Siinä oli omituinen uutuudenviehätyksensä, kun Villensaunassa taas
aamuhetkenä istuttiin tupakka hampaissa ja selailtiin Hufvudstadsbladin
viime sivulta asunnon ilmoituksia. Yö oli maattu hotellin pehmoisesti
höllyvillä patjoilla, oli maattu kauan, nukuttu pois kaikki pitkän
rautatiematkan rasitukset ja jysäykset, silmät oli pesty ja vaatteet
oli harjattu, ja tuntuipa nyt sekä sielussa että ruumiissa suloinen
levollisuus ja tyytyväisyys, kun aamukahvikin vielä oli saatu
siematuksi vatsaa pohjustamaan. Taas oltiin Helsingin ilmaa
hengittämässä, vanhaa tuttua, se tuntui oikein luissa ja lihoissa.
Ja nyt sitä piti lähteä kävelemään, asuntoa hakemaan, hakemaan kotia
taas muutamiksi kuukausiksi, semmoista ylioppilaskotia, huonetta
täyshoidon kanssa, taikka puolihoidon, miten vain parhaiten passaisi.
Ja olipa noita vara valita, koteja nimittäin, kolmatta palstaa oli
Hufvudstadsbladin takasivulla ilmoituksia, parempia ja huonompia, jos
minkälaisia -- ei muuta kuin tee kauppa ja asetu. Ja hyvillä mielin,
varmana tuloksesta lähdinkin kera nuorimman veljeni, joka oli ensi
retkellään nyt minun opastettavanani, matkaan, valitsemaan kotoa
itselleni ja hänelle.
Lähdettiin, alettiin kierros kaupungin toisesta laidasta, Santalahden
rannalta. Paperille oli näet valmiiksi järjestettyinä ne kortteerit,
jotka inhimillisesti katsoen ja ilmoituksista päättäen näyttivät
otollisilta, järjesteltyinä varman kaavan mukaan, paikan mukaan, laadun
mukaan. Oltiinhan kotoa valitsemassa, pitihän sen siis täyttää ainakin
muutamia niistä vaatimuksista, joita ihminen, luonnollista kyllä,
asettaa paikalle, jossa hän aikoo elää. Olisihan niitä ehtoja ollut
paljonkin, mutta eihän niitä kaikkia saisi täytetyksi, sen tiesi jo
ennestään, kunhan nyt edes olisi asunto jokseenkin huokea, huoneet
puhtaat ja kalustot eheät, kunhan ei emäntä olisi kovin hapannut, kunpa
ei olisi aivan paljon »läpikäymistä», kunhan ei tarvitsisi viidettä
kerrosta ylemmäs kiivetä, kunpa vain ei olisi kovin kosteata eikä taas
kylmää, ja kunhan...
-- Tässäkö on ilmoitettu olevan huonetta asuttavaksi?
-- Tässä, olkaa hyvä, käykää sisään. Huonetta on ja hyvää, siisti
sisustus, aivan noin hienoja herroja varten.
-- Entä hinta?
-- Siitä sovitaan, me ei nyljetä ylioppilaita. Tämmöinen hauska
sisäänkäytävä, ja noin avara näköala, ja, siitä pyydän huomauttaa,
seurustelua on perheen keskuudessa. -- Rouva, lihava ja likainen,
näytti ihan yksinäiseltä, joten pahoin pelkään, että hän siihen
perheeseen ei lukenut muuta kuin oman itsensä.
-- Jaa, sehän tuntuu hyvin lupaavalta.
-- Niin luulisin, ja huone vanhassa puutalossa on aivan kuiva ja
lämmin, niinkuin ymmärrätte. -- Oli siinä jokin outo haju, mutta eipä
se olisi kauppoja katkaissut, ellei nuorin veljeni, viitaten
seinänvierustalle lattiaan, olisi ajattelemattomuudessaan puhjennut
lausumaan:
-- Ja tuoko on torakka?
