Kuuma oli ilma jo aamusta päivin. Ei tuntunut tuulen henkeä, päivä
paahteli vain heloittavana pilvettömältä taivaalta. Se tuntui raskaalta
ja painostavalta. Niin hiljaistakin oli kaikki, ei kuulunut
risahdustakaan. Käveltiin aivan kuin autiossa erämaassa, ja kumminkin
oleiltiin aivan kaupungin vieressä, kaupunkilaisten suosituimmalla
kävelypaikalla, vanhan linnan raunioisilla vallituksilla.
Nimittäin Käkisalmen kaupungin ja Käkisalmen linnan. Matkailuretkellä
oltiin siellä ja poikettiin tietysti katselemaan linnan raunioita.
Siellä nyt kapuiltiin ja kiipeiltiin, tutkittiin ja ihmeteltiin
kauniina kesäisenä sunnuntaiaamun hetkenä.
Tuostakohan lie koko se juhlallisuus tullutkin mieliimme, se
haaveksivaisuuteen vivahtava vakavuus ja hartaus, joka meidät pani
äänettöminä ja ajattelevina harhailemaan siellä linnanraunion
nurmettuneilla penkereillä. Ja juhlallistahan olikin luonto ja
ympäristö, eikä ollut ihme, että se meihin vaikutti. Ainahan tuommoiset
muistot muinaisilta ajoilta tunkevat ihmismieliin ja herättävät vakavia
mietteitä. Mieli tapailee kuvia niiltä entisiltä ajoilta, jolloin nuo
nyt kukistuneet muistomerkit olivat vilkkaan ja toimivan elämän
keskustoina, jolloin noiden kivimuurien sisällä, jotka nyt jo
vuosisadan vuosisatansa perästä ovat seisoneet kosteina, autioina
holveina, vielä eleli ihmisjoukko tuntien, ajatellen, toivoen ja
toimien niinkuin me nyt eläväiset, ja niinkuin taas ne, jotka kerran
kuljeksivat meidän raunioituneiden muistomerkkiemme keskellä, ja
meidän, vainajien, unohtuneiksi nurmettuneilla haudoilla. Nousepa
torniin tuon vanhan, raakakivisen linnan, luo sieltä katseesi alas ja
ympäristöösi noille vallitusten suojaamille vainioille, joissa nyt
rauhallisena versoo nuortea näreikkö, noille kivisille rannoille, joita
nyt ihmiskäsien kuivaama virta hiljalleen huuhtoilee, lipuen eteenpäin
verkalleen ja ikäänkuin väsyneenä, niin tuletpa ajatelleeksi niitä
aikoja, jolloin siellä ja juuri siellä inhimilliset intohimot, viha,
vaino ja kosto ihmisten kesken raivoisimmillaan riehuilivat, niinkuin
riehuilevat nytkin ihmisten kesken, vaikka toisen muotoisina, ja
niinkuin tulevat riehumaan vastakin ihmisten kesken, vaikka ehkä
toisella tavalla ja toisessa muodossa.
Ja vaikka et tuota niin selvästi ajattelisikaan, niin hetkeksi vaipuu
kumminkin mielesi miettiväiseksi, ihan tahtomattasi käyt
vakavatuumaiseksi, melkeinpä juhlalliseksi.
* * * * *
Niin ainakin meistä tuntui, meistä kahdesta matkailijasta nimittäin.
