan ole mitään likempää kuullut.
Arkeologiallisista muistoista on Tornio köyhä, niinkuin sitä voipikin
arvata maan mataluudesta. Muualla kaikkialla ainakin tunnetaan Jättejä,
Jättiläisiä, ja osoitetaan heidän jättämiä merkkejä, mutta täälläpä
näistä ei saa juuri mitään nähdä eikä kuulla, ja tämä olikin ainoa
paikka, missä minä, näistä Jätteistä kysellessäni, itse sain vastata
siihen vasta-kysymykseen, mitä ne Jätit sitten olivat, "onko ne niitä
munkkilaisia?"
Lappalaisista täällä ei myöskään ole juuri mitään muistoa jälellä.
Ainoat heistä muistuttavaiset nimet tässä seudussa ovat _Lapinmäki_,
kunnas, missä Haaparannan kirkko nyt seisoo -- mikä siis ei enään
kuulukaan meillen -- ja _Lappikari_, mikä Tornion raastuvanoikeuden
pöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1643 olleen kalastuskarina "aivan
kaupungin vieressä." Kari on Laivanniemen ja tuon kohta mainittavan
Pirkiön saaren välillä. Kirjoituksessaan "Bidrag till Finlands kännedom
i ethnografiskt hänseende", Suomi 1847, mainitsee A. Warelius eräästä
_Torniovaara_-nimisestä vuoresta "pohjoisimmassa Pohjanmaassa",
millä vuorella myös olisi raunioita. Nimestä ehkä luulisi tämän
vuoren kuuluvan tähän pitäjään. Niin ei kuitenkaan ole laita, ja
tämä Torniovaara on luultavasti Kemin Tornivaara, josta edempänä.
"Etevimmät vuoret täällä ovat _Huitaperi_ ja _Kiimavaara_, mutta
uskottavain herrasmiesten ja talonpoikain sanomain mukaan", --
kirjoittaa eräässä kirjeessä mulle rehtori Thauvon, joka tätä on asian
tähden tutkinut ja hyväntahtoisesti mulle ilmoittanut -- "löytyy
näillä yhtä vähän kuin muillakaan vuoriloilla täällä päin selviä
Lapinraunioita tahi kivikumpuja. Kansantarun mukaan olisi kuitenkin
Lappalaisia asunut Yli-Tornion vuorikko-asemoilla, ja Huitaperillä
taidetaan vielä muutamista epäselvistä merkeistä nähdä, missä heillä
on ollut tulisijansa."
Kaksi muuta nimeä täällä sen sijaan löytyy, mitkä ovat paikkakunnan
historioitsijain muistoon pantavat. Saari, johon Ala-Tornion maankirkko
on rakennettu, on nimeltänsä _Pirkkiö_ (Birkiö, Björkö), ja _Helsinki_
on eräs kylännimi. Edellinen säilyttää historialle Pirkkalaisten,
jälkimäinen Helsinkiläisten nimeä -- kaksi kansaa, jotka mainitaan
täällä harjoittaneen kauppaliikettä.[3] -- Myöskin löytyy täällä nimi
Danskinsaari, saari Torniojoessa Svensar-saaren ylipuolella, ja Rauma,
kylä vähän matkaa itäpuolella Tornion kaupunkia. Tämä nimi juteltiin
tulleen Rauman kaupungin siirtolaisista, mutta hyvinkin mahdolliselta
näyttää, että nimi on paikalle alkuperäinen, merkiten rämeistä,
suoperäistä asemaa -- jota se nimi täällä merkitsee. Muuallakin
maassamme löytyy tämä nimi, niin esm. Lohtajassakin.
Pirkkiön saarella kerrotaan ensimäiset tänne tulleet Suomalaiset
asuneen, ja tästä sen nimikin olisi tullut, koska nämät Suomalaiset
olivat Pirkkalaisia, mitkä ensin tulivat tänne kalan pyyntöön, mutta
sitten jäivät tänne asumaan. Ne sanotaan omistaneen itsillensä nimen
"Lapin kuninkaat", sillä ne kävivät kolme kertaa vuodessa kuninkaan
nimessä laittomia veroja ryöstämässä Lappalaisilta, jota pahaa
menettelemistä kesti satoja vuosia, siihen asti kuin Ruotsin hallitus
vihdoin laski nämät seudut allensa. Kun Pirkkalaiset ajan pitkään
rupesivat liian ahneiksi, niin sanotaanpa välistä kovia kahakoitakin
syttyneen Pirkkalaisten ja Lappalaisten välillä. Heidän pukunsa, jolla
he koettivat pelättää ja voittaa itsillensä kunnioitusta Lappalaisilta,
sanotaan olleen merkillinen. Heillä mainitaan olleen korkeat, punasilla
nauhoilla ja kulta- sekä hopeareunuksilla varustetut lakit. Samaten oli
myös heidän takkinsa punasilla nauhoilla ja palteilla, niinkuin myös
kullalla ja hopealla, hyvin koristettu (J.F. Thauvon.).