-- Vai torakka, vai ... meidän huoneessa... Minä soisin, etteivät
tuommoiset herrat tulisi tänne vanhasta ihmisestä pilkkaa tekemään,
koiruuttaan koettelemaan...
Lähdimme häntä koipien välissä toiseen taloon. Kiipeiltiin kivirappuja,
tavailtiin ovileimoja, soitettiin...
-- Huonettako herrat hakee? Se vietiin tunti sitten.
Toiseen paikkaan. Pimeässä eteisessä haettiin kauan tulitikun valossa
ovea ja oven ripaa, ja suurella vaivalla osuttiin vihdoin vanhan
neitosen eteen. Mutta siellä alkoi tutkinto. Mitkä nimet olivat?
Oltiinko veljeksiä? Mistä kotoisin? Mikä mies isä oli? Mitä luettiin?
Kauanko on oltu ylioppilaina? Missä ennen asuttu ja miksei nyt siellä?
-- Niin, näettekös, kun ottaa vieraita ihmisiä huoneihinsa ja
hoitoonsa, pitää myöskin tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. On
meillä täällä huone, pienenlainen tosin ... mutta vielä minun täytyy
kysyä, -- tähän aikaan sitä on nuorisoakin niin monenlaisia --, mitä
herrat ovat noinikään mielipiteiltään...?
-- Jottako oikein periaatteen kannalta?
-- Niin, sitä on näet sen pahempi niin monenlaista ... ja katkeraa
olisi, jos sittemmin huomaisi pettyneensä, jos ottaisi jumalankieltäjiä
ja kevytmielisiä saman katon alle asumaan.
-- Oikein me olemme ristityitä ihmisiä, kastetuita ja ripillä käypiä.
-- Jaa, se on niin hyvä, kun tietää. Tässä on meillä huone ... mutta
maksavatko herrat säännöllisesti, kuukausittain.
-- Joo, säännöllisyys on meidän puolelta periaate.
Huone oli keittiön takana, pieni epättö, hajanaiset ikkunat, ja tuolit
ja pöydät olivat jalkavialliset. Ei siitä ollut meikäläisille, pois
piti lähteä. Olisihan eukko saattanut näyttää huoneensa jo ennen tuota
tutkintoa, jottei olisi koko elämäkertaansa tarvinnut luetella eikä
uskontunnustustaan. Mutta täytyihän sitä kärsiä kaikkea, kun oltiin
huoneen haussa.
Nuorin veljeni alkoi jo kyllästyä. Hän oli kuvitellut mielessään, että
kodin valitseminen olisi hyvinkin huokea juttu, että siinä itse olisi
herrana ja määrääjänä, valitsisi niinkuin housuvaatetta räätäliltä,
ja kun sopivan löytäisi, sanoisi vain: tuosta mulle, ja kaupat
olisi tehty. Hän oli käsittänyt tuon kodin valitsemisen hyvin
hauskaksi asiaksi, melkein niinkuin tytön pyytämiseksi ranseesiin
yksinkertaisissa maalaistansseissa, että muka hän vain kulkisi pää
pystyssä rivien ohitse, katselisi tutkivin silmin kupeille kummallekin,
jossa hienohelmat istuivat sydän kurkkuperässä varroten, että
ottaakohan se nyt minut tuo komea poika. Mutta, -- niin hän oli
kuvitellut -- hän kulkisi välinpitämättömänä ohi kaikkien vanhojen ja
rumien, jättäisi ne muille myöhästyneille, ja vasta kun missä silmä
iskisi nuoreen, hymyilevään punaposkeen, vasta silloin hän vaalinsa
tekisi ja vaatisi, että tule sinä siro tyttö kumppanikseni nyt vähäksi
aikaa elämän tanssissa pyörähtämään. Ja hätäkö olisi tuolleen
valitessa, kun otettavia oli paljon ja ottajia vielä vähän, parhaan hän
veisi joukosta, semmoisen, jonka seurassa aika kuluisi rattoisasti ja
hauskasti.
