Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät
koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat
yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki
vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein
hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen
ilmestynyt nappia, -- mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine
nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään
pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että
pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan
se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin,
kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, -- kun tulisi aikuista.
Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä,
syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta
oli ulkopuolella, -- ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon
kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun
luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin
poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.
Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja
vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä
toiseen ja taas toiseen tuntia pari -- eipä tuota ollut muutakaan
tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti
talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen,
nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet
syvemmälle taskuihin -- ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista
laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin
yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli,
jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui,
juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle.
Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso
huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain
sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina
vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja
tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen
pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta
oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien,
sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, -- harvoin
kaksi.
Niin syksyllä ja talvella. Mutta kun kevät tuli ja sulatti rinteet ja
laihdutti kinokset, kävi maisteri tyytymättömäksi. Silloin näet kohosi
uhkuvesi jäälle ja pakotti jalkamiehet mutkan kautta kulkemaan sillan
yli, ja silloin ei maisteri saanut olla yksin. Pilasipa se samainen
uhkuvesi luistinradankin ja ajoi nuorukaiset, tytöt ja pojat, toisiaan
tapaamaan iltapuhteilla maisterin hiljaisella sillalla, jossa nyt
mustanaan alkoi vilistä ihmistä, suurta jos pientäkin. Ja kun
myöhemmällä vielä kaupungin rouvatkin rupesivat kävelemään sillä
samaisella sillalla, -- niin no, silloin vei hiiteen kerrassaan! Niille
nyt tässä olisi pitänyt ruveta nostelemaan lakkia, josta ei tiennyt,
milloin sattui tuuli tempaamaan rääsyiset vuorit ja pumpulit, ja
paljastamaan siinä kaikkien nähden pään, jonka keskipaikka jo
hiuksettomana kaljotti.
Se oli senkin vietävätä.
Jo oli maisteri pari päivää poissa koko sillalta, istui ensiksi kotona
ja meni aikaisemmin kapakkaan. Mutta siitä ei tullut ihan mitään. Hän
oli pahalla tuulella, ei maistunut ruoka eikä tupakka, eikä yöllä
saanut unta silmiinsä. Se kun näet kävi epäsäännölliseksi elämä. Hänen
täytyi välttämättä kävellä nuo tuntinsa sillalla; hän ei tullut
toimeen, ellei tuuli joka päivä noin ikään viileästi heilutellut
tuuheata partaa, ja ellei raikas ilman henki päässyt täyttämään
keuhkoja ja muita huokosia, ja ellei...
Maisteri ilmestyi taaskin sillalle ja sai takaisin entiset hyvät
tuulensa ja huulilleen vanhan makean hymynsä. Tulkoon nyt, hän
ajatteli, kun siinä tutussa sillan toisessa päässä pyöräytti takaisin,
-- tulkoon heitä nyt vaikka tuhannen tynnyriä rouvia, hän ei vääjää; ja
tyttölapsista, kynsipuhkoista, niistä hän viisi.
-- Ai, ai, onko maisterikin täällä tyttöjä katselemassa, ilveili
hänelle henkivouti, kun toiselta puolelta asioiltaan palasi ja yhytti
maisterin sillalla vastaansa.
-- Niin, tyttöjä, hehe, naurahti maisteri, eli tyttösiä tyllyköitä,
niinkuin runoilija sanoo kauniisti ja kuvaavasti, hehe.
-- Jaa, jaa, himonsa ne on hiirelläkin, veisteli toinen ja jatkoi
matkaansa nostaen kättä hatun reunaan.
Maisteri ei ennättänyt tehdä sitäkään, kädet kun olivat syvällä
taskussa. Hän vain nyökäytti päätään ja käännähti kävelemään samaista
tasaista tahtiaan. -- Niinpä niin, tyllyköistä, hän puheli itsekseen,
ja nauroi niin, että kyyneleet tirahtivat silmälasien alta,
tyllyköistä, niistähän se hän...
Mutta tytöt, kun tulivat vastaan, katselivat häntä kummissaan ja
muikeina, että eiköhän tuo heistä välittänyt, koska ei ollut
tietääkseenkään. Eihän se. Silloin he rupesivat hänestä pilkkaa
laskemaan, nauramaan, tirskumaan, vikittämään.
-- Onkohan se leikkauttanut tuota tukkaansa tällä vuosisadalla?
-- Ei ainakaan partaansa, siinä piikit pörröttävät kuin pystyaidassa
seipäät.
-- Ja tuo lakki on varmaankin samalta sataluvulta.
-- Silloinkin kai hän sen on ostanut jostakin muinaiskalujen
huutokaupasta.
-- Luulisi sitä jo tarkenevan vähän ohuemmallakin. -- Vai tuoko hänellä
kesälläkin lie?
-- Kiinni kai se on kasvanut päähän, koska minä ainakaan en ole koskaan
nähnyt sen siitä kohoavan.
-- Ei, mutta kas noita housunlahkeita, kun repaleet venyvät...
-- Hi hi hi hi!
Oli siitä tytöillä lystiä. Mutta kun telegrafisti ja apteekinoppilas
siinä juuri tulivat vastaan, niin oikaisivathen he suoriksi ja
koettivat asettautua arvokkaaseen, mutta samalla vapaaseen asentoon, ja
kumarsivat näitten tervehdykseen tuskin huomattavasti.