Kirkkojen ympäri yhdistyy usein pitäjäin historia. Tornion
kaupunginkirkko on rakennettu vuonna 1683 ja näyttää häkityksillänsä
maalauksellansa vähän katoliselta. Kummallakin puolen alttaria on
seinäkoristuksena historiallinen muistomerkki, toinen se jo mainittu:
kuningas Karl XI:nen tekemä ja sittemmin tauluun maalattu kirjoitus
hänen korkeasta käynnistänsä Tornion kirkontapulissa, kesäkuulla
v. 1694, katsomassa kesä-yön aurinkoa, toinen eräs vaakuna, jonka
kirjoitus jo on kulunut. Edellinen löytyy jo julkaistuna Murman'in
kertomuksessa s. 7, jonka tähden se tästä jääköön. Jälkimäisen
mainitsee Brunnius kuuluneen näin: "Kongl. Maij:ts Troman och Major
under Westerbotns infanteri, Wälborne Herr Alexander Fredrich Sack
genannt von Oster, är föd i Liefland på Oesel d. 10 Novemb. 1655 och
blef död i Torne d. 23 Jan. 1694." Vanha kirkko, joka 1682 paloi, on
seisonut vähän eteläisempänä, missä nyt joukko aittoja on.
Muinaistaruja täällä ei löydy sanottaviksi. Yksi on taru kuitenkin
eräästä pispasta, joka näillä seuduin olisi kastanut joukon
Suomalaisia. Jos on tässä tarussa perää, niin se nähtävästi oli pispa
Hemming, jonka Geijer mainii kastaneen vuonna 1350 "kaksikymmentä
Kemin ja Simon Lappalaista ja Karjalaista suuressa ammeessa Tornion
vieressä".[4] Mutta missä paikassa tämä on tapahtunut, siitä ei ole
tietoa; eräs himeä taru viittasi Karunkiin. -- Myös Iso viha ei
näy jättäneen varsinaisia muistoja. Tähän aikaan oli itse kaupunki
melkeen kokonansa palanut v. 1714, jonka jälkeen viholliset hävittivät
ja ryöstivät mitä tuli oli säästänyt, jopa 9 kertaa "ottivat
kaupungin valtaansakin", niinkuin raastuvanoikeuden protokollat
oikein todenteolla vakuuttavat. Jos saapi Brunnius'een luottaa, niin
olisivat "meikäläiset vielä vuosina 1715 ja 1716 yksimielisesti yhteen
liittyneet, varustettuina pyssyillä, keihäillä ja miekoilla, ilman
kenenkään kehottamatta. Suuresta isänmaan-rakkaudesta kiihotetuilla
olivat he muka nimensä suureksi kunniaksi puolustaneet isänmaatansa,
lyöden viholliset pakoon sekä ilmitappelussa että myöskin käyttämällä
monenlaisia sukkelasti ajateltuja sota-keinoja. Vihdoin oli kuitenkin
vihollinen, näitä tämmöisiä tappioita pahaksi pannen, vuonna 1717 tänne
tullut niin suuressa joukossa, että hän ei ainoastaan karkoittanut
meikäläisiä, mitkä eivät enään voineetkaan tehdä vastarintaa, vaan
myöskin hävittäen kuleksi näitä seutuja aina Paajalan kylään saakka,
puolen penikulmaa Kengisten tehtaan toisella puolella. Rikkaan saaliin
kanssa olivat he viimein täältä sitten paenneet".[5]
Kemin pitäjä ynnä Tervolan ja Simon kappelit.
Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa
Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka
merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut
siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana virtana mereen kulkee.
Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan
Kym, Kim. Eräs taru tahtoi johtaa nimen venäläisestä Kem'istä, josta
tänne muka olisi siirtolaisia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden.
Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta "Hämeen
ja Venäjän välillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta
verrattomana nimen johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in
(vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta "Cimmeria", josta Kemi
siis on yhtä kuin "Cimmerialaisten maa."
Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen
lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa,
jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot
lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan
kuuluu _Jatulinletto_, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on
Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä
ajoista muistuttaa myös _Vammanvuori_, joka on korkein vuorenhuippu
Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä
on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte
viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse "Noakin
arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös _Merikoski_
Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä.
Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa
merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan
kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole
joen laskuhaara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt
lampena.
Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä
kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin
todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos
missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä.
Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon vanhimmat muistotarut
viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä,
vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.
Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä
tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä
Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei
muissa pitäjissä, kutsutaan _Jatuleiksi_ ja _Jotuneiksi_. Tälle
pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus
senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan "Pietarin
leikeiksi", vaan täällä saavat nimen _Jatulin-taraat_, se on:
Jättiläisten aitauksia (= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja
suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin
syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat
yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu
suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai
vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä,
meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu,
niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla
on tämmöinen ollut, samaten _Ajos_ saarella, _Hannuksenvaaralla_
Tervolassa myös y.m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee
Warelius'kin -- kirjoituksensa 62 s. -- sanoen tämän olevan kirkonsijan
mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt,
toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen.
Kertoja on Tervolan silloinen kappalainen M.A. Kolström, joka jo
ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden
sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti:
"Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkonkylästä,
olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin
tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä,
noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa.
Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä
hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta
näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä
sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi,
että tarhassa oli ollut ovi ja useata ympyrää ja kierrosta, niin että
tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan
täytyi astua yli aitauksen. Kertoja sanoi myös, että tarhan keskellä
oli suurempi kivi, jonka alta he, nuoruudessansa siellä kaivaen, olivat
luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, _Wiianvaaralla_ olevasta,
"Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille
tultuani havaitsin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli
sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5
syllän levyinen -- ilmetty entinen lampi.
Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen
itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, _Jakun-ojan_
varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuoppia
on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet _Lapin-ojalle_,
Wahtolan alapuolella. Kivalo-harjanteella on eräs _Tornivaara_ niminen
vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius
mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinaisjätteitä "eri laatuisia kuin
ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan
Lappalaisten jättämiä." Sen kuvauksen mukaan, minkä minä näistä sain
omin silmin näkijältä -- sopimattoman ajan tähden en itse päässyt
käymään Kivalolla -- ovat ne niin kutsutuita "Lapinhautoja", pieniä
ympyrkäisiä kivikumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen
olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään
ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan
antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laadituita
syvennyksiä, nämäkin hajoitettuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi.
_Penikat_ nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä
enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. _Kokomaalla_kin on näitä
n.k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.
Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä
näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: _Marostenmäki, Kiimavaara_
(selvimpiä), _Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju,
Peräharju, Ervastin_ talon taustalla ja _Kirnuvaaralla_. Mitä
näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat
enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä
harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin
selviä. Ne ovat kivi-ympyröitä, ulottuen 6-9 jalkaa poikkimittauksessa,
joiden seinät, 2-3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen
sisässänsä kuopakkeen. Heidän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä
näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella
näkyy syvyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet
ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä
suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa
ylemmäksi.
Mutta vaikka näitä "Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa
löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen
oikeana pesänä. Täällä on _Törmävuori_ Lappalais-kehinensä, täällä
on _Wiianvaara_ Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu
_Hannuksenvaara_, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja _Joonin_
vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asuntopaikkoja. Vanhoissa
kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli _Lapinniemeksi_, pappila
kutsutaan _Lapinniemeksi_, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista
virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka,
kantaa nimen _Lapinjänkä_. Tässä suossa on sammalen alta löydetty
lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä
käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen.
Tällä jängällä on laskunsa _Lapinojan_ kautta, joka Jurvan edustalla
jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen
luonnollisen _Lapinniemen_. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan
vastapäätä Lapinniemen pappilata, eräs _Seitasaari_ niminen luoto, mikä
luoto ennen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan
laadusta nähdä, ja on _Seitaniemeksi_ kutsuttu. Tällä saarella, kuten
taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja
siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka kivien
päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa.
Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita
seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat
jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon
alustukseen ja portaisin.
Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan
neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän
vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa,
ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin
kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on
rakennettu vuosina 1519-21 katoliseen rakennustapaan, ja näyttää vallan
muinaiselta.[6] Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa
myöskin eräs Rungius nimisen miehen, joka täällä oli pastorina 1610-29,
ja jonka ruumis vieläkin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan
balsameeratuksi.[7] Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy
seuraavat muinaiskalut: 1. "Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva,
öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika
Wilm'in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli
ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä
on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen
päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai
elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolentoista kyynärän
korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian
kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö;
6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maarian) lapsensa kanssa, vallan
kömpelön-näkyinen.
Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä,
missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat
entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut
rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan
ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo
vuonna 1248 pantiin toimeen. Kirkon mainitaan Venäläiset polttaneen,
minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se "suuren
venäläis-sodan" aikana 1473-1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan
myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä
nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.
E. Frosterus käsikirjoituksessaan "Breves Observationes ad antiquitates
Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota
Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia
on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat.
Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti
kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan
että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat
kalut ovat nykyään eräs kalkki[8] ja öylätti-lautanen, varustettu
munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän
pappilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään
käytetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin
tavaton.
Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä
luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin
ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut,
eivät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luostarin
asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: katolinen
kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. _Montaja_ on eräs
saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikkakunnan katolisiin
muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian
laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva,
kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut,
on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla
aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos.