Kolmas joukossa, käkisalmelainen, joka meidän seurassamme kulki
näyttelemässä noita merkkipaikkoja, jotka hän jo lukemattomia kertoja
oli nähnyt ja näytellyt, itse ihmetellyt ja väsymiinsä muille
kuvaillut, hän ei tietysti jaksanut seurata meitä tuohon haaveilun
partaalle ulottuvaan mielentilaan, vaan tuumaili nähtävästi iva
mielessään, että nämä nyt ovat taas maitomielisiä haaveilijoita, jotka
luulevat näkevänsä ympärillään noissa kukistuneissa holveissa vainajien
haamuja ja ruostuneilla kivillä vihan verta ja sillä pakolla koettavat
ärsyttää mieltään ajattelemaan ja tuntemaan elämän vähäpätöisyyttä,
tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Hän kysyikin, eikö meistä kumpikaan jo
istunut alas penkereelle runoa kirjoittamaan. Mutta me, halveksien
hänen pilkkaansa, olimme ihan peittelemättä juhlallisina ja
haaveilevina; luontokin siihen houkutteli, hiljaista kun oli kaikki,
tyyntä ja sopusointuista. Päivä nousi jo korkealle, aamu oli pitkälle
ehtinyt, kun kävelimme takaisinpäin vihannan vesakkopuiston läpi ja
poikkesimme toiselle rannalle, uudemman linnoituksen puolelle, jossa
nykyään sijaitsee hullujenhuone. Kaupungissa soivat kirkonkellot
kutsuen rahvasta jumalanpalvelukseen. Ne kumahtelivat vakavasti,
säännöllisesti ja verkalleen, ja kaiku lahdentakaiselta rannalta
vastasi heikommin, mutta hartaasti kumisten, melkein kuin rukoillen ja
valitellen. Rasvatyynnä oli järven pinta; liekö viettänyt juhlahetkeä
sekin vai muutenko lie väsyneenä vaipunut hervottomasti lepäämään
arastellen päivän liiaksi paahtavia säteitä.
Näyttipä melkein siltä kuin tuo hetken juhlallisuus olisi vallannut
hourutkin kopeissaan, lumonnut mielettömäinkin mielet. Syvä äänettömyys
vallitsi noissa synkissä kasarmeissa. Tiheän rautaristikon takaa
näkyivät siellä täällä aukinaisessa ikkunassa jotkut laihat, kalvakat
kasvot, tuuheapartainen leuka, ja silmät, joissa loisti surunvoittoinen
kaipaus tai hillitty himo. Vartijamies istui puolinukuksissaan varjossa
aukinaisen portin kynnyksellä, vieressä iso villakoira, joka oli
oikaissut kaikki jäsenensä niin suoran veteliksi kuin mahdollista.
Seisahdimme hetkeksi mekin siimekseen rikoshullujen suljetun
kivivankilan kupeelle levähtämään. Kellojen soitto tapulissa oli juuri
tauonnut. Ei elävän liikettä kuulunut kaukaakaan.
Silloin helähti äkkiä ylhäältäpäin kitaran soinnukas, kituva sävel.
Hienona, epäselvänä se aluksi väreili, mutta kiihtyi siitä vähitellen
selvemmäksi, kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi, siksi kunnes se
helkkyvinä, puhtaina, vapaina ääninä virtasi ulos äänettömään luontoon,
soinnullaan vallaten kaikki. Taas sävel hieman heikkeni, näppäili
muutamia kertoja katkonaisesti, hetken väliajoin, juuri kuin odotellen
jotakin mukaansa. Ja samassa kuuluikin syvä, miehekäs ääni, joka
hartaasti, kiihkeän voimakkaasti messusi: »Kunnia olkoon ... Jumalan
kor-keuu-des-sa ..., ja maassa rauha ... ja ih-mi-sil-le ... hyvä
tahto...» Lopulta ääni, joka oli kajahtanut mahtavana, kaikki
voittavana, hiljeni, tyyntyi, verkalleen ikäänkuin rauhoittuneena
nukkui pois; kitara heläytti vielä pari sävelkierrosta ja hiljeni
sekin, vaikeni vähitellen, hyvin vähitellen, hienoni, hienoni, kunnes
sen ääni viimeisillään värähteli tuskin kuultavana, niin että se
tauonneenakin vielä soi korvissa pitkän aikaa, vaikk'ei siitä tiennyt,
oliko tuo sointi kitaran ääntä vai kaikua mielikuvituksesta.
Me seisoimme kuin lumottuina, seisoimme kauan aikaa äänettöminä
katsellen ylös, mistä sävelvirta oli lähtenyt. Se oli tullut eräästä
toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki, mutta sisältä ei näkynyt
mitään, ei muuta kuin musta tyhjyys. Soittaja ja laulaja istui kai
sivummalla pöydän ääressä.
