Minun ystäväni on nähnyt paljon maailmaa. Hän on kulkenut useimmat
Euroopan suurimmat pääkaupungit, matkustanut merkillisimmät paikat ja
laajentanut näköpiirinsä, niin että hän nyt pystyy katselemaan kaikkia
asioita yleisemmältä, laajemmalta kannalta. Minä en voi muuta kuin
ihailla tuota ystäväni suurta etevämmyyttä, ja -- kadehtia sitä.
Minä näet en ole nähnyt maailmaa paljon ensinkään ulkopuolella
kotimaan ahtaita nurkkia. Sanon tahallani »paljon ensinkään»,
vaatimattomuudessani minäkin vähän kerskaillakseni, niinkuin sopii
minun ahtaammalta näkökannaltani. Sillä Tukholmassa minäkin olen
käynyt, -- pistäytymällä tässä muuanna kesänä. Mutta sielläkään en
ehtinyt laajentaa paljon mitään, niin ettei minun pitäisi iletä mainita
koko Tukholmassa käyntiäni, -- niin vähäarvoista se oli ystäväni
matkojen rinnalla. Mutta mainitsen kumminkin, koska minulla siitä on
ollut suurta suoranaista hyötyä -- jäljestäpäin.
Se matkani näet auttaa minua houkuttelemaan ystävältäni hänen
arvokkaita ulkomaan kertomuksiaan, joita kuunnellessani minäkin, vaikka
vaillinaisesti, hiukan saan laajennetuksi ahdasta näköpiiriäni. Minä
voisin melkein vakuuttaa, että siinä on ollut suurin hyötyni koko
Tukholman-matkastani, ja minulla on syytä olla iloinen, että sen tulin
tehneeksi.
Minä viekoittelen hänet aivan tietämättään juttelemaan näkemiään ja
kuulemiaan Pariisista, Berliinistä, Wienistä, milloin mistäkin, ja
sitten kun hänet kerta olen saanut alkuun, en muuta kuin äänetönnä
kuuntelen, joskus vain pistän väliin jonkin »älä!», »johan nyt!» tai
»ohoh!»
Menettelytapani on tämmöinen.
Me kävelimme esimerkiksi Aleksanterinkatua ja katselimme ohimennen
puotien lasi-ikkunoista sisälle. Silloin minä niinkuin sivumennen
mainitsen:
-- Johan niillä on täälläkin noita suuria laseja. Mutta olivat ne kaksi
kertaa suurempia, joita näin Tukholman puotiloissa, siellä käydessäni.
Silloin hän hieman naurahtaa, hymyilee pilkan ja säälin sekaisesti ja
alkaa:
-- Mitä lie ollut sielläkin. Mutta kun esimerkiksi Euroopan suurissa
pääkaupungeissa näkee laseja, niin ne ovat sentään laseja. Pariisissa
esimerkiksi boulevardien varsilla, ja entä Brysselissä...
Hän on päässyt alkuun, ja minä olen tyytyväinen. Saan noin
aivan ilmaiseksi ihan uuden käsityksen maailmasta, mitä tulee
lasi-ikkunoihin.
Tulee sitten meitä vastaan neitonen nuori ja kaunis, hieno hipiä ja
kukkeat kulmat. Minä innostun heti.
-- Kylläpä oli jumalallinen ihminen, sanon, säännöllinen ja samalla
hempeä, aivan kuin muudan vahatyttö tuolla Tukholman panoptikumissa.
-- Niin, mutta olisitpa nähnyt esimerkiksi Berliinin vahamuseossa... Se
on ensimmäinen laatuaan maailmassa, Pariisissakaan ei ole semmoista.
Siellä kun liikut, niin et erota elävätä ihmistä vahakuvasta,
kunnioituksena nostaisit lakkia vaha-Bismarckille, ja yksin jos olisit,
et malttaisi olla vahatyttöä suutelematta. Mutta kun useammin käypi...
Me kävelimme alas Unioninkatua, muka Esplanaadille. Mutta sattuikin
olemaan jokin ylhäinen nimipäivä, paraati oli torilla. Ihmisiä oli
siellä kuin helluntainepistolassa, ja siksipä me emme viitsineetkään
nyt lähteä joukkoon tungeskelemaan, -- onhan tuo tuommoinen jo nähty.
