Laitoksen johtaja pyyhkäisi hien otsaltaan, ryyppäsi vettä kulauksen,
kuivasi sitten partansa ja jatkoi, käännähtäen oikealle:
-- Ja tämän koko laitoksen puolesta on vielä tärkeä ja rakas
velvollisuuteni lausua kiitoksen ja kunnioituksen sanat sille
miehelle...
(Kunnallisneuvos Kyriakus istui vielä tyynenä: hän oli vanhastaan
tottunut odottamaan kunnes joka lause oli ohi, silloin vasta tuli hänen
nousta, silloin hän tiesi nimensä tulevan mainituksi.)
... jota koko tämän laitoksen enemmän kuin ketään muuta aina tulee
muistaa ja jota se muistaa perustajanaan, tukenaan. Teille,
kunnallisneuvos Kyriakus (tämä nousi, kääntyi päin puhujaa nojaten
toisella kädellä pöytään, toisella varta vasten hänelle hankitun,
pehmoisen lepuutuolin selkään), Teille tahtoisin, jos sen sanoilla
tehdä voisin, tulkita ne lämpöiset, ne sydämelliset kiitoksen tunteet,
joita meissä kaikissa tälläkin hetkellä liikkuu, kun taas työvuotemme
loppuun kuluttua saamme silmäillä taaksepäin, saamme nähdä vuotisen
hedelmän kypsyneen niistä touoista, joita Te, herra kunnallisneuvos,
olette kylvänyt. Ilahduttavaa on meidän ollut havaita, että Te nytkin
olette ottanut sen vaivan päällenne ja saapuneet tähän tilaisuuteen,
jolloin meidän taas on suotu nähdä yhden hirsikerroksen kohoavan siinä
rakennuksessa, johon Te olette laskenut niin vankan perustuksen.
Ilahduttavaa se on meille kaikille siksi, että me siitä huomaamme, että
Te ette ainoastaan ole halunnut perustuksia laskea, vaan suvaitsette
vielä isänä ja holhoojana edeskinpäin työn jatkumista valvoa. --
Ottakaa vastaan, herra kunnallisneuvos, meidän kaikkien, koko laitoksen
vilpittömät, sydämelliset kiitokset.
Seurasi sitten moninkertaiset kumarrukset kummaltakin puolen,
kunnallisneuvos istahtihe taas lepotuoliinsa, johtaja jatkoi puhettaan
muista asioista. Oli näet laitoksen, maanviljelysopiston, vuositutkinto
ja sen lopputoimitus.
-- Kuka se oli tuo, jota noin kiitettiin, kysyi ovensuussa
kuuntelijoista eräs vieressään seisovalta.
-- Kukako? Oletteko te ainoa muukalainen...?
-- Suokaa anteeksi, minähän olen matkustaja, oliko se joku hallituksen
puolesta, vai...?
-- Hallituksen -- ei -- kuulittehan te, kunnallisneuvos Kyriakus, hän
itse.
-- Todellakin sen nimen kuulin, mutta en tunne häntä nimeltäkään. Kuka
hän sitten on?
-- Ei, mutta minä häpeän teidän puolestanne. Tulkaa tänne eteiseen,
niin kerron. Kunnallisneuvos Kyriakus on mies, jonka nimeä koko tämä
paikkakunta kunnioituksella, rakkaudella ja ylpeydellä mainitsee, hän
ei ole ainoastaan perustanut tätä laitosta, vaan myös...
-- Onko hän tämän laitoksen järjestäjä vai onko hän keksinyt jonkin
uuden suunnan maataloudessa ja karjanhoidossa, koska hänen työstään
sanottiin hedelmän jo kypsyneen?
-- Ei, niihin hän ei puutu, vaan hän on lahjoittanut laitokselle
puolenmanttaalisen maan rakennuksineen, kaikkineen.
Kertoja katsoi sen sanottuaan matkustajaa silmiin säälivästi ja
tuikeasti, että eikö tuo jo ymmärrä hävetä tietämättömyyttään. Mutta
eihän tämä siksikään, sanoihan vain:
-- Vai niin, suuri mesenaatti siis, lahjoittaja.