Hän oli -- niin kertoi oppaamme -- pappi. Hurskas ja innokas pappi hän
oli ollut, mutta kerran oli hänen järkensä pimennyt. Uskonnollisessa
huomiossaan hän oli saanut päähänsä, että hänen täytyi saattaa veljensä
autuaaksi. Salaperäinen velvollisuus, ankara sisällinen pakko käski
häntä heti, hetkeäkään viipymättä, rientämään ja pelastamaan
velimiestään. Hän lähti matkalle, ajoi parikymmentä peninkulmaa pahaa
aavistamattoman veljensä luo, tapasi hänet kotona, istui iltakauden
jutellen rauhallisesti kahden kesken, kunnes äkkiä nousi ja iski
mukaansa ottamallaan kurikalla velimiestä takaraivoon, niin että tämä
kellahti kuolleena istuimeltaan. Sitten meni ja antautui kiinni. Ja nyt
hän on jo vuosia istunut rikoshullujen ilottomassa kopissa, jossa hän,
ollen vielä toimittavinaan papillista virkaansa, kitaralla säestäen
messuilee harvinaisen kauniilla äänellään ja veisaa kiitosvirsiä sille
Jumalalle, jolle hän luulee veljesmurhallaan tehneensä otollisen
palveluksen.
Tämän kertoi meille oppaana oleva käkisalmelainen tuttavamme
seisoessamme siinä seinämällä ikkunan alla. Sillä välin kitaran ääni
oli taas alkanut soida, aluksi vienosti, valittavasti, niinkuin itkevän
lapsen kituvalla äänellä, sitten yhä selvemmällä, kirkkaammalla,
helkkyvämmällä. Tuntui kuin se ensin olisi arastellut, uskaltamatta
oikein esittää ylistysvirttään, mutta sai vähitellen omista sävelistään
rohkeutta ja purki sitten kiitosta täpö täyden sydämensä valtavina,
intohimoisina sävelinä, kunnes taas tyydytettynä, rauhoittuneena,
lohduttuneena hiljeni hienosti soivaan rukoukseen. Ja laulajan ääni,
joka taas kajahti syvänä ja mahtavana, sekin tuntui niin vakuuttavalta,
niin hartaalta ja sydämelliseltä, kuin olisi hän itselleen ja suurelle,
lohdutusta kaipaavalle seurakunnalle julistanut armoa, rauhaa ja
sovintoa. »Kunnia olkoon...», se soi niin voimakkaasti ja niin
pakottavasti, että se painoi kuuntelijankin sanattomaksi ja hartaaksi
ja pani heltyneenä yhtymään kiitosvirteen.
Hän messusi kuin alttarilta, mutta ei niinkuin virkamies
ulkokullatuille sanankuulijoille, vaan niinkuin nöyrä, puutteensa
tunteva palvelija ylistää Herransa kiitosta koko katuvalle ja armoa
kaipaavalle luomakunnalle. Ja hänellä olikin siinä kuuntelijajoukko,
joka lohdutusta kyllä kaipasi. Useaan ikkunaan tuossa synkässä talossa
ilmestyi vähitellen surkastuneet, intohimoiset ja häiriytyneet kasvot,
joille sävelten aikana tuntui hetkeksi laskeutuvan rauhan ja
tyydytyksen leima. Rautaristikon läpi pistäytyi silloin tällöin ulos
laiha käsivarsi, joka ikäänkuin tavoitteli jotakin, mutta sitten
laskeutui hervotonna riippumaan. Seurakunta oli vaipunut hiljaiseen
kuuntelemiseen. Vartijakin oli pannut kätensä ristiin polville, ja
vieressä makaava villakoira oli nostanut päänsä kuuntelevaan asentoon.