Minun jos olisikin mieleni tehnyt, niin en ilennyt ystävääni pyytää,
sillä kummempiakin tuo toki lie ollut paraateja katsomassa.
Seisoskelimme siellä syrjemmässä hetkisen, ja minä otin ohimennen vähän
arvostellakseni marssivain sotamiesten juhlavormuja.
-- Puku sittenkin on sotamiehen koristus. Mutta ei niillä täällä meidän
väessä sentään ole niin komeita koristuksia kuin kuuluu olevan
ulkomailla ja kuin jo muutamilla Ruotsin kaartinkin osastoilla näkyi
olevan.
-- Eiväthän nämä ole pukuja eivätkä mitään sen rinnalla, kuin
esimerkiksi Saksassa husaareilla ja ulaaneilla ja muilla. Kun ne ovat
paraatipuvussa, niin se on vähän toinen kiilto ja toinen helinä.
Kypärät välkkyvät kuin tulen liekit, vyöt paistavat hopealta ja vaate
on hieman erilaista tekoa, sen vakuutan. Kun niitä näkee ohi marssivan,
niin oikein äkkinäiseltä silmät huikiaa.
-- Johan sinä nyt taidat... -- Minä uskalsin hiukan epäillä tuota,
niinkuin on luonnollista minun ahtaammalta näkökannaltani. Mutta sitä
minun ei olisi pitänyt tehdä, ainakaan ääneen.
-- Käypäs katsomassa, jos et usko. Niin seisot siellä kuin maalainen
apteekin edessä suu auki, ja ällistyt niin, jottet ymmärrä pitkään
aikaan niskojasi kääntää. Mutta kun vähän on saanut liikkuneeksi
Euroopan eri maissa, niin siihenkin kiiltoon pääsee tottumaan.
Ystäväni vähältä suuttui, niin tyhmä oli hänestä minun epäilemiseni. Ja
minä jo pelkäsin, että nyt häneltä ei enää tule kertomusta mitään;
mutta sattui samassa niin onnellisesti, että ihmisliuta rupesi sotaväen
jäljestä vetäytymään meihin päin, tunkeilemaan ja ehättelemään.
Huomautin silloin, että onpa tässä rahvasta kerraksi, tämmöisessä
ihmistungoksessa olen harvoin ollut.
-- Mitäs tungosta luulet tämän olevan. Olisitpa joskus Pariisin
kaduilla, kun kansaa syystä tai toisesta on tulvinut kokoon. Siinä sitä
on rahvasta, on hämminkiä. Se on kuin yksi tuhatpäinen eläin, joka
kippurehtaa kadulla tai torinpaikoilla, aaltoilee kuin meri ja kihisee
kuin koski. Mutta järjestys siinäkin pidetään, ei mitään metakkaa pääse
syntymään. Jos voisit aavistaa, minkälaiset siellä on poliisit...
Enhän minä sitä voinut aavistaa, omalta näkökannaltani, mutta koetin
olla tarkkaavaisen ja viisaan näköisenä niinkuin ainakin, ettei hän
arvelisi kuvaamisensa turhaan menevän.
-- Sinne sitä kyllä äkkinäinen sotkeutuisi ja hämmentyisi, niin ettei
lopulta tietäisi missäpäin hänellä on silmät ja missä selkä. Mutta
pariisilaiset ovat siinä tungoksessa kuin kotonaan, ovat
leikkisimmillään silloin juuri. Ja kun maailmassa jonkin aikaa on
liikkunut, niin siihen tottuu ja on levollinen kuin ainakin. Ja
samanlaista se on muissakin Euroopan suurimmissa pääkaupungeissa.
Hän kieraisi tyytyväisen näköisenä hienoja pariisilaisia viiksiään ja
teki sitten liikkeen kädellään, ikäänkuin osoittaakseen, että siellä
tuo oli jotakin, mutta mitäs täällä. Jos minulle oli mieluista kuulla
hänen muistelmiaan, niin mieluista se tuntui olevan hänellekin kertoa.
