Nuku rauhassa, sinä kaupunki, lepää huoletonna, ne, jotka
turvallisuuttasi varjelevat, ovat valveilla.
Yö on pimeä, hiljaisuus kattaa kaupungin kuin kuoleman käsi,
äänettömyys valtaa autiot kadut. Huminana voi väliin kuulua loitommalta
rattaiden räminä, kiirehtien napsuttelee suorinta tietä se myöhästynyt
kulkija, joka kotiinsa vuoteeseen ehättää; hänen askeleensa häipyvät
yön hiljaisuuteen, taas ei kuulu risahdustakaan kotvaan aikaan. Kapakat
ovat kiinni, ajurit ovat vetäytyneet kotiinsa, koko kaupunki nukkuu yön
jälkeistä puolisikeintä untansa.
Mutta nuku pois, kaupunki, nuku rauhassa, ne, jotka turvallisuuttasi
vaalivat, ovat valveilla.
Yksin astuskelee poliisi pitkin äänetöntä, autiota katua, astelee
verkalleen, vakavin, tasaisin askelin, suorana, tyynenä öisten varjojen
keskessä niinkuin kuningas valtakunnassaan. Pää pystyssä, kädet selän
takana hän pysähtyy kadunkulmassa, luopi tyynen mutta tyystin tutkivan
katseen eteen ja kupeille kummallekin, viivähtää siinä hetkisen ja
jatkaa taas vakaista, öistä vaellustaan. Kadun päähän asti hän kulkee,
toista takaisin, sitä kiertoaan kiertää tunnin tuntinsa perästä,
äänetönnä ja varmana. Kun milloin tulee vastaan pari juopunutta
pikku rähinätä pitäen, hän vain seisahtuu ja katsoo: hänen
persoonallisuutensa vaikuttaa heihin jo hillitsevästi ja
rauhoittavasti. Ja jos hän enemmän metelöiville lausuu tyynen,
varoittavan sanan, niin sillä hän melkein aina saapi lamautumaan
kiihoittuneen luonnon.
Hän on herrana öisessä valtakunnassaan, mutta hän ei käytä valtaansa
väärin. Hän on kaikkien ystävä, kaikkien holhooja, hänellä ei näytä
olevan inhimillisiä intohimoja tekoihinsa vaikuttamassa, tyynenä ja
tyytyväisenä hän kävelee tasaista marssiaan, satoiko vettä taivas tai
paukuttiko nurkkia talvinen pakkanen. Ei hän ikävöi yön selästä
lämpöiselle vuoteelleen, ei hän tunne mitään viettiä eikä kaipuuta.