Niin hän sanoi sitä arvelleensa, nuorin veljeni, mutta huomasi jo
saaneensa ensi kurituksen niistä ihanteellisista elämän unelmista,
joita hänen kokematon mielikuvituksensa oli luonut. Poika parka, monta
kolahdusta hän vielä tulisi saamaan! Kävellessämme pidin hänelle tuosta
pienen esitelmän, huomautin, ettei sitä kotia niinkään ostettu kuin
leikkikalua joulunäyttelyn pöydältä -- ei. Kolmisen tuntia olimme jo
kulkeneet, talosta taloon, kadulta kadulle, eikä ollut vielä asunnosta
tietoa ensinkään. Jos jokin sattuikin vähänkään sopiva, niin oli siinä
kumminkin aina siksi paljon vikoja, että päätettiin kävellä edelleen,
hakea parempaa. Sitä nuorta, kaunista tyttöä ei tuntunut löytyvänkään.
Milloin sillä oli ruumis vino, huone kovin monen mutkan takana, milloin
ei näyttänyt silmiltään puhtaalta, seinät ja kalustot olivat öljyisen
tahmeat, milloin se oli liian suuri, milloin liian pieni, ja mikä
pahinta oli, sillä oli aina matkassaan joku vanha, rypistynyt tantta,
joka ei malttanut olla hinnasta tinkimättä, utelematta miehen avuista
ja asioista tai muuten epämiellyttävällä olemuksellaan tympäisemättä
kerrassaan ja turmelematta vaikutusta, jonka tyttö itse teki.
Toinen puolisko kaupunkia oli jo käyty ja kelpaamattomaksi nähty,
toinen oli vielä jäljellä. Mutta jo oli päivällisenkin aika sivu
siirtynyt, vatsassa jo murteli ja väänteli ja jalat pyrkivät
omituisesti seisahtelemaan ja lepopaikkaa hakemaan. Toverini istahti
päättäväisesti Esplanaadin penkille.
-- Heitetään jo vähäksi aikaa, minua suoraan sanoen väsyttää ja
tympäisee.
-- Niin minuakin, mutta pitäähän se asuntokin saada.
-- Pitäisi se peijakas ... niinhän tämä on kuin kerjuulla kulkua ...
raha kourassa pitää huoneen puutteessa tirppoa, ja sen ne ovat sitten
näköisetkin, että niistä viitsisi rahaa maksaa. Mennään syömään;
minulla on nälkä.
-- Kapakkaanko?
-- Ka, syötävähän se on, lähteehän se vähemmälläkin henki.
Syötiin, ja syötiin kovasti, juotiin kahvit ja pistettiin sikariksi.
Mutta silloinpa ei enää tehnytkään mieli katuja kiertelemään, joka
ovelle kolkuttamaan ja aina kysymään: onko huonetta, mikä hinta?
Kyllästytti jo kysellä, mitä se valon kanssa maksoi ja mitä ilman,
kenen sänkyvaatteet piti olla ja pyyheliinat -- kaikki muuten
tarpeellisia kapineita, mutta mitäpä niistä, kun ei kumminkaan puhetta
edemmäs päästy. Siinä istuttiin, toinen odotti toisensa sanovan, että
eikö sitä jo lähdetä, mutta ei virketty mitään. Ja ilta tuli ja yö.
Seuraavana päivänä aamusta alkaen uusi kierros, uudet kysymykset, uudet
tutkinnot ja selvitykset, ja siinä juostessa paikasta toiseen parasta
valitessa vietiin jo nekin, jotka olivat vähänkään otollisilta
maistuneet. Ja kun tuli toinen ilta, kun uupuneina, epätoivon partaalla
vihdoin tehtiin hurja päätös, otettiin summassa se, mikä väsyneille
lähimmäs osui, silloin tiedettiin, ettei ollut tyttöä tanssiin kävelty
valitsemassa, tyttöä hoikinta ja verevintä, vaan että oli juostu
täydessä tolkussa -- huoneen haussa.