Niissä muistoissa viivähtää hänen mielensä kernaasti, usein ja kauan,
hän ikäänkuin märehtii tarkalleen yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä
on nähnyt ja kokenut maailman keskipisteissä, elää ne ajatuksissaan
uudelleen ja yhä uudelleen. Ja silloin aina leviää ylhäinen, hieno,
voisipa sanoa ulkomaalainen hymy hänen kasvoilleen, ja hänen
liikkeissään tuntee silloin selvästi kokeneen ja elämään tottuneen
maailmanihmisen. Minullehan se kaikki tietysti käypi kateeksi -- eikä
kummakaan --, mutta en puhu mitään, itsekseni vain katson ja kadehdin.
Mutta sattui tässä tuonaan niin, että oli tuo kateellinen mieleni
vähällä päästä ilmi purkautumaan. Me istuskelimme, ystäväni ja minä,
Seurahuoneen täyteen ahdetussa salissa ja katselimme tanssivaa »Svea
balettia», jota sekä sanomissa että yksityisesti oli paljon kehuskeltu.
Mutta meitä se ei tyydyttänyt kumpaistakaan, liian oli kömpelöä, liian
kankeaa ja liian rivoa. Minäkin olin nähnyt Tukholmassa käydessäni
»Mosebackenilla» tanssijattaria paljon sorjempia ja liikkeiltään
notkeampia ja sirompia, enkä tietysti malttanut taas olla puheen aluksi
huomauttamatta, että -- »kaikenlaista muualla jo kelpaamatonta ryönää
ne tänne Suomeen lähettävät. Kun minäkin olin Tukholmassa ja siellä
näin tanssijattaria, niin aivan ne olivat kuin henkiä tai keijukaisia
näitten rinnalla...»
Mutta silloin ystäväni vähän jo tuskaantui.
-- Sinulla on aina hampaillasi nuo Tukholman näkemäsi. Äläs kelpo
Tukholma, eihän se ole sen kummempi kylä kuin tämäkään Helsinki,
ainakin hyvin vähän kummempi. Kun näkee jotakin tähän laatuun
esimerkiksi Berliinissä ja esimerkiksi Pariisissa, niin eihän sitä voi
verratakaan; siellä tulta, siellä makua, siellä mehua. Huonoinkin
tanssijattarien esiintymispaikka siellä on siksi paljon etevämpi sinun
tukholmalaisiasi, ettei sinulla voi oikeasta tanssista olla
käsitystäkään. Sitä ei voi verratakaan sinun Tukholmiisi.
Näin hän sanoi kiivastuen, ja suoraan sanoen se minun pisti vihaksi.
Olin näet aina kaikessa vaatimattomuudessani ollut itsekseni hieman
ylpeä Tukholman-retkestäni, -- niitä on näet paljon, jotka eivät ole
käyneet edes sielläkään -- ja ymmärrettävästi loukkasi siis tunnettani
pahasti, kun ystäväni noin säälimättä repi palasiksi kaikki ylpeyteni
ja hiljaisen iloni syyt. Ja sitäpaitsi näytti nyt siltä, kuin ei minun
enää kannattaisi ruvetakaan Tukholman-tiedoillani houkuttelemaan häntä
kertomiseen. Hän jo nähtävästi halveksi kaikkia minun vähiä
kokemuksiani sieltä.
En puhunut mitään, mutta hiljaisuudessa kaiveli sydäntäni. Katselin,
kuinka hän istui varmana ja ikäänkuin anteeksi antavin ja armollisen
suvaitsevaisuuden katsein seurasi näyttämöllä tapahtuvia, hänelle kovin
vähäpätöisiä seikkoja. -- Koskahan minä pääsisin tuolle kannalle?
Varmaankaan en koskaan.
Ihan leppyneinä ystävinä me lähdimme pois, mutta minun oli mieli
haikeana. Ja silloin kirjoitin tämän.
Mutta äärettömän hyvästi voin mielessäni kuvailla, kuinka hän, jos
sattumalta näkisi tämän painettuna, kieraisisi pystyyn pariisilaiset
viiksensä, hymähtäisi itsekseen pilkan ja säälin sekaisesti ja
tuumailisi:
-- No onhan tuo nyt tämäkin. Mutta kun kirjoitetaan esimerkiksi
Euroopan suurissa sivistysmaissa...