Tasaiselle meren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt
monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin
36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta
maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on
jonkunmoisen epämukaisen hevosenkengän muotoinen, jonka leveys toisesta
päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20-25
jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten
näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on
puita kasvanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimestä
tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilaislaiva
kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja
sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin,
ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy
vielä muka sydän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli
santa-pylvään kukkulalla.[9]
Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se
on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä,
jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta
asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että
tänne on asukkaita siirtynyt "Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista
Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin
tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on
paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää.
Savo-karjalaisia alkuaineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin
hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin
paikkoihin tapahtunut.
Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläiset tulivat
kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä
ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi
kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemestä ottaneet. He tulivat
Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan
suuri koski heistä näytti kovin hirveältä heidän laskeaksensa sitä
alas omin neuvoin ilman laskijatta, menivät he maalle hankkiaksensa
itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt
pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka
kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin
vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa
viillätti ämmä kallion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät
menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät
hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä
joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti,
kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. -- Itse tapauksen kertomisessa
olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri
seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan
Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan
Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä,
että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen
painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät
Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Tervolassa upottaneet
mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki,
ja tästä onkin lähde saanut nimen _Kellonlähde_. -- _Mikkolan_ taloon,
lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset
olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset,
ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät
talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon,
mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas
hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Ryssät olivat sinne
kätkeneet.[10] -- Kostaaksensa Ryssäin julmaa käytöstä olivat
Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja
tuleen kaikki polttaneet. -- _Sotisaari_, johon Kemin uusi kaupunki
on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että
Suomalaiset täällä -- ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti
vuosien 1580-90 meteleissä -- olivat odottaneet ja sotineet niitä
Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. -- _Vallittu-saari_,
josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti
jonkun samankaltaisen tapauksen nojassa. -- Kemistä ryöstettiin
muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella
kutsuttiin jumalanpalvelukseen.
_Kuopasjärven_ vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylöspäin,
mainitaan löytyvän Ryssän hautoja;[11] nämä niinkuin muutkin
tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808-9 vuosien sotaan. -- Maassamme
jokseenkin yleinen taru _Laurukaisesta_ sovellutettiin täällä samaan
Kuopasjärveen. -- Laurukais-jutun mukaan kerrottiin täällä myöskin
eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet
saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta,
joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. --
Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet
Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pakoon, antaen Ryssäin,
ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset
lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi,
ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista,
omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei
tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri
mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei
luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin
nyt vihollisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso
tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä
se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria
tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi
rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi,
että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän
ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt
vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään
näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt
nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten
päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuutensa takaisin.[12]
Tervolassa ei löydy, pait mainittua juttua Kellonlähteestä, ison
vihan aikuisia muistoja. Luultavasti oli paikkakunta niin harvassa
asuttu, ett'ei vihollisilla ollut juuri erinomaista täällä saatavana.
Täälläkin, niinkuin Kemissä ja Simossa, löytyy kuitenkin, varsinkin
Kivaloon päin, "pakopirttejä" erämaissa; ja näistä ajoista on löydetty
hopearaha, joka on säilytetty.[13]
Todistukseksi kirkkojen harvinaisuudesta vanhaan aikaan tiesi eräs
juttu kertoa, että ennen muinoin "oli Kemistä lähdetty Salosten
kirkkoon ripille". -- Vanhinna kauppapaikkana Kemissä mainitaan
_Brauilan santa_, Walmaria vastapäätä. Mutta kun Walmarin kirkko
poltettiin, muutettiin markkinat siihen saareen, joka on vastapäätä
nykyistä pappilaa. Tämä saari oli täynnänsä aittoja ja kauppa-puoteja,
mitkä siinä seisoivat siksi asti, kuin nuotta-nuotiosta irti päässyt
tulipalo niitä tuhkaksi poltti, mikä tapahtui noin 40 vuotta sitten.
Nykyään pidetään markkinat lauttaus-paikassa, joen itäisellä puolella.
-- _Kallinkangas_, kivi-harjus kirkon luoteisella puolella, josta on
kaunis näky-ala yli saaristoa, Torniota, kirkonkylää ja jokea, on
historiassa tuttu rajana Ruotsia vastaan ennen 1809. Sen nimestä tiesi
eräs juttu Tervolassa kertoa, että kun Kemin vanhan kirkon kelloja
ensi kerta soitettiin, niin oli tämä outo ääni pahasti viiltänyt niitä
Jättiläisiä korviin, mitkä silloin vielä asuivat Kivalo-vuorella,
he kun olivat pakanoita eivätkä siis saattaneet kärsiä pyhää ääntä.