Taas nukkui sävel kuin vaikenevaan rukoukseen, ja kitaran säestävä ääni
väreili vielä hienon hienona hyvän hetken, ennenkuin verkalleen
taukosi. Mutta kun kaikki taas oli äänetöntä, se alkoi uudelleen soida
ujosti ja arkaellen, kunnes siitä jälleen kiihtyi helkkyvään
ylistysvirteensä, ja laulajan »Kunnia olkoon...» valtasi uudelleen
heltyvän luonnon.
Moneenko kertaan hän sen uudisti, sitä en muista. Hän tuntui
tarvitsevan paljon lohdutusta, hänen täytyi virittää ylistysvirtensä
uudelleen ja yhä uudelleen herkeämättä. Mutta aina se uudistui hiukan
erilaisena kuin edellisellä kerralla, eri vivahduksin, eri värityksin.
Ja tuntuipa melkein siltä kuin se joka kerran olisi alkanut entistään
hartaampana ja nöyrempänä ja kuin »Kunnia olkoon...» aina olisi
kajahtanut entistään kirkkaammin ja sointuvammin. Se oli aina sama,
mutta aina myöskin vaikuttavampi ja tuntoon sulautuvampi. --
Luulenpa melkein, että siinä tuntikausi seisottiin kuunnellen
mielipuolen harrasta messua. Oli kuultu messua kirkoissa, oli laulua ja
soittoa kuultu liikuttavaakin, mutta niinkuin tämä mielettömän messu ei
meihin mikään ollut vaikuttanut. Juuri siksikö, että siitä kuvastui
hullulle ainoa selväksi jäänyt ajatus ja tunne, joka lähti pakottavasta
sydämestä? En tiedä; mutta sydämeen se tunki.
* * * * *
Jo vihdoinkin lähdettiin. Vielä poistuessamme pysähdyimme vanhan kirkon
raunioiden takana viimeisen kerran nauttimaan ja ihailemaan, kuinka
sulavasti ja soinnukkaasti laulajan miehekäs ääni ja kitaran vieno
säestys heiketessään väreilivät, kun loppusävel »... ja ihmisille hyvä
tahto...» vähitellen nukkui pois rauhaan ja sopusointuun. Kauan se
kajahteli korvissamme lempeänä ja tyynnyttävänä, kun kävelimme
keskipäivän paahtavassa helteessä rantatietä takaisin Käkisalmen pienen
kylän keskustaan.
Iloisessa illanvietossa haihtui meistä kumminkin pian tuo harras
vaikutus. Semmoistahan se on nuoren kevyt luonto; pian se haihduttaa ja
unohtaa syvimmätkin tunteensa muiden toisarvoisten tieltä. Valssin
iloinen ja reipas sävel ja polkan vallaton tahti huuhtoilivat
korvistamme ja mielistämme papin messun sulavan soinnun, ja iloisten
impien kisoissa häipyi sydämistä tuo hartaus ja juhlallisuus, joka
meidät äsken oli tehnyt niin vakaviksi ja miettiväisiksi.
Mutta vielä iltayöllä, kun laivalla ajettiin Kivisalmen rannasta ulos
tyynelle ulapalle, kun kaikki taas oli äänetöntä ja rauhallista,
silloin seisoimme vielä kerran miettivinä laivan kannella katsellen
etäisyyteen, jossa laskeneen päivän rusko kelmeänpunaisena kajastui
järven pinnasta, ja silloin palasi taas meidän molempien mieliin messun
äsken kuultu sävel. Se soi korvissamme hellämielisenä kehoituksena
kaukaisuuden mailta, se kajahti voimakkaana kiitosvirtenä kaikesta
siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota me saimme nauttia. Ja kitaran
lempeä, kirkas ääni helähteli lumoavana tuhansin vivahduksin, värähteli
hienona, etäisenä sointuna...
Laivan kone tykytti täysin voimin, takoi vettä ja potki menemään hyvää
vauhtia selälle päin, ja ranta häämötti yhä enemmän ja enemmän utuisena
ja epäselvänä yön hämärässä. Ja yhä kaukaisemmaksi, yhä vieraammaksi
siirtyi virrenkin sävel mielistämme, yhä heikompana ja epäselvempänä
värähteli kitaran lempeä ääni.