He olivat, äiti ja poika, tulleet Viertolaan eräänä syysiltana, eli
äiti oli tullut ja kantanut viisiviikkoista poikaansa riepukäärössä
rinnoillaan. Kirkolta oli tullut, oli pyytänyt asuntoa joksikin aikaa
Viertolan pirtissä, ja sinnehän tuo sitten oli jäänytkin poikineen
huonemieheksi elämään, -- oli siellä jo vähilleen vuoden asuntoa
pitänyt. Kesällä Marketta raateli kasakkana talon töissä, heinässä ja
elonleikkuussa, talven kehräsi villalankaa kirkonkylän kauppiaalle ja
keinutti kätkyessä lepäävää poikaansa.
Ei niitä juuri siihen olisi viertolaisista kukaan kaivannut, kun
kylliksi oli omankin talon väkeä niille ainoan pirtin pienille
tiloille, mutta eihän niitä taas mikä hirvinnyt siitä ruveta poiskaan
ajamaan, minnepä nuo olisi ajanutkaan, ja vähän niistä sentään oli
vastustakin. Äiti oli säveä ja hiljainen, aina myöntyväinen, istui
äänetönnä nurkassaan ja kehräili omia aikojaan olematta kenenkään
jaloissa, ja poikakin makasi siinä vieressä niin tasaisena ja
tuppisuuna, ettei päästänyt kuin joskus ihmeeksi pahempaa älää. Ja oli
siitä Marketasta aina apuakin; kun milloin tarvittiin neljäs mies
nuotalle tai muualle ulkotöihin, hän oli aina valmis lähtemään, kunhan
emäntä otti hänen Villeään sill'aikaa katsoakseen.
Yleensä eivät ihmiset olleet kovinkaan ilkeitä Marketalle, nuorihan tuo
olikin vielä, raukka, hentoinen ja surullinen, niin että sääliltäkään
ei häntä paljoa pilkata iljennyt. Emäntä se vain joskus sätkäytteli
joitakin sukkeluuksia »vahingon sattumisesta», kun näet, vaikka suotta,
pelkäsi, että isäntä ja muut talon miehiset miehet liikanaisella
mielihyvällä katselivat Marketan hienohipiäisiä kasvoja ja tummahtavia
silmiä.
Kun sattui joku kaukaisempi vieras talossa käymään ja kätkyeen viitaten
kysäisemään, että kenenkä lapsi se tuo on, niin emäntä oli hyvin herkkä
tokaisemaan:
-- Tuonhan se on meidän huonemiehen. Onhan sillä äiti ääressä, isästä
ei taida olla tietoa.
-- Jottako lehdosta on löytänyt?...
-- Niin nuo sanovat sen pehkon juurelta varvikosta tavanneen, minä en
tiedä...
-- Voipihan niitä sieltäkin tavata, kun niikseen sattuu.
-- Ja sattuuhan se, kun sattuakseen on, vahinko viisaallekin.
Mutta silloin Marketta nurkassaan aina nojausi etukumaraan kätkyen yli
-- sitä ei nähnyt, itkikö hän vai mitä teki, -- korjasi peittoa ja
alkoi hiljalleen liekuttaa, laulellen kuiskailevalla äänellä:
»Nuku, nuku, nurmilintu,
väsy, väsy, västäräkki.»
Lauloi sen kerran kertansa perään ja alkoi sitten taas rukkia polkea
katsellen koko ajan nurkkasilmällä hellästi kehtoon ja pieneen eläjään
siinä. Katsoiko tuo muuten vain noin vaistomaisesti siihen vai
seurasiko ajatuskin noita silmän liikkeitä, sitä ei tiedä. Ajatteliko
hän ehkä, että tuossa lepäät sinä minun onnettomuuteni ja onneni, minun
köyhyyteni ja kurjuuteni ja ainoa kallis omaisuuteni, minun häpeäni ja
minun alentumiseni, ja minun rakkauteni ja elämäni määrä. Ajatteliko
hän ehkä, että mikä onkaan kerran tuleva sinusta, pieni peipposeni, kun
varreltasi ylenet ja vuosiltasi vanhenet. Mikä on tuleva piian pojasta?
