Selällään loikoili Tauno sohvalla ja luki. Jo käänsi hän kirjasta
viimeisen sivun esiin, silmäili sitäkin hätäisesti, paiskasi kirjan
kiinni ja hyppäsi pystyyn.
-- Se oli valhetta, roskaa koko juttu! Kaikkea sitä painetaan ja
ihmisille syötetään.
Hän oli lukenut erään noita »uusia» kertomuksia, joita nyt oli alkanut
nousta kuin sieniä sateen jälkeen. -- Paljasta roskaa, kaikki mustia
ja sakeita kuin terva. Kaikki yhtä maata! -- Tauno muisteli
lyhykäisyydessä, mitä nytkin oli lukenut: Niin, tietysti se oli joku
ompelijatar tai muu mamseli, joka oli työssä rikkaassa talossa
kaupungissa. Kaunis hän oli, -- no, se on selvää, -- ja nuori, mutta
kalvakka ja vähän jo kuihtunut, köykyssä kun istui aina ja ompeli; ja
surumielinen, tumma oli hänen katseensa, milloin hän työnsä yli kadulle
silmäili. -- Kovaosainen, tietysti semmoinen... Ja sitten talossa oli
vanhin poika, nuori herrassöötinki, vahaviiksinen ja sukkelakielinen.
Eipähän ilman. -- Ja tyttöpolo katseli väliin herrassöötinkiä, ja
herrassöötinki tyttöä, ja toisinaan illoin tämä tuli istumaan
ompelukoneen viereen, puhelemaan ja naurattamaan. Ja talvella hän
väliin käytti tyttöä ajelemassa kuutamoiltoina, kun milloin muu
herrasväki ei ollut kotosalla. Kuinkas muuten? -- Jonkin ajan perästä
tyttö joutui pois talosta -- hm --, maalle minne lie hävinnyt, ja
herrassöötinki meni rikkaisiin kihloihin ja pääsi sijaistuomariksi,
myöskin maalle. Ja siellä eräissä käräjissä oli lapsenmurhajuttu esillä
-- kuuluu asiaan! Kun syytetty astui oikeuden eteen, tuomari kalpeni
äkisti, horjahti eikä saanut sanaa suustaan; ryyppäsi vettä, valitti
kuumuutta ja langetti tuomion -- rikollinen kuritushuoneeseen. -- Niin,
tietysti sinne, taikka hulluinhuoneeseen, taikka koskeen syysyönä --
mitenkäpäs muuten? -- Sama vanha roskajuttu, vanha valhe!
Taunoa suututti, hän sylkäisi, viskasi kirjan uunin päälle -- mokoman,
veti saappaat jalkaansa ja rupesi laittamaan kuntoon siimoja
lähteäkseen päivällisen jälkeen eräitä polakoukkuja laskemaan. Ja hän
muisti, että nyt oli viides päivä heinäkuuta, haki esiin Runebergin,
luki siitä muutaman runon eikä ajatellut koko äskeistä roskakirjaa. --
Jouti uunille...
-- Soudatko sinä Leppälahdelle asti tänään, kysyi äiti, kun Tauno
päivällisen jälkeen kantoi pyydyksiään rantaan.
-- Enpä tiedä. Kyllähän näitä koukkuja sinnekin asti riittäisi, ja
hyvät kaislikot siellä on. Miksi niin?
-- Muuten vain ajattelin, että jos sinne joudut, niin voisit samalla
viedä Könösen muorille pari kappaa perunoita, -- niitä kun meillä vielä
on näin kyllitellen, ja eikö heillä lie puute niistäkin.
-- No miksen, kun joudutatte.
-- Odotapas, virkkoi sisar ikkunasta, minä annan vähän liinaompelusta
Iitulle, hän on niin sukkela käsistään tekemään. Kiireenlainen niillä
olisi. -- Kiire oli näet sisarella niihin aikoihin, paljon oli
ommeltavaa, eikähän niitä kaikkia itse ehtinyt, kun kihloissa oli ja
hääpäivä läheni.
-- Vieläkö kiire? Höpsis! Ehtiihän ne häitten jälkeenkin. -- Pikku
kiusaa oli Tauno hyvin herkkä tekemään sisarelleen, joka oli sieluaan
myöten kiintynyt häätouhuihinsa. -- Tuo, Yrjö, se mytty rantaan, hän
virkkoi pikku veljelleen, joka pihalla koiran kanssa pelehti.
