Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta
asti hän oli kasvanut patruuna-vainajan konnulla, ja kun hänet sitten,
pariinkymmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi
mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänet kaupunginrengikseen, --
hevosta hoitamaan, katua lakaisemaan ja juoksemaan apteekkiherrojen
asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, mutta reviisorit olivat
hänet Jehuksi ristineet, hän kun oli koko veitikka tohtorin piikoja
riiailemaan.
-- No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, -- kun kaupungin
pulskimpia tyttöjä alkaa kopistella.
-- Mutta eipä paljon mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta
moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen
kanssa kynkitysten kulkee.
-- Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin
piiat, -- molemmat kuuluvat lääketieteeseen.
-- Ja terveydenhoitoon. Heistä sitten potra pari tulee!
-- Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? Tiinanko? -- Pulskia ovat
kaikki.
-- Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!
Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä
milloin kantoi sisälle puita tai vettä tahi muuta apteekissa puuhasi.
Jehu se vain myhähteli sanoen: »Jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä
minä niistä letsukoista...!»
Mutta kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin
katuja verkatakissa ja varsianturoissa, talutellen kynkästä milloin
mitäkin tohtorin piioista, ja apteekin sivu marssiessaan hän hymyili
veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä ja
joka yksin ikävissään apteekin ikkunoista katuliikettä katseli.
Eräänä talvipäivänä Jehu astui hyvin miettiväisen näköisenä apteekin
varastohuoneeseen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat
herrat, että miehellä oli jotakin sanottavana, kun niin vakavissa
ajatuksissa kulki.
-- No, mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan.
-- Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.
-- Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.
Mutta hämillään ja lakkiaan pyöritellen Jehu kääntyi apteekkarin
puoleen:
-- Minä tuota lähdin kysymään ... pistäysin ... että paniskohan se
patruuna hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden...
Kesken jäi lause.
-- Mikä päähäsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? kysyi
kummissaan apteekkari.
-- Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patruuna
pahastuisi...
-- Mistä sinä nyt niille tuumille olet tullut? Tuskin toivonetkaan
muualla missään saavasi helpompaa työtä, ja mitä palkkaan tulee, niin
voisihan sitä vielä lisätäkin, sillä olen sinuun tyytyväinen enkä pidä
muuttelemisista.
-- Enhän minä muualle palvelukseen... Itsekseni olen aikonut ruveta
elämään.
-- Itseksesi! Yksinäinen, tyhjä mies!
-- Yksinkään en aivan... Tuumat olisi, että jos akan ottaisi. --
Melkeinpä punaisiksi karahtivat Jehun ohimot ja posket. Lakkiinsa hän
pää kenossa katseli.
-- Vai akoittua aiot! huudahtivat herrat melkein yhteen ääneen. -- No
kenen sinä niistä kolmesta ... Tiinanko?
-- Täältä se olisi puheissa Kiviniemen puolesta, jos vain patruuna...
-- No koska sinulla niin vakavat aikomukset on, niin enhän minä tahdo
estellä, sanoi apteekkari. -- Joko sinä kuinka pian pois pyrit?
-- Niin sitä on arveltu, että ehkä ensi pyhänä kuulutettaisiin, -- tai
vastako toisena.
Epäillen Jehu katseli patruunaa kulmain alta. Suoraan ei kehdannut, kun
siinä kaikki irvistelivät...
-- Heitähän se nyt toki toiseen! Eihän tässä niin kiirettä liene. Mutta
onnea vain toivotan! -- Patruuna hymyili ystävällisesti ja meni toiseen
huoneeseen.
Nytkös rupesivat roviisorit utelemaan, oikeinpa hätistelivät Jehua:
-- No sinä Jehu olet, kiusasivat he. -- Tuota päätä vain naimisiin,
edeltäpäin mitään virkkamatta!
-- Ja mihin se semmoinen kiire on? Eihän lie vain oravan poika
matkassa?
-- Milloin sinä jo Kiviniemessä olet ehtinyt kuupittaa?
-- Enhän minä siellä vielä ..., sai Jehu vastanneeksi. -- Tapani-eno
sitä minulle puhui, ja jo se oli sitä Kiviniemessäkin esitellyt, että
minut kotivävyksi hankkisi.
-- Ja sikseenkö tohtorin Tiinan heititkin?
-- Uusi lintusipa vasta komea lienee!
-- Mikä nimi?
-- Kuinka vanha?
Niin ne herrat kysymyksillään Jehua hätyyttivät, ettei hän paljoa
vastata ehtinyt.
-- Liisa-niminen se... Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokaisi hän
kumminkin väliin.
-- Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?
-- En minä häntä niin tarkoin tiedä.
-- Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.
-- Tottapa se komia... En minä häntä vielä ole nähnyt.
-- Et nähnyt! -- Sekös herroja ihmetytti. -- Et nähnyt morsiantasi!
Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?
-- Hyväluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitä
rakkautta... Jo ne on leikkisiä nuo herrat! -- Jehu hymyili ja meni
ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.
Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. --
Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin
aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät
ovat: ei häntä, hänen töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei
lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja
kylmäksi jääpi vuoteellakin hänen kylkensä. Mutta sitä ne herrat
ihmettelivät, kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa eikä
tuntevansakaan.
-- Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään? kysyi viikkoa myöhemmin
muudanna aamuna eräs roviisoreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin
uuniin teki.
-- Ensi pyhänähän ne ..., vastasi Jehu vähän ujostellen.
-- Kai olet jo Kiviniemessä käynyt henttuasi katsomassa.
-- Ei siitä kiviniemeläisten kanssa tolkkua tullutkaan.
-- Vai jo ne hommat ovat lopussa!
-- Miten sinulla sitten ensi sunnuntaina kuuliaiset on?
-- Kuka ne kaupat purki?
Taasen utelivat Jehulta kilvan herrat lääketaikinaa vanutellessaan ja
pulloja punnitessaan.
-- Niin tuota se Tapani-enokin arveli, että kun siellä vielä molemmat
vanhukset elävät, -- eikä kuolemastakaan ole tietoa, ja kaksi poikaakin
kuuluu olevan, niin sattuisi appiukosta tai muista vielä vastuksensa
saamaan. Ja se jo kävi Kiviniemessä peruuttamassa.
-- No siinä minun uneni! Mutta miten nyt kuuliaistesi käypi?
-- Nyt on, näettesen, puheessa ottaa eukko tuolta Olhavan kylästä.
Siellä on talo, toista paljon vauraampi, eikä elä enää kuin muori,
sekin jo kuolemata tekee. Ei velimiehiä, ei muita. Heti isännäksi
pääsee.
-- Se on Jehua! Äsken tytön kihlasi -- hylkäsi -- ja nyt on jo toinen
ongessa. Kovin sinä Jehu aloit hätäillä.
-- No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi...
-- Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään
nähnyt?
-- Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen ... ja
viisissäkolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi
haukkuvat.
-- Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo
ajoissa!
-- Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämiköksi rupeaa, niin
heilautan köyden päätä. -- Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.
-- Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. -- Vai etkö
olhavalaista morsiantasikaan rakasta?
-- Rakast... Pyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä
näin talonpoikaisissa... -- Jehu yritti jo tuskaantumaan, kun ne herrat
myötään siitä rakkaudesta jankuttivat. -- Siihen rakkaudet ja muut ...,
höpisi hän vielä ulosmennessään.
Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon »toimellinen
ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt,
kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan
kylästä».
Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan Jehu korjasi arkkunsa
apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patruunalle, reviisorille ja
piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin
kadulla hevosta piteli.
-- Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se roviisoreista,
jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla ja joka yksin ikävissään
sieltä ikkunasta heidän lähtöään katseli.
* * * * *
-- Kas Jehu, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun
turkkipäällinen mies ovesta astui ja laski pullon ja paperin tiskille.
-- Oletko sairas, vai eukkosiko?
-- Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi Jehu, lunta
saappaistaan kolistellen.
Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän
oli hiukan ja muutenkin isännöitynyt. -- Mutta herrat olivat
entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan
oli poskiparran kasvattanut, toiselle, ennen parrattomalle, olivat
viikset versoneet.
Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan. -- Pian siitä
oli eukolta liika korskeus laimistunut... Poika oli heillä jo vuoden
ikäinen, toinen tekeillä... Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se
Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen
käsissä.
-- Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. -- Ei tätä
ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja
taas takaisin.
Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti
sinä iltapäivänä. -- Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, hän
ajoi apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raikkaassa
talvi-ilmassa he ajaa karauttivat leikkiä laskien ulos kaupungista.
Jehun talon uudella puolella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta
istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä kahvin keittoa puuhasi.
-- Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen.
-- Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana
juoksennella.
-- Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi
Jehu.
-- Ei se meille näy sopivan, eikä sitä valittuakaan tunnu löytyvän.
-- Mitäpä hänestä niin paljon valitsee. Ottaa porauttaa yht'äkkiä --
siinä se temppu.
-- Niinhän se tuntuisi, mutta...
-- Mutta mitä? Ottaa eukon mistä saapi.
-- Aivan oudon, tuntematta ja rakastamatta häntä. Niinkö?
-- Niin, miksei? -- Niinhän ne meikäläisetkin tekevät.
-- Ja hyvin menestyvät rakkaudettakin?
-- Hyvin. Vielä siihen mitä rakkautta...!
Jehu istui kätkyen laidalla ja hypitti hymysuin käsiensä välissä
tervettä poikaansa.
Onnellinen hän oli, ja hän tunsi sen täydelleen.