Tuleeko sinusta mies, joka kykenet arvokkaana ja suorana käymään
kunnialla elämäsi läpi ja pesemään pois sen pilkun, minkä äitisi häpeä
on syntymääsi leimannut, tuleeko sinusta mies, joka maksat äidin
vaivat, itkut ja huolet ja annat hänelle vielä sen aseman ihmisten
seurassa, jonka syntymäsi häpeä riisti piialta... Vai tuletko
varttuneena ehkä kelvottomaan, kevytmieliseen sukuusi, tuleeko
sinustakin viheliäinen raivaaja, joka elämän varjopolkua astelet,
turmelet oman onnesi, kukistat minun toivoni ja tärvelet muita
viattomia, niinkuin isäsi teki... Ajatteliko hän näitä vai eikö, kun
polki rukkia, kehräsi villaista lankaa ja katseli hellästi lasta
kätkyessä, vai tunsiko hän sen ainoastaan hämäränä sielunkuvana?
Lapseen vain näytti siinä koko hänen sielunsa huomio alituisesti
kiintyneeltä.
-- Olisi kai se Marketta miehen saanut hyvänkin, jollei kovin nuorena
olisi vinon tielle eksynyt, puhuivat talon ihmiset toisinaan
iltapuhteina, kun Marketta ei tupaan sattunut. -- Hyvinhän se on laatu
ihminen, hiljainen ja työteliäs, ja näköpäästään siksi soma, että
vertaista vain saapi hakea.
-- Ihan se on ollut niitä valikkotyttöjä aikoinaan ja on vieläkin. Se
tuon lieneekin ojaan kaatanut. Piikako hän lie siellä kirkolla ollut,
ennenkuin tuon lapsen teki?
-- Piikaihminen. Sitä minä toisinaan olen oudoksunut, että miksei tuo
ole ruokkoa vaatinut keltään, tottapa se lapsen isä tuon olisi maksaa
joutanut, kun ei vihille taipunut viemään...
-- Tokko tuolla siitä isästä lie kovinkaan vissejä tietoja, tokaisi
silloin emäntä, joka aina oli kärkkäin Markettaa panettelemaan. --
Puhuvat, että se siellä yhden jos toisenkin kanssa on vesakoissa
virunut ja luhilla lepäillyt, ketäpä se sitten ruokosta osaisi
ahdistellakaan.
-- Ja vaikka olisi siitä ollutkin tieto, niin saattoi arastella
käräjäinkäyntejä ja muita jutkuja, nuori kun on vielä ja ujo. Pesusen
Hannuahan nuo isäksi hokevat, mutta menepäs niitä isoisia ja rikkaita
siitä haastamaan ja vielä toteen näyttämään. Pakeni tänne salolle
tyttöparka koko ympäristöään ja häpeätään, heitti ruokot ja muut.
-- Kovin se onkin noloksi mennyt ja surulliseksi, mutta tietääpä sen,
kun maailma joka kolkalta hylkää ja häpäisee häntä...
Aamusta iltaan Marketta istui ahkerana rukkiaan polkemassa, ja aina kun
kehruunsa oli saanut valmiiksi hän lähti niitä kirkolle viemään.
