Ilta oli sateinen ja pimeä niinkuin syksyllä ainakin. Ilkeätä lorinata
piti vesi, joka räystäskourusta roiskuili maahan, ja epäsointuisasti
säesti sitä etäämpää ojatulva valuessaan maantienojasta viemäriin.
Maantiellä oli isoja lätäköitä, rattaat räiskyttivät alituisesti
soravettä ajajan niskaan ja silmille, ja ken jalan sortui kulkemaan,
sai visusti varoa, ettei häntä niljakka savi livauttanut nokalleen
rapakkoon. Kopeloimalla sai eteensä koetella tiellä pysyäkseen, sillä
niin oli pimeätä kuin säkissä.
Tuo oli oikein kamalata säätä Hilma-rouvasta, kun hän teki poislähtöä
postineidin luota. Ja myöhäksikin oli vielä mennyt ilta, aika oli
kulunut siinä rupatellessa niin, ettei sitä huomannutkaan. Kahden
kesken olivat istuneet, voudin nuori rouva ja postineiti, jälkimmäisen
luona ja jutelleet illan kuluksi tämän maailman asioita. Ja hyvähän
tuo oli, että oli saanut iltansa siksikin menemään, sen vihattavan
perjantai-illan, jolloin muuten aina piti itsekseen istua, kun
pitäjän herroilla oli vistipäivänsä ja totinjuontipäivänsä. Niinä
perjantai-iltoina istui sentähden neiti Roosa, postineiti, tavallisesti
voudissa, rouvan huvina. Mutta nyt hän oli päivällä sanonut: »Tule sinä
Hilma nyt kerran minun luokseni, niin istumme siellä. Minä kun en ole
oikein tervekään, niin juodaan nyt kerran ihmeeksi siellä meillä teetä.
Laita poika ajoissa nukkumaan ja tule». Ja Hilma-rouva oli ajatellut,
että miksipä hän ei lähtisi, ainahan vaihtelu hauskuttaa.
Istuttu oli oikein lukon takana -- joulukin läheni -- ja syvässä
hiljaisuudessa puhuttu asiat poikki ja pitkin, niin että posket lopulta
hehkuivat ja päätä kivisti; ainahan sitä on puheen ainetta, kun nuori
rouva ja neitonen suuksatusten yhtyvät. Kello viilti yli yhdentoista.
Sentähden lähti Roosa-neiti itse palvelijoineen lyhty kädessä
saattamaan vierastaan kotiin, vaikk'ei ollutkaan sitä heidän väliä kuin
satakunta syltä kylänkeskeistä taivalta.
Lähtivät ja kiertelivät lyhdyn häilyvässä valossa maantien syvimpiä
rapakoita, kohottelivat hameitaan puolelta ja toiselta aina vain
ylemmäksi, etteivät helmat pääsisi kastumaan; eipä tuossa ketään lie
ollut näkemässä. Kuollut oli yö; veden loisketta kuului askelten alta,
mutta elävän ääntä ei läheltä eikä kaukaa. Pimeys oli kätkenyt luonnon,
maantieltä lähimmät rakennuksetkin tuskin hämärtivät epäselvinä ja
valottomina.
Roosa-neitiäkin jo peloitti, he värisivät molemmat kävellessään
käsikynkitysten varovasti edelleen.
Kirkon valkea seinä kuvautui kalpeana mustan männikön rinnassa. Naiset
painautuivat lähekkäämmäs, kulkivat ääneti, tuskin hengittivät, kun
portin ohi menivät. Jokin akkuna lepatti ilman vedossa. Heitä
puistatti, tuntui kylmältä.
Mutta Hilma-rouva koetti olla rohkeana.
-- Peloittaako sinua? Palaa takaisin, kyllä minä yksinkin jo uskallan
kävellä.
-- Hyi, mitä puhut. Sinäkö jäisit yksin tässä yössä maantielle -- ei.
-- Mitä manalaisia sinä täällä luulet olevan?
-- En minä aaveita pelkää. Mutta sattuisi joku ilkiö olemaan kätkössä
nurkan takana...
Puolen matkaa he olivat kulkeneet, kun saapuivat kapteeni vainajan
talon kohdalle. He ihmettelivät sitä pimeyttä, kun ei koko taloa paljon
haamoittanutkaan, vaikka se oli aivan maantien varrella. Silloin juuri
piika, joka edellä kantoi lyhtyä, kiljaisi, säpsähti, niin että lyhty
oli pudota.
-- Sieltä näkyy tulta akkunasta.
-- Tulta autiosta talosta! Johan sinä nyt...
Mutta Hilma-rouva näki sen itse, kun astui kaksi askelta. Kapteeni
vainajan huoneen akkunasta talon päätypuolelta näkyi himmeä valo,
kalpea kuin kuutamon paiste. Pienen puutarhan puitten lomitse se loisti
kuin ilmassa häilyvä liekki valaisten lehdettömän pihlajan hoikat
oksat. Mutta siihen se rajoittuikin.
-- Tuli autiossa talossa ... huih, katso! -- Roosa-neiti värisi kuin
lapsi tarttuessaan kaksin käsin ystävänsä käsivarteen. Hänen silmänsä
olivat kuin juotetut siihen häilyvään, kelmeään liekkiin.
-- Se ehkä heijastaa lyhdystä.
-- Vai lyhdystä, hätäili piika, katsokaa. -- Hän peitti lyhdyn
hameittensa alle, ja tuli näkyi sittenkin.