Viha-päissään oli niistä yksi, jonka nimi oli Kalli, reväissyt vuoresta
suuren kallion ja paiskannut sen vasten kirkkoa, aikoen tätä tällä
tavalla musertaa. Vaan kallio-möhkäle lensi liiallisesta vauhdista
kirkon toiselle puolelle, jossa se meni pirstoiksi, eikä sattunutkaan.
Jättiläiset lähtivät nyt pakoon ja katosivat kokonaan, mutta kiviläjä,
joka pirstoista tuli, kutsuttiin siitä asti Kallinkankaaksi.
Gananderin jumalais-tarulliset kertomukset "Kipumäestä", missä muka
olisi kivi yhdeksällä reiällä varustettu, joiden keskimäiseen "kaikki
kivut kiistetähän, turmiot tungetahan", ovat kansan muistolle tätä
nykyä peräti tuntemattomat. Nähtävästi on nimi Kipumäki johdatettava
sanasta _Kivalo_. Sananjuuri on näissä nimissä yhtä. -- Kaleva-saduista
muistuttaa nimi _Kalevan väylä_ Kemijoessa Tervolassa. Satu tietää
kertoa, että Kalevalaiset olisivat sauvoneet tätä muinoin väkevätä,
vaan nyt kuivennutta, koskea ylös.
Löytämiä: _Paakkolan_ maalla Taivalkosken viereltä on kesällä 1862
eräästä suosta, virstan päässä joesta, löydetty neljä kappaletta
kupari-lootuja, joidenka kaikissa neljässä nurkassa oli Karl XII:nen
nimimerkki ja vuosiluku 1711. Ne tekivät kappaleeltansa 2 talaria
hopeata. Ne oli suon ääreen kaikki yhteen paikkaan pistetyt laidallensa
seisomaan. Luultavasti oli joku ne sinne kätkenyt sodan aikana, ja
kuollut tahi niitä ei enään löytänyt.[14] -- Eräs kiviase on muinoin
Kivalo-harjulta löydetty, mutta mihin se on joutunut, ei tiedetä. --
Rautainen "Jättiläis-kirves" _Ruikan_ maalta; varren-reikä sanotaan
olleen kolmi-nurkkainen, terä tapparan muotoinen; kadonnut. --
_Rajasen_ maalta Simossa myntätty kupari-lootu. -- _Hepolan_ maalta,
10 vuotta sitten, joukko saman kaltaisia kupari-lootuja, vanhoja. --
_Pölhön_ maalta viis virstaa joen suusta, löydettiin kesällä 1861,
kaivoa kaivettaissa joen rantaan, rautakeihäs, josta kuitenkaan ei
muuta kuin kärki enään ollut jälellä, sekin taittunut. Keihäs, joka
löydettiin 1:n syllän syvyydestä, oli löydettäissä ollut noin kolmen
tuuman levyinen, multa särkynyt laidoistansa kun multa ja ruoste
kaapittiin pois.[15]
Iin pitäjä ynnä Kuivaniemen, Haukiputaan, Yli- ja Ala-Kiimingin
kappelit.
Paikkakuntain nimien seassa on Ii tosiaan vaikeimpia selityksen
puolesta. Huviksemme mainin tässäkin vanhemman Ol. Rudbeck'in
selityksen asiassa. Hänpä arvelee Iin saaneen nimensä muka Isiin
jälkeen, joka oli Cimmerialaisten kuningas Inakhon tytär. Tämä Isis
kutsuttiin näet myös Rhea, Freja ja Jo, josta Ijo, paikkakunnan
ruotsalainen nimitys. Epäiltävä, jos kyllä verrattoman todenmukaisempi,
on myös Mathesius'en antama selitys. Tämä näet sanoo,[16] että
"kansan-taru johtaa nimityksen eräästä Lappalaisesta, nimeltä Hijo,
joka veljinensä Oulas ja Limas, olisi ensimäisenä näitä paikkoja
anastanut, antaen itse nimensä Iille, samaten kuin Oulas Oululle, Limas
Limingalle". Tätä nykyä on tämä taru jo kokonaan hävinnyt pitäjästä.
