-- Ka, jopa se alkaa olla puoliyö, pitää lähteä, neljään pulloonhan se
jo taas taisi noustakin juonti. Tuletko Ville?
-- Enkä tule, minä juon, pyhäpä tuo on päiväkin huomenna, niin miksen
joisi.
-- Niin mikset -- juo vain. Yksinkö siinä aiot istua?
-- Yksinkö? Mitä se patajuoppo, semmoinen kuin minä, vielä muuta seuraa
kaipaisi kuin olutta. Hih! Olutta!
-- Satut sille päälle, vihapäälle; mutta jos sittenkin lähtisit, johan
ne kohta kumminkin ajavat.
-- Enkä lähde, ajakoot, on tässä siksi poikaa, saavat tulla ja saat
sinäkin. Jottako lähtisin, ja mitä varten ja minne? Mene sinä, mene
pian, että aamulla jaksat aikaisin nousta henttuasi halaamaan, minä en
tule, miksikä tulisin, kun mulla kerta on lysti, hiuh, -- ja juon ja
laulan ja reuhaan ja pauhaan ... moron, moron. Tämä poika ei ole köyhä
eikä kipeä.
-- No, terveeksi sitten jää.
-- Terveeksi -- minuako pilkkaat, minä jään miksi tahdon ja sinä saat
mennä vaikka...
Ville jäi yksin siihen pöydän ääreen istumaan, nojausi tuolin selkää
vastaan, ja pää painui alaspäin. Kädessä hän piti olutlasia ja katseli
siitä tylsästi ympärilleen. Oli sakeata, harmajan savuista siinä
kapakkahuoneessa, sotkuista oli, kaikki näytti olevan sekaisin. Siinä
oikealla istui miehiä, jotka väittelivät ja rähisivät, vasemmalle taas
supatti kaksi miestä, viekkaan näköistä, päät yksissä posmittivat --
toinen kehoitti myötään toista juomaan. Mutta sieltä edempää näkyi
kaikki kuin usvan takaa, epäselvänä, häilyvänä: yksi sääri siinä
selvästi roikkuili, kalossi on jalassa, mutta kenen jalka se oli, siitä
ei saanut selvää -- ei vaikka... Ja muuan oli paitahihoissaan, vaan ei
näkynyt päätä, liekö ollutkaan. Mutta pulloja oli paljon, oikein
lystisti paljon, ja laseja tyhjiä ja täysinäisiä -- ne näyttivät
liikkuvan, heiluvan puolelle ja toiselle -- voipa peeveli, kuinka oli
hauskan näköistä. Ja ryökkynä siinä yhä samettireunanutussa kantoi
uusia, töksäytteli väsyneen näköisenä, kun komennettiin paikasta
toiseen mutta kantaa sen piti, piti vissisti, eivät auttaneet juonet.
Sen piti kantaa olutta, olutta...
-- Olutta! Hoi, te röökynä! Olutta.
-- No hiljempään ... vähemmälläkin kuuluu. Ja vastahan minä toin.
-- Mitä se siihen kuuluu, mulle pitää tuoda olutta, minä tahdon ja minä
maksan, ja minä jaksan...
Ville sai oluen, kaksi oli nyt täysinäistä pulloa edessä, ja siinä hän
istui yksin niiden ääressä. Palttoo oli auki yllä, auki oli takki ja
liivikin, ja lakki oli vinossa päässä, toisella korvalla röhötti, jalat
retkottivat kaukana pöydän alla. Aina hän maisteli väliin lasista, jota
yhä kädessään piteli, mutta ei se enää oikein ottanut tyhjentyäkseen.
Hän uhkasi siinä joskus, katsellen somasti pyörivään ympäristöönsä,
mutta vähitellen alkoi lamautua luonto, herpautui repäisevä uhkamieli,
vankka oma tahto lannistui, ajatus kangistui. Siihen hän oli lutistua
istuimelleen ... mutta ei, ei niin sentään, vielähän hän oli mies, joka
olonsa tiesi ja voimansa, joka itsestään osasi vastata ... ei tässä
niinkään sentään lutistuta.
-- Ja sitten me ryypättiin. Ja juo ja laula... Kenenkä se tuo on rakki,
he, tiisti, tahdotko sinä olutta ... saat tilkan niskaasi, -- ka niin,
päristele nyt.
-- Se on minun koirani, örähti muudan nousten suuttuneena.
-- Yhy. Ja juo ja laula...
-- Se on minun koirani, millä oikeudella te...
-- Ei oikeaan eikä vasempaan...
-- Ulos heti tästä huoneesta, päihtynyt sälli-rakkari holvailee...
-- So, ei tappelua. Ryökkynä ehätti siihen, erotti miehet, jotka
kauluksista jo olivat tarrautuneet, ja talutti ulos Villen; tämä
seurasi lakeana kuin lammas, hoippaili vain ja soperteli: ja juo ja
laula.
Vasta kadulla, kun jo ovi oli takana suljettu, alkoi tuntua, että sitä
vietävätä olisi pitänyt nokittaa. Hänen muka koiransa, äläs kelpo
värkki, siitä haukkumaan ja kaulaan tapaamaan. Olisipa pitänyt sitä
möhömahaa vähän heilauttaa. Ja röökynäkin heti minun kimppuuni,
halvemman kun muka näköinen olin, niin tietysti se minua ulos
taluttamaan, se tuhannen lutsukka. Ja oluttakin jäi juomatta kuinka
paljon liekään maksettua. Kyllä minä vielä... -- Ville kopautti
muutamia kertoja ovelle, sisään muka rynnistääkseen, mutta ajatteli
sitten, että viittätoistako hän niistä koko herskapeista, pitäkööt
oluensakin, kun kehtaavat ... eipähän ne köyhää petkuttane, kun häntä
petkuttavat -- vietävän roistot. Kaksi pulloa maksettua olutta ... no
sitä pitää kapakkainkin jollakin tavalla tienata.