Silloin hän puki pyhähameen ylleen, vyötti vyön solakan vartalonsa
ympäri ja suki tuuhean tukkansa paksulle palmikolle. Sitä tehdessään
hän katseli kuvaansa pienestä peilistä, ja talonväki näki hänen usein
siihen hetkeksi jäävän seisomaan kuvastin kädessä. Tarkasteliko hän
siinä hukkaan kuihtuvaa kauneuttaan, joka ennen oli ollut hänen
ylpeytensä ja hänen vallattoman uhkamielisyytensä aiheena, ja
ajatteliko, että olisipa siitä voinut nauttia kauemmin ja nauttia
paremmin? Kenties hänen mieleensä muistuivat ne onnelliset tyttövuodet,
jolloin hän iloisena lintusena viserteli töitä tehdessään ja kaikissa
kylän kekkereissä oli kaikkien suosima kukkanen, jonka ympärillä aina
poikia monittain liehakoi, vaikka hän olikin vain köyhä piikatyttö...
Kenties hän mietti sitä onnea, mikä hänenkin osakseen olisi voinut
tulla, jos hän ajoissa olisi ymmärtänyt suostua niihin, jotka hänellä
silloin olivat miehiksi tarjolla, eikä olisi vallatonna antautunut
vaaran tielle ..., jossa hän menetti onnensa, iloisuutensa,
kauneutensa, kunniansa -- kaikki. Kenties hän kuvastin kädessään siinä
kaihoili sitä elämän haaksirikkoa, johon hänen kauneutensa oli hänet
syössyt... Kenties. Sillä entistään murheellisempana hän heitti peilin
kädestään, käveli vielä kehdon luo, jossa lapsi rauhassa lepäsi,
kohenteli sen vuodetta ja lähti.
-- On sillä vielä vanhoja metkujaan jäljellä, koreilua ja ylpeilyä,
puhui emäntä viitaten Marketan kuvastintarkastukseen.
-- Mutta onkin sillä silmät, jottei toisella, vastasi isäntä
ähmästäänkin eukkorahjustaan pistelläkseen.
-- On sillä -- lutsukalla...
Illalla, kylältä palattuaan, oli Marketta useimmiten vielä entistään
alakuloisempi ja surullisempi. Hän oli tavannut entisiä, onnensa
aikaisia tuttavia, oli taas saanut kärsiä pilkkaa ja nöyryytystä
ja tunsi itsensä vielä entistä hylätymmäksi, vielä entistä
yksinäisemmäksi, vielä entistään viheliäisemmäksi. Silloin hän astui
kiihkoisesti kehdon luo, jossa se ainoa lepäsi, jota varten hänen enää
kannatti elää ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa ja ainoa turvansa,
nosti hellästi pojan rinnoilleen ja ruokki sitä siinä katsellen
käsivarrellaan lepäävää pienokaista tavattoman hellästi, lempeästi ja
rakkaasti. Silloin hän tunsi, että vaikka kaikki maailmassa häntä
vastaan nouskoon kukistamaan häntä vieläkin suurempaan kurjuuteen ja
häpeään, niin onpa jäljellä aina yksi toivo ja yksi tehtävä...
Kun hän oli taas lapsen kehtoonsa laskenut ja peittänyt, soudatteli hän
sitä uneen tuuditellakseen, ja katse lepäsi lakkaamatta pienokaisen
viattomilla kasvoilla. Ja vaikka poika oli jo aikoja nukkunut, hän
soudatti sitä siinä vielä kauan aikaa, laulellen hiljalleen omituisen
surunvoittoisella äänellä uudelleen ja yhä uudelleen:
»Nuku, nuku, nurmilintu,
väsy, väsy, västäräkki...»
Hän lauloi hyvin hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä, mutta siinä äänessä
oli sittenkin sellainen sointu, siinä kuvastui sellainen vieno,
lämpöinen rakkaus ja alttiiksiantavaisuus, että se pakostakin vaikutti
kaikkiin Viertolan tuvassa olijoihin. Heidän puheensa katkesi, heidän
raikas naurunsa väsähti, yhdessä kohdin he istuivat kauan, äänettöminä
ja hartaina kuunnellen tuon yksinäisen huonemiehen hiljaista
hyräilemistä nurkassaan. He tunsivat siitä soinnusta, että siinä nuori
onneton äiti tuuditti lepoon lehtolastaan.