Mutta jos elikin se täällä Mathesius'en aikana, se on: toista sataa
vuotta sitten, niin on sittenkin tarun todenperäisyys varsin epäiltävä,
sillä jokseenkin varmaan voipi päättää, että täällä ennen Lappalaisia
on asunut muuta kansaa. Jättäen Iin nimen johdatuksen sikseen arvelen
nimen olevan tämän entisen kansan jättämän vaan.[17]
Mathesius pitää kuitenkin hänkin mainitun tarun Lappalainen Hijosta
epäiltävänä. "Sed vix credi potest -- lausuu hän -- haec loca,
capiendis piscibus maxime idonea, ad adventum usque Lapponum fuisse
ignota". Olkoonpa nyi kalan-rikkaus tai mikä tahansa tähän syynä, niin
se ainakin lienee varmaa, että paikkakunta jo varhain sai asukkaita,
jopa ennen Lappalaisten tuloakin. Tätä todistanevat todeksi sekä
muutamat muistomerkit, joista alempana kerrotaan, että myöskin vielä
elävä kansantaru. Ennen muinoin -- niin tietää tämä taru mainita --
oli täällä asunut isokasvuinen kansa, joka oli asuntonsa rakentanut
vuorille. Maata he eivät viljelleet, oleskelivat vaan kivikankaillansa
ja vaaroillansa, josta ovatkin tämmöiset kivikankaat saaneet nimen
_Hiiden pellot_, sillä Hiiden kansaa tämä oli. Näistä nimensä saaneita
paikkoja löytyy vielä paikkakunnassa, esm. _Hiidenpato, Hiidenkoski,
Hiidenvaara_, ja heidän viimeisenä asuntopaikkana osoitetaan vielä
_Hiidenkangas_. Tämä Hiidenkangas on korkeanlainen hiekka-kangas,
jonka ylimmäinen harju on laveata kivi-tannerta. Kiviharjun keskellä
kasvaa pikku lehdikko, jota kutsutaan "Jättiläisten puutarhaksi",
samaten kuin koko kiviharju myöskin kutsutaan "Jättiläisten kirkoksi".
Sillä Jättiläiset ja Hiiden kansa ovat kansan mielessä yhtä, ja nämä
nimitykset vaihdellaan eroittamatta toisiinsa.[18] _Hiidenpato_ on
poikki jokea kulkeva kivipato eli muuri, joka tekee laskeville veneille
vaarallisen, lyhyen mutta jyrkän, vedenpudotuksen. Tämäkin mainitaan
"Jättiläisten tekemäksi". Mahdollista on, että tämä pato on luonnon
rakentama; mahdollista myöskin, että se on ihmisten. Tunnettu näet on,
että Suomalaiset varustimena Venäläisiä vastaan sodissa 15 vuosisadan
loppupuolella myöskin käyttivät sitä keinoa, että rakensivat
kivisalpauksia jokien poikki, millä he estivät vihollisia pääsemästä
jokia myöten kulkemaan ja saattoivat heille surman. Tämmöinen salpaus
voisi Hiidenpatokin olla.
Että tämä Hiiden kansa olisi Lappalaisia, sitä kieltävät kansan sanomat
vakaasti, sillä "eri kansaa ne oli". Lappalaisista puhuukin kansantaru
usein jonkunmoisella ylenkatseella, jota vastaan se aina pelolla
mainitsee Jättiläisiä eli Hiiden kansaa. Ja niinkuin Jättiläisten
viimeistä asuntopaikkaa näytetään, niin näytetään myöskin Lappalaisten.
Ne ei ensinkään sovi yhteen.
Hiiden kansa on nyt paennut kauas pois Siperian taakse, kertoo taru.
Kuitenkin he vielä silloin tällöin ilmestyvät aaveina. Niin oli esm.
muuan mies kerran, iltapuolella puuta hakatessaan Hiidenvaaralla,
äkkiä kuullut kaikuvan äänen huutavan: "Mitäs sinä siellä kesken yötä
puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!" Hämmästyneenä loi
puun hakkaaja silmänsä ylös, ja todellakin, siinä talo seisoi hänen
edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja
nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla ja meni työlle, niin katsoi
hän taaksensa -- talo oli kadonnut. Toinen mies taas oli kerran
väsyksissään pannut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat
oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä
halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois.
Eräästä "Jättiläis-linnasta" saapi joskus Iissäkin kuulla haastettavan.
Se ei kuitenkaan ole mikään linna, vaan luonnon tekemä jyrkkä kallio
nimeltä Herukkavaara, joka outoutensa tähden näillä alamailla
on saanut kunnia-nimen: linna. Se on Olhavan kylässä, ja tarjoo
jotensakin lavean katsanto-alan. Yksinäinen pietarin-leikki eli
"Jatulin-taras", niinkuin näitä Kemissä kutsuttiin, kuuluu löytyneen
Olhavan lasi-tehtaan tienoilla.
Lappalaisten jättämiä muistoja on pitäjässä useita. Olhavassa on pieni
lampi, jolla on nimenä _Lapinjärvi_. Toinen _Lapinjärvi_ niminen
lampi on Oulun ja Iin rajalla, jossa myöskin löytyy _Lapinneva_.
Yli-Kiimingissä on _Lapinlampi_. Tannilan kylässä on _Lapinsaari_,
jonka ohessa siellä myöskin löytyy _Hirsipuun niemi_ niminen niemeke,
jossa Lappalaiset kerrotaan pitäneen käräjiä, tuominneen rikoksia ja
hirttäneen syylliset, josta sen nimi. Mitään merkkiä siinä ei nyt enään
näy. -- Oijärvellä mainitsi eräs nykyisen miespolven mies nähneensä
täällä lappalais-kodan, jonka seipäätkin vielä oli seisoneet siten,
että ne ylhäällä yhdistyivät. Takkakin oli vielä selvästi näkynyt.
