Eemeli oli parhaita miehiä, mitä tavataan, oli vain hiukan hidas ja
huoleton tuumissaan ja toimissaan. Kun hän jotakin sai ruvenneeksi
tekemään, niin se luisti kyllä, ja luisti hyvästikin, sillä Eemeli ei
ollut mikään tuhma mies, päin vastoin. Mutta ennenkuin hän sai
ryhtyneeksi mihinkään, niin -- pane pois, siitä ei tahtonut koskaan
tulla alkua. Hän mietti, punnitsi, hidasteli ja vitkasteli niin, että
toinen, paljon tyhmempi, mutta vähän sukkelampi aina meni hänen
edelleen missä tahansa.
No -- istuskelihan se kyllä Eemeli mielellään kapakoissakin, istuskeli
jörönä ja puhumattomana illat pitkät niinkuin aikaa ei olisi ollut
olemassakaan, väänteli viiksiään ja hämmenteli lasiaan, välittämättä
mitä muut tekivät, tulivatko vai menivät. Mutta ei sekään hänen
lukujaan olisi niin suuresti estänyt, sillä moni ylioppilas palveli
viinan jumalaa paljoa hurjemmin kuin hän ja valmistui kumminkin. Ja se
tietiinkin, että hän luki ja osasi.
Mutta ei saanut menneeksi tentteeraamaan. Kului lukukausi ja kului
toinen; nuoremmat ikäluokat kulkivat hänestä ohi, raha-asiat huononivat
ja luotto loppui, ja luultiin jo, ettei siitä Eemelin tutkinnosta
tulekaan koskaan mitään. Mies vanheni ja jurottui yhä, ja takki kävi
nukkavieruksi. Ja arveltiin, että siihen se tentteeraus nyt on jäänyt.
Mutta eipähän jäänyt. Muuanna keväänä, kun toverit jo tuumailivat
laittaa pois koko miehen Helsingistä vetelehtimästä, suuttui Eemeli,
katseli tulisessa vauhdissa vielä kerran kirjansa läpi, ja meni
tenttasi niinkuin tuiskussa. Ei uskonut kukaan, kun hän sanoi, että nyt
hän aikoo valmistua, sillä sen hän oli sanonut jo kymmenen kertaa
ennen. Mutta siinä ei ollut kuin yksi pyöräys, -- hän oli vain muutamia
viikkoja näkymättömissä -- kun jo neljästä aineesta kolme pahinta oli
kunnialla suoritettuna.
Mutta silloin Eemeli arveli, että »tpruu»; hänen hidasta luontoaan
rupesi vauhti arveluttamaan, hän ei tuntenut itseään tuona kovin
toimeliaana miehenä -- hän päätti seisahtua. Ja taas kului kuukausia
niin, että ei Eemelin tutkinnosta kuulunut mitään. Ja talon hyyryt
jäivät maksamatta, vaatteet jäivät pesettämättä, kengät irvistelivät ja
housunlahkeet repaloivat. Kun hän sai jostakin viitosen tai kympin,
niin hän maksoi pienimmän velkansa, joi jäännöksen suuhunsa ja makasi
sitten taas kotona miettien, mistä saisi tupakkarahat ja millä
ilveellä matami saataisiin vähäksi aikaa tyynnytetyksi alituisista
kärttämisistään.
Hänellä ei ollut kirjoja lukeakseen tuota neljättä ainetta, eikä saanut
aikaiseksi mennä mistään lainaamaan. Kolmas kuukausi kului lopulleen,
tenttamina-aika oli menossa sivu.
Silloin hänet nykäisi horrostilasta taas eräs nuori tuttava, joka
tarvitsi tutkintotoveriä.
-- Joo, kyllä minä tulen, kun kirjat annat, käyhän vain ilmoittamassa.
-- Ensi viikollako mennään?
-- Milloin tahansa, kyllä minä joudun.
Mutta hän ei joutunutkaan sen nuoren miehen matkaan. Lukenut hän kyllä
oli, mutta -- ei ollut frakkipukua enää, se oli kiinnitettynä, eikä hän
viitsinyt lähteä lainailemaankaan, ei mielestään ilennyt, tuumasi vain,
että kun saisi omansa lunastetuksi, niin...
Istuskeli kotona ja mietti, että kun saisi siksi rahaa jostakin ...
mutta ei viitsinyt mennä hakemaankaan, sillä tiesihän tuon jo
ennestään, kuinka lujassa se oli, -- ei sitä saisi kumminkaan... Hän
oli jo ennestään velkaa joka ikiselle ja koko maailmalle.
Vasta kun se nuori mies tuli kertomaan tutkinnostaan ja tarjosi omasta
ehdostaan pukuaan lainaksi, tuumasi Eemeli, että jos sitä menisi... Oli
viimeinen määräpäivä juuri täpärimmillään ohi luistamassa.
Pieneksi se nuoren miehen puku kävi hänelle, housut pingoittivat
reisiltä kuin makkaran kuoret, ja vanhoista kengistä jäi pari tuumaa
varttakin näkymään lahkeitten alta, takki likisti hartiat kokoon, eikä
nappiin menemisestä ollut puhettakaan. Mutta kun toinen mies sanoi,
että hyvä on, ja kun puhtaan kaulustan vielä kaulastaan lainasi, niin
ajatteli Eemelikin, että antaa mennä.
Meni, tentteerasi ja läpäisi.
Kaikki oli ohitse, tutkinto saatu ja hyvä, ei muuta kuin se virallinen
julkinen tutkinto jäljellä. Mutta siinä teki vielä viimeisen tingan.