-- Mutta eihän siellä voi olla ketään, puhui rouva, koettaen näyttää
miehuuttaan. -- Avaimet ovat kaikki meillä, maalarit toivat menneellä
viikolla.
-- Siitäpä juuri, kuiskaili piika. -- Kas kun leimuaa, nyt vilahti kuin
varjo ohi...
-- Lähdetään, huokasi neiti tuskin kuultavasti. Hän ei itse päässyt
liikkeelle, jäsenet olivat kuin jäätyneet!
Kapteeni oli ollut vanha eläkkeellään eläjä, siivo mies, vaikk'ei
vailla omituisia vanhanpojan tapojaan. Oli peloittanut lapsia
tuuheilla viiksillään ja ankaralla muodollaan, oli kauhistuttanut
eukkoja uskonkiellollaan ja tyttöjä naurattanut ja kutkuttanut
vapaapuheisuudellaan. Ja hänenkö rauhaton henkensä nyt liiteli vainajan
asunnoissa ja poltti virvatulia yön pimeässä? Tiesi, mikä salaperäinen
eläjä hän lie ollutkaan...
-- Mutta olethan lapsellinen, Roosa, meidän valistuneella
vuosisadalla! --
Mutta samassa taas leimahti kirkkaaksi tuo sinervä valo, ja ikkunaan
ilmestyi todellakin musta, muodoton varjo. Niin, niitä näytti olevan
kaksi, ne liikkuivat siinä edestakaisin, milloin hämärtäen valoa,
milloin vetäytyen syrjään. Taas tulivat esiin, sulivat yhdeksi, tuli
tupsahti ja sammui.
Nyt oli rohkeus lopussa. Piika kiljaisi, hytkähti ja lähti vilistämään
lyhty kädessä. Toiset jäljessä. Helmat hulmusivat pitkin rapakoita,
vesi roiskuili korkealle, kastellen kasvoja myöten. Lyhty palvelijan
ojennetussa kädessä heilahteli ja muodosti kummia kuvioita yön mustaa
pohjaa vastaan: tuli siinä läähätti, sammuili vuoroin, vuoroin liekitsi
ja leimusi vauhdin viimassa. Juostiin tulisesti. Rohkeus oli poissa,
poissa valistunut vuosisata, poissa järki ja varovaisuus: aave oli
mielessä ja sydämessä kummituksen kauhu. Takaa maantieltä kuului
kolinaa, hermot ärtyivät äärimmilleen; vauhtia lisättiin, talo oli
lähellä. Pinnistettiin viimeinen ponnistus, hyppy poikki rapakon ja --
läiskäys...
Lyhty oli leimahtanut ja sammunut.
Se oli tapahtunut voudin veräjällä. Samassa ajoivat veräjälle naapurin
isäntä ja vouti, jotka palasivat vistin peluusta. He löysivät ojasta
kolme puolikuollutta, likomärkää naisihmistä ja hajanaisen lyhdyn.
* * * * *
Tätä juttua kertovat erityisellä mielihyvällä kylän herrat jokaiselle
uudelle vieraalle, joka ensi kertaa on muassa perjantai-iltoina heidän
vistipöytänsä ääressä, kun rouvat ovat kotona odottamassa. He kertovat
sen toiseen kertaan ja kolmanteen, ja nauravat aina yhtä herttaisesti,
yhtä makeasti, ja joka kerta siitä kummitusjutusta saa kuulla hiukan
uudemman toisinnon, entistään kuvaavamman. Ja loppu, arvoituksen
selitys, se kerrotaan matalammalla äänellä, naurua pidättämällä,
viittailemalla ja evästelemällä.
Maalaripojat, veitikat, olivat edellisillä viikoilla viimeistelleet
kapteenin talossa muutamia siistimistöitä, joita tarvittiin uuden
asukkaan varalle. Avaimet vietiin sitten kyllä voutiin, mutta
poikaviikarit olivat ajoissa huomanneet, miten noita vanhoja lukkoja
sai avaimittakin sen verran aukeamaan, että sisälle päästiin.
Kaupungissa ne olivat käyneet opissa, vekkulit, ja oppineet siellä
ammatin sivultakin yhtä ja toista. He tiesivät, mitenkä ikäviä iltoja
hauskasti vietetään.
Työn lomaan he joivat joskus mielellään viinatilkan ja olivat pahoja
pelehtimään kylän piikatyttöjen kanssa. Mutta kun kapakoita ei ollut ja
kun ulkona törmillä ja luhillakin kävi syyspuoleen kylmäksi istua,
menivät he omia teitään yön aikaan pullojensa kanssa kapteeni vainajan
keittiöön, sulkivat ikkunat, tekivät tulet ja huvittelivat mielin
määrin. Väliin viekoittelivat pari piikatyttöäkin lämmittämään liedellä
kahvipannua.
Niin perjantai-iltanakin. Mutta lämpimässä innostuksessaan he olivat,
varomattomasti kyllä, unohtaneet hetkeksi välioven sulkematta, ja tuli
leimusi tietysti akkunasta himmeänä, kalpeana ja kaameana yön pimeään.
Mutta kuka sen nyt arvasi, että siitä sillä hetkellä juuri sattuisi
kulkemaan ohi kylän hienoja, hermoheikkoja naisia, jotka säikähtivät
heidän varjojaan, kun he hiljaa sukkasillaan pistivät pieneksi
tanssiksi --?
Rouvat eivät kuulu kärsivän ensinkään tätä kummitusjuttua kerrottavan.
Mutta siksi juuri herrat kertovatkin sen sitä maukkaammin ja
innokkaammin.