Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä
toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla
puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät:
»Mikäs on tytöllä nimenä», taikka: »Kenenkä se tämä on poika, vai
tyttökö lie?» Mutta Eetu ei puhunut mitään.
Hän seisoi töllistellen kuin puusta pudonneena, seisoi ääneti katsellen
alas pitkin pitkää punaista puseroaan, pureskeli peukaloaan ja kaiveli
varpaalla hiekkaa. Ilvehtijöille ei puhunut halkaistua sanaa. Vasta jos
pitemmälti kiusasivat, hän pirautti kimakan itkun. -- »Mitäs te
kiusaatte», lohdutti silloin aina joku, »näkeehän tuon tytöksi koko
asennolta ja kaikista tuumistaan.» -- »Ole väkättämättä», väitti
toinen, »poika se on sittenkin, ja Eetu-niminen onkin, lautamiehen
poika, tiedänhän minä.» -- »Liekö tuo kumpaistakaan», sovitteli kolmas
matkaa jatkaen, »eikö lie siltä väliltä.»
Vaikea olikin tuota Eetusta sen varmempaan päättää enempää luonteesta
kuin käytöksestäkään, vaikea vielä sittenkin, kun hän jo vähän
varreltaan yleni. Hän ei pelehtinyt toisten ikäistensä poikain parissa
vetisillä jokirannoilla, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut
äitimuorilta »kuka-käskeä». Ei hän juosta viiletellyt vauhkona pitkin
vainioita, ei tärvellyt kylvöheinää eikä päästänyt isäänsä tukkansa
kimppuun. Kärkkäämpikin hän oli keräilemään koreita tilkkuja ja lasin
sirpaleita ja olemaan tyttöjen kanssa vieraisilla. Vasta kun housut
laitettiin, näki Eetusta, että siinä taitaa ollakin miehen taimi.
Niin, -- Eetu oli lautamiehen poika, ja kummakos siis, jos hänet
puuhattiin kaupunkiin kouluun, kun hän siihen ikään pääsi. Siinä
talossa oli varaa yksi poika vaikka papiksi asti kouluttaa, ja kun Eetu
oli heikko ja hontelo ruumiiltaan ja kun hänestä siis ei näyttänyt
paisuvan kuvallista työmiestäkään, niin arveltiin, että joutihan tuo,
olihan noita sikiöitä kasvamassa ja toisia tuli. Ja lukemaan hän oli
ovela, -- niin ainakin akat arvelivat, kun Eetu kernaammin istuskeli
tuvassa jotakin kirjaa tavailemassa kuin lähti toisten ikäistensä
tapaan nuotalle yökuntiin taikka talvella havun vetoon.
Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin
oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia
koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu
istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan
kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka
torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita,
niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen
alku, siitähän se paisuu nero.
Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja
arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin,
kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin
kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa
suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä,
pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta
pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin,
että hän nyt oli, kuten moni muu, -- siltä väliltä.
Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja
muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän
pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta
ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli
hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian -- halpaa. Muuhunkaan
hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita
kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli.
Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.
Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti
toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo
oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas,
herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi
lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja
sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä
vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää
pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut
joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan
tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja
vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään,
ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja
sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut
hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä
siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut,
sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä
tyhmän ja viisaan väliltä.
Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli
jyrkästi suomenmieliseen -- ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä,
-- kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan
oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen
puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä
oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa
puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen
milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat
väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja
täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, --
eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.
Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa
hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin
ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin
kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta,
kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella:
raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita -- mene
tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden
puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden
äärimmäisen välillä.
Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin
periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään,
vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.
Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista -- suuri
etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse
kuulu mihinkään puolueeseen.
Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa
itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia
tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko,
niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta.
Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:
-- Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.
Ei niistä tarvitse tehdä selkoa, vaikkei niitä olisikaan. Mutta sillä
sanalla saa aina kysyjän suun kunnioituksella tukkeutumaan.