-- Ota minut mukaan soutamaan.
-- Ei sinusta ole. -- Oli Yrjö ollut joskus matkassa, mutta ei Tauno
hänestä nyt huolinut, haittana se vain olisi ollut.
-- Tulethan iltaselle kotiin, kysyi äiti, perunasäkkiä tuoden.
-- Jos joudun, ja joudunhan minä, kaunispa nyt on sääkin.
Helteistä oli vesilläkin noin keskipäivän aikana, ja Tauno viskasi
takin yltään. Mutta herttaista oli, oli keskikesän suloa. Tuskinpa
värehtikään järven pinta, vihantina kuvastuivat saarten ja nienten
äyräät kirkkaaseen kalvoon. Kirkas ja iloinen oli Taunonkin mieli, ja
ääneensä hän lausui eräitä säkeitä »Heinäkuun viidennestä päivästä»,
kun asettui kaislikon rinteeseen maimakaloja onkimaan.
Siinä istuessa ajatukset harhailivat sinne tänne. Viivähtivät hetkisen
Könösen Iitussakin. -- Muun työn kesken se tyttö vielä liinaompelusta
ehtii näperrellä... Suutari kuuluu isä olleen, mutta nuorena on
kuollut, ja köyhänä... -- Kun ei tyttö ole mennyt naimisiin, nätti
tyttöhän se on. Kun saisi jonkun nuoren, siivon talonpojan. Saapihan
se, nuori tuo onkin vielä. Vähän hienompi hän on muita. Ei se oikein
sopiva olisi hänelle tuo Isotalon uusi isäntä, joka siellä kuuluu
kulkevan; vanha kettu, käräjäpukari, mikä lie, -- vaikka rikas talo.
Monet kahvit Tauno oli Könösen muorin mökissä kalamatkoillaan juonut,
ennen isän kanssa, sitten yksin, ja oli muori sen tautta aina ollut
niinkuin pappilan erityisenä suojattina. -- Hoikasta ressusta Iitu oli
sillä välin kasvanut korkeaksi, pullevaksi immeksi. Mennä syksynä, kun
tyttö kerran saattoi hänet järven poikki, oli Tauno nauratellut ja
leikkiä laskenut Iitun kanssa, ja monesti tämä oli sievästi
punehtunut... Omituisesti se oli punastunut nytkin, kun hän keväällä
Helsingistä tultuaan oli sinne ensi kertaa poikennut. Taisipa tyttö
vähän häneen... No -- kun tulee joku siivo talonpoika... Ei hän soisi
muuta kuin hyvää Iitulle, hyvä tyttöhän se oli. -- Ka, voudin venehän
siinä soutaa; rysiään kokevat. Niin, huomenna ne on kekkerit voudissa,
saapi ehkä tanssiakin... Miellyttävä tyttö tuo voudin Helmi, -- vielä
tosin kuin ruusu nupussaan...
Silleen ne kiertelivät siinä ajatukset ympäriinsä asiasta toiseen, ja
moneen kertaan kiertelivät, ja kirkkaita salakoita nousi sillä välin
tiheään ruohikon rinnasta. --
Koukut oli pantu ja Tauno souti rannalle päin. Ihan lahden pohjukkaan
asti hän ei viitsinyt kiertää nientä, vaan laski siihen, missä maantie
kulkee aivan rantaa, josta oikotietäkin pääsi Könösen mökille. Rantaan
saapuessaan Tauno näki jonkun ajavan aika pöläkkää maantietä -- ka,
Isontalon isäntähän se oli, -- kylläpä synkän näköisenä ja juuri kuin
häpeissään.
Vähän häpeissään se olikin Isontalon Antti. Jos olisi hevonen
ymmärtänyt, olisi se saanut kuulla ukon kiukuttelevan:
-- Perhana, vasikannahat...! Kun minä vielä hupsuttelinkin, vanha mies!
-- Kuka olisi uskonut tytönnappulaa? Köyhä kuin rotta, mutta näpsäkkä!