Siihen julkiseen tutkintoon on rahamaksukin, 39 markkaa, joka samassa
on suoritettava. Jos et sitä suorita, niin älä otakaan tutkintoa, sen
tiesi Eemeli erinomaisen hyvin. Ja hän istui taas kotona ja ihmetteli,
että mistähän vain nuokin saanee ... saaneeko mistään...
Ja hän tuli jo vähän levottomaksi, kenties ensi kertaa elämässään. Se
olisi joutavata, hän tuumi, jos niitä ei nyt saisi, se olisi
jonninjoutavata... Ja hän ponnisti vihoviimein mielensä jännityksiin,
keräsi kokoon kaiken päättäväisyytensä ja lähti vielä kerran
»vippaamaan.» Kulki ensin tuntikausia ja mietti, että mistähän sitä
yrittäisi, kävi jo muutamassa porstuassakin ja palasi takaisin,
toisella ovella jo soitti, mutta ei tavannut hakemaansa miestä kotona,
ja arveli silloin jo lähteä kotiin, sillä mistäpä sen nyt siihen
kiireeseen enää ehti saada semmoisen rahan, parasta lie kun jättää
semmoisekseen.
Oli jo ilta, ja seuraavana aamuna oli julkinen tutkinto määrätty
pidettäväksi, siksi olisi rahat pitänyt saada, mutta eipä noita näkynyt
saavan...
Eemeli alkoi painua kotiin päin.
Mutta samassa tuli vastaan tuttu mies, joka tervehti, paiskasi oikein
kättä. Vaistomaisesti Eemeliltä pääsi silloin kysymys:
-- Onko sulla kolmeakymmentä yhdeksää markkaa?
-- Kolmekymmentä yhdeksää, miksei neljääkymmentä?
-- Sen kun vain tutkintorahoja tarvitsisin.
-- Ja milloin sinulla olisi se tutkinto?
-- Aamulla, yhdentoista aikaan.
-- Eikä rahoja ole?
-- Ei penniäkään.
-- Eikä tiedossa mistään?
-- Mistäpä ne ... jos ei sulla sattune...
Sattuihan sillä, ja oli myös halukas auttamaan, mutta ei mukaan
sattunut. Käski Eemelin aamulla käydä hakemassa, niin saisi.
Soo -- noinhan se selviää, niinhän se menee kuin rasvatuilla rattailla.
Eemeli käveli kotiin sangen tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
Lainahousut tuntuivat aamulla jalkaan vedettäessä hävittömän pieniltä
ja takki ahtaalta, ja se valkoinen kaulaliina, jota viime aikoina niin
usein oli pitänyt edestakaisin kaulaansa näperrellä, oli jo siivottoman
likainen... Nuo asiat vähän mietittivät Eemeliä, kun hän aamulla rupesi
pukeutumaan tutkintoa varten, sillä jos nuo yksityisissä tenttaminoissa
hät'hätää olivat menetelleetkin, niin taisi olla niin ja näin niissä
mennä julkiseen, jossa oli muitakin useita sekä tutkittavia että
tutkijoita ja kuuntelijoita. Ne epäilyttivät häntä hyvin, kun hän
katseli pitkin säärenvartta alas kenkiin ja käänteli hyppysissään
mustanpuhuvata kaulaliinaa.
-- Housuja ei nyt enää ole mikään mahdollisuus saada toisia, hän tuumi
ja koetti pingoittaa lahjetta alemmas ... mutta jos ottaisi yhteen
otteeseen rahaa koko neljäkymmentä ja ostaisi puhtaan liinan...
Sen hän päätti tehdä ulkonaisen ihmisensä vuoksi, ja saikin koko
neljäkymmentä. Mutta kohta hän katui, kun ei ottanut vielä paria
markkaa ..., liinaa näet ei saanut minkäänlaista markalla, se maksoi
puolentoista...
Ja kun se raha kerta vaille jäi, niin hän meni olutkauppaan juomaan
janoonsa seidelin ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Aikaa oli
vielä vajaa tunti, rahaa oli markkaa vailla määrä...
Harvoin Eemeli mietti elämänsä surkeutta, mutta nyt se astui kovin
selvänä hänen eteensä, että tämä elämä todella on surkeata. Hänen siinä
istuessaan oluthaarikko edessään tuntui hänestä hetkisen siltä, kuin
hän olisi ollut yksi ihmiskunnan marttyyrejä, niitä yhteiskunnan
lapsipuolia, jotka vain olivat määrätyt kärsimään ja puutteissa
kitkuttamaan elämänsä läpi ja joita toiset onnellisemmat saattoivat
pilkata ja häväistä ja polkea ja sortaa minkä verran ilkesivät, joilla
ei ollut mitään oikeuksia eikä mitään mahdollisuuksia...
Mutta ainoastaan hetkisen hän niin mietti, siunaaman silmänräpäyksen
vain. Aika riensi, hänen täytyi joutua. Taas äskeisen tuttavan luo. Hän
ei ollut enää kotona. Siis muualle, toiseen taloon markan hakuun...
Hiki valui päästä, kun hän astui tutkintoon. Mutta silloin hänellä jo
olikin täydet rahat, ja helpotuksen huokauksin hän laski ne
asianomaisen sihteerin kouraan.
Ja kun sieltä pääsi, oli Eemeli taas tyynenä ja tyytyväisenä itseensä
ja koko maailmaan. Nyt oli taas aikaa laskeutua rauhaan ja suloiseen
huolettomuuteen lepäämään noista tavattomista, hänen luonteelleen
vieraista ja vaivalloisista ponnistuksista. Nyt oli arvo saatu, nyt
meni jo nimi vekselissä...
Eemeli ei ollut enää köyhä eikä surullinen, kaikkein vähimmän hän oli
yhteiskunnan lapsipuoli.