Kertojan vanhempain aikana oli täällä vielä muutamia Lappalaisia
asunut, mitkä olivat heille poroja kesyttäneet ja taivuttaneet. Näiden
Lappalaisten seassa olisi muka myöskin eräs Niilman ollut, jota kesänä
ei milloin nähty, hän kun oli kulkenut missä lienee kulkenutkin, vaan
talvena aina taas tuli näkyviin, ja jolla silloin, kun ihmeteltiin
hänen vielä elävän, oli tapa vastata, "no, mikäs tappoi?" Vanhempain
Lappalaisten kuoltua oli muka heidän lapsensa yhdistyneet suomalaiseen
väestöön, mikä naimisella, mikä palvelemalla j.n.e., mutta enin osa oli
muuttanut pois paikkakunnasta.
Lappalais-rauniot ovat täällä, niinkuin useimmissa muissakin
paikkakunnissa, enimmältään ympyriäisiä. Useimmat suuremmat
vaarat säilyttävät näitä. Niin esm. _Puutikkanenä, Matkavaara_ ja
_Poutuaselkä_ Tannilan kylässä, _Mäntyharju_ Pirttitörmän kylässä,
_Makkaraharju, Härkövaara ja Metelinvaara_ Yli-Kiimingissä samaten
kuin _Wepsän_ kylässäkin, ja _Huttulan_ kylässä Ala-Kiimingissä.
Matkavaaralla on suurin Lapin-raunio, mitä nähnyt olen. Se on
poikkimitaten kaksi syltää leveä, ehk'eivät tavalliset juuri yli yhden
syllän ole. Puhumatta näistä ylimaissa olevista paikoista, niin on
alhaisempiakin, joissa tänkaltaisia raunioita löytyy. Niinpä niitä
korkeammilla saarillakin saapi nähdä, esm. _Satakarilla, Röytällä eli
Papinkarilla ja Krunneilla_.
Mutta paitsi näitä ympyriäisiä kiviraunioita, niin tavataan
nelinurkkaisiakin. Niin ovat esm. _Matkavaaralla_ enimmät melkeen aivan
neliöllisiä eli kvadratin muotoisia. Ne ovat samaten kuin ympyrätkin
tehdyt kokoon-laadituista kivistä, yhden kerroksen korkeisiksi, mutta
ovat tavallisesti suuremmat kuin ympyrät. Näiden sisällä tavataan
välistä toinen pienempi nelikulma, joka luultavasti on takkana
ollut. Samalla Matkavaaralla näytettiin myös yksityinen kivistä
laadittu nelikulmainen pyykki, kahden kyynärän korkeinen, jota muka
suuri-arvoiseksi arveltiin. Vaan uuden ajan väre vivahti rakennuksesta,
ja nähtävästi se ei ole tätä vuosisataa vanhempi. Melkeen yhdenlaisen,
ehkä pienemmän, sanottiin Portinkankaallakin löytyvän, mikä kivikumpu
siis ei sekään vanha ole.
Erikaltaisia taas ovat ne kivi-ympyrät, joita Hiidenkankaalla Putahilla
tavataan, ja joita kansa kutsuu "Jättiläisten luoliksi". Ne eivät kohoa
maanpinnasta ylöspäin, vaan painuvat päin vastoin suppilon muotoon maan
pinnasta alas, ja ovat laaditut suuremmista kivistä, kuin edelliset.
Tämmöisiä täällä voipi havaita kymmenittäin. Lappalaisten jättämiksi
kansa näitä ei katso, arvelee vaan niitä Jättiläisten tekemiksi. Mikä
niiden merkillisyyttänsä koroittaa, on se, että kiviharjun toisella
puolella eli missä kivirakka muuttuu tavalliseksi kivikko-törmäksi
havaitaan kivi-laadelmia, mitkä kaikista muista eroavat. Kiviä on näet
laadittu yhteen kerrokseen niin, että ne muodostavat suora-nurkan
eli rektangelin, melkeen yhtä suuren kuin meidän tavalliset haudat.
Keskellä havaitaan välistä myös yksi litteä kivikin. Muutamat näitä
näyttivät pitkistä sivuistansa sisään päin laskeuneilta, niin että ne
kesken olivat syvemmät. Miksi tarpeeksi näitä on rakennettu, on vaikea
arvata. Kivet kulkivat ainoastaan yhdellä kerroksella, eikä niiden alla
näkynyt juuri mitään, mikä olisi niiden tarkempaan tutkintoon tahi
kaivamiseen kiihoittanut.