Peijakas! Eipä olisi uskonut, en minä eikä muut. Onkohan tuolla
toinen...? Ja minä jo kehahdin sitä kylässä, että emännän minä siitä
Isoontaloon tuon. -- Juutasta! Siitä ne veitikat tietysti narrailemaan
rupeavat, ilkeitä niitä kyllä aina on, jotka siten vihojaan purkavat,
laulunkin yhtäkaikki tekevät. -- Tuossa pappilankin maisteri. Saa kai
sen sekin kuulla, ja muut... Voi sun vietävä! -- Muorikaan ei osaa olla
omalle tytölleen sen kovempana, kun tälle vain ei kelpaa isoon taloon
emännäksi... Korea tyttö se on. No viisi siitä, kun vain en olisi sitä
edeltäpäin tullut maininneeksi... Kun rupesin koko peliin!
Silleen tuskaili isäntä kieseissään ja suomaisi aina hevosta, jotta
hittojako se...
Tauno lepäili hiukan ahteella ja pisti tupakan: olihan sitä vähilleen
virsta matkaa mökille, mutta menihän se selässä pussi, ja mytty myös...
-- Eikö taas lie Könösessä Isotalokin käynyt; niin oli nyreissään.
Vaikka lie rukkaset saanut!
Siitä hän lähti kävelemään nurmikon poikki, polkua pitkin. Puolessa
taivalta Könösen muori tuli vastaan.
-- Päivää, muori. Minä olin juuri teille tulossa.
-- Hyvää päivää. Ka kalamatkallako?
-- Niin, ja tässä ... äiti lähetti vähän perunoita muorille.
-- Jumala siunatkoon sitä ruustinnaa, köyhiäkin aina muistelee. Minä
olin tästä kylään lähdössä, kehruita viemään, pistäytymään...
Hän yritti takaisin kääntymään.
-- Viekää pois. Minä nakkaan vain nämä teidän mökille.
-- Entäpä jos maisteri joisi kahvit, jos keittämään...
-- Kiitos, -- ei tarvis. Minä en nyt joudakaan tällä kertaa. -- Tässä
on sisarelta ompeluksia, veisin, jos Iitu joutaisi...
-- Ka, miksei. Eihän sitä taas nyt niin kiirettä ole hänelläkään. --
Minä sitten tästä kylään pistäyn.
-- Hyvästi vain. Hyvästi.
-- Hyvästi. Tuhannet kiitokset ruustinnalle ja maisterille itselleen,
kun nyt rupesitte meidän tautta vaivaa näkemään.
-- Eihän tämä vaivaa ole eikä mitään. Hyvästi.
-- Hyvästi. Muori katseli vielä jälkeensä, että komea mies se oli tuo
pappilan nuori maisteri, ja hyvin kunnolliseksi sitä kehutaan...
-- Pois meni muorikin, -- tuumi Tauno kävellessään, -- eikö lie Iitu
ihan yksin. No, eihän se mitä, pistäydyn vain ja saatan perille nuo
viemiset. Myöhäksihän voipi käydä ennenkuin kotiin ehtii, ja näyttääpä
vähän kuin alkaisi pilveillä. Eihän siitä Yrjöstä olisi ollut, jos
vielä satamaan rupeaa...
Hiukan säpsähti Iitu ja punastui, kun Tauno astui tupaan. Ei hän ollut
nähnyt venettä eikä mitään, kun äkkiä ilmautui siihen tuo tuttu,
solakka vartalo. -- Silmät oli hänellä vähän punertavat, oli tainnut
hieman itkeä pihauttaa.
Ujostellen hän teki hyvän päivän.
-- Minä tapasin muorin tuossa tiellä. Kotoa lähettivät hänelle vähän
perunoita, ja sisareni pani ompelutyötä, jos Iitu joutaisi...
-- Kyllähän, istukaa. Joko siellä pappilassa milloin häät pidetään?
-- Elokuussa ne taitaa tulla.
Ei puhunut kumpainenkaan kotvaan aikaan.
-- Entä milloin täällä häät tulee, kysäisi Tauno.
Taas Iitu punastui ja painui äänetönnä vaatteita katselemaan. Kaunis
hän oli tuossa ikkunaa vasten seisoessaan.
-- Täältäkö se Isontalon isäntä äsken ajoi?
-- Kävihän se täällä. -- Ei tiennyt Iitu mihin katsoa.
-- Taitaa hän täältä emännän viedäkin taloonsa. Vai miten?