-- Niin, lahjoittaja, puuttui puheeseen kolmas henkilö, joka tuli
kuumasta salista ulos vilvoittelemaan. -- Ja harvat ihmiset osaavat
viljellä maataan niin hedelmälliseksi kuin hän. Siitä puolesta
manttaalista hänelle nyt vuosittain kypsyy kolmet, neljät sadot
kiitoksia, kunnioituksia ja siunauksia.
Ensimmäinen kertoja meni takaisin saliin, ja matkustaja huomasi heti,
että tämä uusi oli nyt taas semmoinen viheliäinen virnistelijä ja
koiransilmä, jolle ei ole mitään pyhää eikä kallista tässä
maailmassa eikä tulevaisessa. Mutta hän halusi kuulla lähemmin
kunnallisneuvoksesta.
-- Epäilemättä hän sentään on tehnyt lahjoituksensa jalossa
tarkoituksessa, ja täytyyhän aina kunnioittaa niitä, jotka, hankittuaan
suurehkot varat, niitä ylevämielisesti käyttävät yleishyviin ja
isänmaallisiin tarkoituksiin.
-- Kaikella kunnioituksella, minä puolestani kiemurtelen aina matona
hänen jalkainsa juuressa ja siunailen sitä sielun ylevyyttä. Siitä
määrästä, mitä hän ei talven kuluessa ole saanut Pariisissa ja Roomassa
menemään vaimovainajansa perintöjen koroista, hän ei pane kaikkia
pääomaan, vaan lahjoittaa aina väliin pienen prosentin kotiin tultuaan
johonkin yleishyödylliseen yritykseen, ja lukee sitten mielellään
paikkakunnan sanomalehdissä, että »kunnallisneuvos Kyriakus on taasen
tunnetulla anteliaisuudellaan» jne., niinkuin tiedätte.
-- Hm, te olette ankara tuomioissanne. Mutta jos niinkin olisi, kuten
sanotte, kaikki miljoonanomistajat eivät tee senkään vertaa yhteisten
asiain hyväksi.
-- Sepä se. Sattuu esimerkiksi olemaan tämmöinen kivikkoniemi liikaa
maata, josta nyt ei juuri suurtakaan rahaa saa, mutta toinen möisi sen
sittenkin ja lainaisi rahat korkoa vastaan; toinen antaa sen uudelle
maanviljelysopistolle ja laskee, hitto soi, semmoisen perustuksen,
johon kestää joka vuosi rakentaa hirsikerroksia, kunnes siitä tulee
Jaakopin portaat taivaaseen asti, niinkuin sen itse äsken kuulitte. Ja
sitten mesenaatin nimi -- siinä se on erotus.
Matkustaja älysi, että tällä miehellä on lahjoittajaa vastaan jotakin
vanhaa kaunaa, ja kuulikin myöhemmin, että hän oli kerran saanut
lainanpyyntöönsä kieltävän vastauksen, ja sai sitä paitsi vielä
varmalta taholta tietää, että mies muutenkin oli järkipäästään vähän
löylyn lyömä. Semmoisen kanssa hän ei siis tahtonut puuttua pitempiin
pakinoihin, hymyili vain ja kääntyi toisaalle katsomaan, kun ihmiset
toimituksen päätyttyä jo ulos lappoivat. Siinä tuli kunnallisneuvoskin;
suorana ja pöhevänä oman arvonsa tuntien hän asteli, ja johtaja ja muut
korkeimmat herrat hääräilivät hänen kupeillaan, puolella ja toisella,
ja ihmistungos, joka eteisen täytti, hajausi kahtialle nöyrästi ja
kunnioittavasti. Takin ylle auttajia oli montakin, yksi toi hatun,
toinen kepin, ja niin saatiin neuvos vaunuihin, jotka, kaksi mustaa,
venäjänrotuista oritta edessään, odottivat portaitten edustalla. Mutta
neuvos ei tahtonutkaan istua yksin, viittasi sormellaan opiston
johtajaa viereensä, ja niinkuin orava tämä kapusi lakki kourassa ylös
ja istahti täpärälle siihen toiseen nurkkaan neuvoksen rinnalle, yhäti
kumarrellen kunniasta, joka hänelle suotiin. Ajaja nykäsi suitsia,
hevoset oikaisivathen menemään ja vaunut lähtivät pyörimään tupruttaen
pölyä ja hiekkaa vasten silmiä maantiellä kulkijoille, jotka olivat
lakit kädessä ja polvet notkussa seisahtuneet tiepuoleen.