Merkillisimpiä tämän paikkakunnan muistomerkkejä ovat kivikummut
Konttikankaalla Tannilan kylässä, seitsemän neljänneksen päässä soiden
ja rämeiden takana Siurua-joesta, ja melkeen saman verran päässä meren
rannasta. Avaroista rämeistä kohoaapi täällä vähitellen korkeneva
kangas, kantaen niskoillansa korkeanlaisen, puoli-pyörön muotoisen
kivirakan, josta rakasta sitten kummut kohoavat. Näitä kumpuja,
joita kansa kutsuu "Jättiläisten haudoiksi", on täällä neljättä
kymmentä. Ne ovat hyvin selviä, ehk'eivät kaikki ole yhden kokoiset,
vaan vaihtelevaiset sekä laajuutensa että korkeutensa puolesta.
Hauta-rakennusta ei vaivaa hiekka, niinkuin useimmiten muualla asian
laita on, vaan kivien välit ovat tyhjät ja puhtaat, niin että vallan
selvään näkee, että kivet ovat ihmisten kokoonlaatimat.
Yhden näitä kumpuja olen syllän avaraan poikkimittaukseen avauttanut.
Kun oli purettu itse kumpu, joka oli suuremmista kivistä, -- ei mikään
kuitenkaan sen suurempi, kuin että yksi mies sen helposti liikutti
-- ja päästy kivirakan pinnan tasalle, niin alkoi kerros pienempää
kivilajia. Nämä pikku-kivet suurenivat kuitenkin suurenemistaan mitä
syvemmälle päästiin, ja muuttuivat viimein sen kokoisiksi, että meidän
täytyi kolmen miehen yhdistyneillä voimilla niitä haudasta nostaa. Me
olimme jo syllän syvyydelle päässeet, emmekä vielä olleet haudan pohjaa
saavuttaneet. Arvataankin tämmöisten hautain pitävän 3:n, 5:n jopa
7:nkin syllän syvyyden. Kivien vastus kasvoi vähitellen yli voimiamme.
Mutta kun hankalan matkan tähden emme voineet mukaamme vetää tämän,
milt'ei arvaamattomankin, esteen poistamiseksi riittäviä rauta-aseita,
niin täytyi meidän, pohjaa saavuttamatta, pyrinnöstämme luopua.
Haudassa löytyi tiheään homelönttejä, ja hämähäkit näkyi siellä hyvin
menestyvän. Alimmalta löytyi kerros punamultaa, melkeen kuin poltetusta
tiilistä, mistä mullasta vähän otettiin ja pantiin tallelle. Muutoin
on näillä haudoilla heille hyvin sopiva tila tässä erämaassa. Mailman
metelisyys ei ainakaan kuolleita täällä vaivaa. Kivirakan kukkulalta
seutua katsellen, näkee selvästi, että tämä kadonneen suvun hautausmaa
on ennen muinoin meren saarena ollut.
Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen
merkillisyytensä ja mielenkiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin
määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka
onkin paikkakunnan erinomaisin muinaisjäte. Se on eräs soikean-pyörä
raunio, jota kansa sanoo _Metelin linnaksi_, mutta vielä useammin
_Metelin kirkoksi_. Tämä sadun rakastama muinais-rakennus, kolmen
neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin
ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja
sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten
olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkeisia, kuten todistavat
miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niistä ei enään
ole juuri miksikään.
Ensimäinen kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen
rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka
pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty
neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen,
kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tämän muurin sisäpuolelle vielä
toinenkin muuri laitettu, joka kulkee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain
ulkomuurin kanssa, 8 à 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei
havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä
näkyy hajonneita kivilajia, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä
ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin,
ett'ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen
kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat
jonkummoisia hajonneita porrastuksia, koska ne ovat juuri porttien alla.
Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertainen, kehämuuri semmoisen
ulkomuodon kuin kuva I kuvalehdellä osoittaa. [Kuvia ei ole tässä
mukana.]
Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin
tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta
tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen muinaisjäännöksen
mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin
tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki, missä muuri
selvimmältä ja korkeimmalta näytti.
Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi
kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin
löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa
juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne
voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas
kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri
tehty enimmiten someromaasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä
suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennuslajia tämä
ei ollut. Muutkin kehä-muurin osat näkyivät samaten olevan eri laatua.
Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua
pidetty muurin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen
hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin
paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta mitä siinä vaan löytyi.
Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulkopuolella,
vielä voipi eroittaa.
Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi
minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä
muinaisjäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen
kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä
paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon
te'etin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten
kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä
täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsikivet. Tänkaltainen
maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä
maahan kiintyneitä ja vuorenperäisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka
olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin
löytyi haudasta muutamia savikivettymiä, joiden seassa yksi puukannon
muotoinenkin.