-- Ei vie.
Niin, rukkasetpahan oli vetänyt ukko.
-- Se on oikein. Nuori pitää olla ja pulska niinkuin oot itsekin, Iitu.
Iitu katsahti äkkiä ylös ja hymyili. Hän muisti, että oli se maisteri
ennenkin tuolleen ilveillyt, silloin kun järven yli soudettiin.
-- Joiskohan maisteri kahvia?
-- Ei nyt tällä kertaa, kiitoksia. -- Hän nousi lähteäkseen. --
Toisella kertaa taas. Minulla on pyydykset täällä puolessa.
-- Mitkä pyydykset?
-- Kalanpyydykset, hauinkoukut. Vai mitä pyydyksiä sinä luulit? -- Hän
naurahti veitikkamaisesti.
Iitu tuli hämilleen ja katsoi alas, että mitenkä hän taasen noin
tyhmästi...
Tauno ojensi kättä hyvästiksi. Mutta niin oli nyt sievännäköisenä tyttö
tuossa, että eihän sitä miten malttanut olla suutelematta. Eikä
Iitukaan osannut paljon vastaan panna, katsahti vain akkunasta, että
tuliko se äiti. Ei näkynyt; eikä Iitu tiennyt itsekään, olisiko hän
suonut äidin tulevan vai eikö olisi suonut...
* * * * *
Pilveilemään oli ruvennutkin ja tuulemaan. Päivä oli peitossa, ja
harvakseen ropisti vesiä taivas. Tumman synkiltä tuntuivat saaret ja
rannat, metsä humisi kumeasti, ja rauhatonna aaltoili järvi.
Oli siinä Taunolla kiskomista vastaiseen. Ei hän nyt ensinkään
muistanut, että oli viides päivä heinäkuuta, koettaessaan karttaa
salmien suista tulevia ristilaineita. Ja ristilaineita kävi hänen
omassa povessaankin. -- Tänne jäivät häneltä Leppälahteen koukut, mutta
ei tehnyt mieli palata kohta Könösen mökille. Tyttö parka; Taunostako
siis hän piti? Rikkaan talon emännyyden oli hän vasta hylännyt, ja mikä
tiesi, millaiseksi hänen elämänsä vielä oli muuttuva, mille tielle
hän... -- Taunolle muistui mieleen kirja, jonka hän oli aamulla
lukenut, ja yleensä nuo kirjat, jotka päättyvät kuritushuoneeseen ja
hulluinhuoneeseen. Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin
pelkkää valhetta... Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole
hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja
mustaa... Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut
mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista. -- Suuttunut olisi
Tauno, jos joku päivällä olisi hänelle sanonut, että hänkin voisi noin
käyttää väärin toisen herkkyyttä... Hänestä tuo tyttöparka piti, ja
jospa Tauno olisi tytöstä pitänyt vielä enemmänkin, kuin nyt, niin
eihän hän sille mitään voinut. Siellä se istuu ja ompelee pappilan
neuleita ja muistelee häntä...
Vaikealta tuo tuntui Taunosta ajatella. Ja siinä soutaessaan vastaiseen
illan yöksi vaihtuessa hän mietti taas yhtä ja toista.
Hän mietti, että päivällä oli ollut niin tyyntä ja kaunista, eikä olisi
luullut, että siitä niin äkkiä sade nousisi ja vihurituulet. Ja järven
selkä oli ollut niin kirkas, sinervä taivas oli siinä kauniisti
kajastanut ja hymyilevät rannat olivat olleet vihantana puitteena. Nyt
kuohuili myrskyisenä ulappa, sankan hallava oli pilvekäs taivas, ja
rannat haamoittivat mustina ja peloittavina. Ja siksi kai tuntuikin
luonto nyt vielä synkemmältä, kun se päivällä oli ollut niin kirkas.
Mutta niinhän se on luontokin, että siinä on paistetta ja varjoja.
Ei ollut edes viides päivä heinäkuuta vielä aivan lopussa, kun Tauno
tuli kotiin ja hiipi kamariinsa, hiipi hiljaa kuin pahantekijä töitään
pakoon. Kauan hän vielä seisoi siellä yksin ikkunan ääressä ja katsella
tuijotti miettivänä ulos myrskyävään luontoon.