-- Raharuhtinas, näetten, mesenaatti, puhua paapatti taas se samainen
koiransilmä, joka oli ehättänyt ulos matkustajan rinnalle kävelemään.
-- Ja nyt siellä tulee hänen hovillaan päivälliset semmoiset, ettei
niiden vertaa ole nähty kolmenkymmenen penikulman piirissä sittenkun
mennä kesänä sillä samaisella hovilla. Eivätkä ne päivälliset maksa
enempää kuin parin kolmen pienen tilallisen maat tai muutamain
tavallisesti elävien käsityöläisperheiden vuosieläke.
-- Kuulkaa, jos noista teidän mielipiteistänne johtopäätökset
vedettäisiin...
-- Niin ne veisivät hiiteen, aivan kerrassaan. Minä vain tahdoin noista
päivällisistä sanoa -- minäkin olin niissä ennen, siellä on vain
valittu, suosittu seura --, että niissä te vasta saisitte puheita
kuulla, -- niin no, ymmärrättehän te sen. Jokainen näet on
kiitollisuuden velassa ja maksaa vuosittain sitä velkaa korealla
puheella, saadakseen uutta tai ainakin korot kuitatakseen. Hiessä on jo
mennessä monen pää, jos ei kuivana lie palatessakaan, ainakaan
sisällisesti...
-- Neuvos kai vastaa niihin puheisiin.
-- Vastaa? -- ei. Asianlaita on näette se, että hänen päässään ei ole
mitään, ei edes täitäkään, niinkuin eräs hänen torpparinsa on sanonut.
Sanoo vain esimerkiksi näin: »No, moron, mikä käteen, se kärsään», ja
istuu taas tuolilleen pöydän päähän, kuuntelee laitoksiaan, sivelee
viiksiään ja tuntee syvästi sydämessään, että hän on, niinkuin on
sanottu, suuri, jalo, ylevä mies. Siitä hän viittaa sanomalehden
toimittajan luokseen ja kuiskuttaa tälle kaikkien kuullen, että hän on
päättänyt antaa 300 markkaa kansakoululle taikka kirkon urkuihin.
Jo kävi matkustajalle aivan selväksi, että koiransilmän päässä oli
liian paljon muutakin kuin täitä sekaisin, ja hän nosti siis
lakkia ja kääntyi tienhaarasta toisaalle. Mutta tuon lörpöttäjän
ajatuksenjuoksusta oli häneenkin jo tarttunut kaikenlaisia tuumia,
joita hän ei heti saanut mielestään karkaamaan. Tuli siinä esimerkiksi
vastaan mies lehmää taluttaen, akka jäljessä vitsalla hosuen, molemmat
-- nimittäin mies ja akka, ei lehmä -- hyvin surullisen näköisiä, ja
silloin heti pisti päähän ajatus, että tuossahan se nyt
kunnallisneuvoksen torppari viepi viimeistä lehmäänsä kaupunkiin
myötäväksi saadakseen rahaa isännälleen vuokran maksuksi, ja samaan
aikaan neuvos itse julkeissa juomingeissa lahjoittaa 300 markkaa kirkon
kynttilöihin; mutta se, näet jälkimmäinen asia, tulee sanomalehtiin
asianmukaisten koristeiden kera, edellinen ei tule kuulumaan mihinkään.
Semmoinenkin ajatus pisti päähän, mutta se oli aivan perusteeton,
hupsuttelijan aivoista lähtenyt. Kaikki muut ihmisethän sen
kiitollisuudella ja kunnioituksella tunnustivat, että kunnallisneuvos
oli suuri ja jalomielinen mesenaatti.