Rouvat kulkivat siellä taampana ja päivittelivät tuon elukan, maisterin
tökeryyttä ja paatumusta, kun ei edes ymmärtänyt tervehtiä. Mutta
sääliäkin sitä miesparkaa piti; hän oli niitä, jotka maailma oli
hylyikseen potkaissut ja joiden elämä vuoteen ja kapakan välillä ei
suuresti eroa luontokappaleesta. Oli siinä, tiesi muudan, ennen
kuulunut olleen miestä monenkin edestä, lahjakas ja toivorikas oli
maisteri ollut nuorukaisena, -- tuommoisena nyt vetelehti,
sijaisopettajana nakkelehti pikkukaupungista toiseen, pikkukoulusta
toiseen. Tämän vuoden täällä, toisen toisessa maan nurkassa. --
Sattumoissahan se on saukon ruoka, myönsi toinen, eikähän sen elämä
mahda itsestäänkään olla kovin makeata, mutta kenen on syy, kun mies
heittäytyy noin veteläksi ja saamattomaksi, kun ei pidä huolta
itsestään edes vähää, -- ei sisäpuolestaan eikä ulkoasustaan.
Maisteri kumminkin olisi ollut tyytyväinen ja hänen mielensä olisi
ollut makea, jos vain olisi yksikseen saanut sillallaan astella, jos
olisi saanut olla rauhassa tyttärien soppityrskyiltä ja rouvien
sääliviltä, halveksivilta katseilta. Ne häntä häiritsivät. -- Niiden
rouvien viestiksi hän sitäkin arveli, kun rehtori eräänä päivänä
ystävällisesti taputellen häntä olkapäälle tuumasi, että eiköhän olisi
aika ottaa esille huopahattu ja lähettää tuo takki räätälille.
-- Kaksi nappia on jo aivan poissa ja kolmaskin tuossa kipperästi
riippuu tipahtamaisillaan.
-- Niinpä on kolmaskin, näkyy.
-- Älä pane pahaksesi, veli, ne ovat näet naisväet varsinkin näin
pikkukaupungeissa niin turhantarkkoja ja teräväsilmäisiä.
-- Tietääpä sen, naiset, niille jos pitänee mieliksi olla.
-- Eihän niille mieliksi osaa olla kuolevaisista kukaan, mutta niinkuin
sinäkin esimerkiksi haluat täällä sillalla usein kävellä...
Maisteri joi sinä iltana kapakassa totia usean lasin. Ne olivat taas
pilanneet hänen hyvän tuulensa, karkoittaneet tyytyväisen hymyn hänen
karkeatekoisilta kasvoiltaan ja panneet epäjärjestykseen hänen
mielensä. -- Hittojako ne oikeastaan hänestä tahtoivat, sekin nyt
peeveliä lie, kun ei pitäne saada olla omillaan, kun ei kenenkään
nokalle hypi. Niillä on senkin turkasen ilveet ja elkeet -- hänen
napeistaan nyt pitävät murhetta, -- pitäkööt omistaan ja kakaroistaan.
-- Pääsevät kai hänestä parin viikon perästä. -- Sillalla kun muka
kävelee, -- raskii hän heittää ne kävelytkin, jos niikseen tulee, --
maisteri ryyppäsi pitkän ryypyn, tottapa se ei ollut niinkään helppo
raskia.
-- Mikäpäs olisi, ettei hän voisi kävellä muualla, pitäkööt siltansa,
aivan kai se saman hänelle teki -- melkein saman. Miksei hän voisi
esimerkiksi kulkea tietä pitkin tuonne niemelle päin, metsän halki, oli
sitä raikasta Jumalan luontoa ja ilmaa sielläkin, ja siellä sitä vasta
olikin. No niin, kyllähän se tie oli likaista, vetelää oli näin
keväiseen aikaan -- ei ole niinkuin sillalla, -- ja ajajia täytyy
syrjätä tiepuoleen -- hänen moisilla kalosseilla, eikähän siellä näe
koskaan sitä leipurin mamselliakaan ohi tipsuttavan ... no eipä näe
muitakaan, siitä hyvä. Maisteri ryyppäsi lasinsa pohjaan ja teki vielä
uutta.
Seuraavina päivinä ei maisteria näkynyt sillalla tallustelemassa. Hän
käveli lokaista maantietä niemelle päin ja poikkesi siellä metsikköön
kävelemään paljasta maata, missä keväinen päivä jo oli mäen eteläisiltä
rinteiltä sulattanut lumen. Mutta ei sillä kävelyllä nyt ollut entistä
makua. Piti aina vahtia jalkoihinsa, varoa märkiä paikkoja, eikä siellä
päässyt tuuli vapaasti puhaltamaan partaa heiluttaakseen, eikä...
Maisteri istahti siellä kivelle pälvipaikalla, kolisteli kepakolla
maata ja tuumaili, että eipä tämä nyt ole mistään kotoisin. -- Oli
siinä muutamia vuokkojakin, kevään ensimmäisiä, jotka olivat laihoina
ja kelmeinä erehtyneet ennen aikojaan kasvamaan kinoksien pariin. Niitä
hän siinä joutessaan ja mietteissään poimi, tonki juurineen ja istutti
sitten taas siihen mullikkoon kiven suojaan, suviselle kupeelle. Ja
vasta ne siihen istutettuaan ja sovitettuaan hän huomasi, että hän
niistä ajatuksissaan oli kuvaillut V:n mallin.
-- He, he ja höpsistä! Kaikkia sen sairaan mieli tekee! -- Vielä pois
kävellessä tuo lapsellisuus nauratti maisteria niin, että ruumis
hytkähti ja vedet tirahtivat silmälasien alta.
Palattuaan kaupunkiin hän käveli taaskin kirkon kiviaidan kuvetta ja
pormestarin nurkkaan asti, siitä viistoon yli kadun pumpun luo ja niin
taas rantakäytävää pitkin.