Niin se Ville mukisi ja kiukutteli, kun siitä verkalleen vinttaroi
katua ylöspäin. Takki leuhtoi auki, kädet olivat pistettyinä palttoon
taskuihin, pää oli alaspäin kumarassa ja lakki toisella korvalla.
-- Niin -- minnekähän nyt siinä oikeastaan luikkikaan, niin minne,
samapa se minne, tottapa siitä johonkin koituu, jonkin paikan yhyttää.
Tuttupa on tie tuonnepäin, on sitä kävelty joskus ennenkin... On
kävelty, on roivattu, on juopoteltu ennenkin ... juodaan ja roivataan
vastakin, kehenpä se kuuluu, kenelläpä on siihen sananvaltaa.
Saarnatkoot raittiuttaan tyhmemmille, tämä poika ei vääjää eikä ole
vääjätä pakko.
Semmoisia sekavia tuumiaan hän puoliääneen soperteli yksin yönselässä
kävellessään. Mutta sakein huuru haihtui päästä raikkaassa, kylmässä
ilmassa, tajunta palasi vähitellen juopuneen mieleen, selvää järkeä
pilkisti pikkuisen samean hämärän keskitse. Pistipä mieleen ajatus,
että taasko hän täällä yksin yösydännä päissään tallustaa autiolla
kadulla, taasko on juotuna viikon palkka, taasko ovat tärvättynä hyvät
aikomukset, taasko on voittanut himo miehen. Eikö yhtään kertaa enää
jaksa pysyä aisoissaan, ei jaksa ... mennyttä miestä, mennyttä miestä!
Kelvoton hylky, hylkyjen hylky sinä Ville oot, tämmöinen juuri hylky,
hylky, hylky...
Sappeaan valatti noin hetkeksi tajuntaan herännyt mieli, katkeraa
sappea omaa kelvottomuuttaan kohtaan. Roisto, kurja kapakan kulkija,
yön koluaja, viheliäinen vetelys, mitätön tontti, semmoinen hän oli,
hän itse, juuri sama Ville, joka tuossa toikkuroi kadunviertä ja
sadatteli omaa kurjuuttaan, hän itse, eikä sitä toista toki semmoista
ollutkaan. Eikä siitä omasta häijystä itsestään päässyt erilleen enää
koskaan, siihen surkeuteensa piti hapata, juoppoheittiö nimenä,
heittiön päivät edessä. Se kirveli, melkein itketti.
Siinä olivat muutamat puodin portaat nurkassa, niille mies istahti
hetkeksi, sillä raukeiksi kävivät jäsenet ja uupumus voitti. Pään hän
nojasi kättä vastaan, kumartui siihen, ja vedet tirahtivat silmiin
miehisen miehen, niin oli katumusta, synkkyyttä täynnänsä sydän.
Miettiä hän ei voinut asemaansa, ajatus ei juossut, mutta tuntui niin
kolakalta, katkeralta. Siinä hän vaipuneena istui, ei nukkunut, mutta
ei ollut valveillakaan. --
Kolme ylioppilasta laskeusi alas katua, palasivat iloisina ilvehtien
öiseltä retkeltään, eivät olleet kurjia eivätkä surkeita. Kadunkolkassa
näkivät yksin istujan; se oli merkillinen ilmiö, sitä piti pysähtyä
katsomaan, tarkemmasti tutkimaan, saamaan selville, mikä siinä istui ja
mitä varten se siinä istui. -- Taisi nukkua ... no, sitten kai sille
piti laulaa kehtolaulu. Yks, kaks, kolme... »Uinahda sä vieno...»
Ville heräsi, nosti päätään ja katsoi tyhmänä, tuijottavin silmin noita
outoja, ilvehtiviä laulajia. Hän ei käsittänyt, mitä ne olivat, katseli
vain liikkumattomana, suu selällään. Ylioppilaat katkaisivat laulunsa,
rämähtivät nauramaan, yksi heistä nosti kohteliaasti hattua ja kumarsi:
-- Anteeksi jos häiritsemme, mutta miksi olet noin surkeana. Onko
heilasi vietelty vai tahdotko ehkä paperossin?
-- En.
-- Vai et. Kuka sinä olet?
-- Heittiö.
-- Hauskaa tehdä tuttavuutta. Mutta sinähän itket, lapsiparka, annas
kun niistän nokkasi. Mitä itket?
-- Minä olen heittiö, juopporenttu, koira minä olen, viheliäinen,
ihmisten hylky... Sylkekää minua...
-- No, jos sillä voimme tehdä palveluksen, niin...
-- Pojat, so, oletteko hävyttömiä, näettehän, että mies on tosissa
tuumissa, kovissa asessoreissa...
-- Ei näy olevan omalla asiallaan. Heitetään siihen kypsymään.
-- Jääkää terveeksi, suurimmalla kunnioituksella.
Ylioppilaat lähtivät, ja Ville jäi siihen istumaan ja katsomaan.
Taisipa hän heittäytyä noitten vinttasäärien pilkaksi... Ka pilkatkoot,
viisi niistä. -- Mutta nyt pois tästä --, kotiin nukkumaan. Vielä hän
on mies, vielä hän tietää itsensä, tahtonsa ja tekonsa. Vielä hän osaa
itseään hillitä, vielä hänessä on voimaa parantua, vakautua. Jo tästä
hetkestä...
Hän kavahti äkkiä pystyyn, pani takin kiinni, korjasi lakin päähänsä ja
lähti vakavin, kiireisin askelin kävelemään kotipuolta kohden. Hän oli
tehnyt lujan päätöksen...