Tuon edun Eetu havaitsi kerran muutamassa pienessä pulassa, jommoiseen
hän ei olisi arvannut joutuvansakaan. Hän oli silloin jo parin vuoden
ylioppilas.
Eräänä aamuna, kun Eetu juuri oli noussut vuoteeltaan, peseytynyt ja
asettunut vakavin päätöksin »siviiliään» lukemaan, soitettiin kelloa ja
sisään astuu ylioppilas, outo keltanokka. Katsoo paperiinsa, änkyttää:
-- Tekö olette herra Kemppainen?
-- Joo. Istukaa, olkaa hyvä.
-- Kiitoksia. Minulla on täällä suomenmielisten ehdokaslista
hoitokomiteaan, pyytäisin nimeänne tähän vaalilippuun.
-- Jaha, jaha, jaha. Ketä siinä on ehdolla ... vai niin. Ja vaali on
huomeniltana?
-- Seitsemän aikana.
-- Vai niin, pankaa tupakka, tässä tulitikkuja.
Eetu oli kahdella päällä. Hän oli siihen asti koettanut pysyä erillään
noista vaaleista, eikä ollutkaan kukaan vaivannut häntä lipuillaan. Nyt
asema oli hiukan kiusallinen, kun oli epäjohdonmukaista ja vaarallista
kirjoittaa, paha myöskin olla kirjoittamatta. Vihdoin hän tarttui
kynään piirtääkseen nimensä...
Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo
keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi
myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo
istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:
-- Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?
-- Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.
-- Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia -- hän luimisteli
pahasti toisen puoleen, -- pyytäisin teitä hyväntahtoisesti
kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.
-- Jassoo, jaha ... pankaa tupakka. Näyttäkääs ... teillä on
ruotsinmielisten lista.
-- Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on
lippuun liitetty...
-- Hm ... vai niin. -- Ettekö polta? Niin minä en varmasti ..., minä en
suoraan sanoen... Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen.
-- Eetu nousi seisomaan. -- Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat
mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän
huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio
kallistua puolelle enkä toiselle. -- Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on
niinkuin sanottu, omat mielipiteeni...
Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla
toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti
keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa
kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:
-- Jaa, minä olenkin itsenäinen. --
Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja
pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja
pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin
hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä,
silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.
Mutta vuodet vierivät ja parta kasvoi, Eetu vanheni ja varsi patvi. Hän
suoritti tutkintonsa ja osti silkkihatun, mitteli muutaman vuoden
ylimääräisenä Helsingin katuja, kävi kumarrusretkillä ja sai viran.
Ja Eetu oli, niinkuin virkamiehen tulee, notkea ylemmilleen ja kopea
alemmilleen ja yleisön edessä asianhaarain mukaan. Mutta vanhassa
periaatteessaan hän pysyi lujana. Jos kävit kysymässä hänen
mielipidettään asiasta mistä tahansa, niin hän puristi kyllä lämmintä
kättä ja esitti sinulle sen asian aivan laveasti ja perinpohjaisesti.
Mutta tuolla asialla oli aina kaksi puolta, toinen puoli ja toinen
puoli, etkä tiennyt Eetun luota lähtiessäsi, kumpi niistä oli oikea, --
ellei oikeus ollut sillä välillä.
Nyt on Eetu nimitetty jäseneksi erääseen korkeaan keskusvirastoon, ja
hänen yhteiskunnallinen asemansa on tärkeä ja arvokas. Mutta hän kantaa
pystypäisenä kunniakkaasti ja kepeästi tuon arvonsa, ja on syytä
otaksua, että hän jaksaa kantaa vielä suurempaakin arvoa.
Ihmiset pitävät häntä erinomaisena ja etevänä, eivätkä suotta, sillä
kuinka hän muuten olisi voinut omin voimin kohota semmoiseen asemaan.
On ainoastaan joku haaksirikkoinen lapsuudentoveri, joku
myrkkymielinen, kateellinen koiransilmä, joka kokemuksiinsa nojaten
väittää, että Eetu muka aina on ollut noin ikään »siltä väliltä».
Olkoon. Mutta sitä tietäpä hän on tiennyt kohota korkeammalle kaikkia
kadehtivia kilpailijoitaan.