Pohjoiskadun puulaakissa oli elämä koko päivän ollut surullista ja
alakuloista, tyystin olivat naurut tyrehtyneet ja ilot näivettyneet.
Laulu ei tapansa mukaan kajahtanut, ja pianon kansi pysyi kiinni.
Allapäin oli kulkenut itsekukin omissa askareissaan, ja herahtanut oli
useamman luomen alta jo kyynelkin noin ikään puoliväkisin ja
salavihkaa, ja vaikka niitä oli koetettu pidättääkin, niin kostuneet
olivat päivän kuluessa yhä useammat silmät. -- Mikä siinä oli kirjansa
ääressä ollut nuokkuvinaan, mikä mitäkin puuhaavinaan, mutta siihen
puuhan sekaan oli aina huokaus puhjennut, ja nenäliinaa oli tiheään
ollut tarvis.
Se oli ollut semmoista yleistä, hiljaista ja salaista, mutta syvää
mielenhaikeutta koko päivän. --
Elsa vain yksin oli ollut siksikin rauhallinen, oli toimittanut kaikki
päivän työnsä niinkuin ainakin, eikä ollut itkuun hänen silmänsä
taipunut. Hiukan tosin, mutta tuskin nähtävästi oli kelmistynyt
hänenkin verevä poskensa, kun hän aamulla oli sen kirjeen kiinni
pannut, ja oudon vakava piiru oli ollut suun pielessä, kun hän oli
palannut sitä kirjettä viemästä postilaatikkoon. Muuten oli ollut kuin
ainakin, se vain, ettei hänenkään mielensä suostunut leikinlaskuun.
Mutta toiset tytöt olivat päätään riiputtaneet alaspäin aivan kuin
niskasuonet olisivat venähtäneet, olivat huokailleet, olleet surkeina
ja karttaneet toisiaan; ja syystä kyllä, sillä jos Sannin ja Mimmin
tuskat olisivat päässeet vastakkain jysähtämään, niin ne eivät enää
olisi olleet hillittävissä, siitä olisi syntynyt yleinen itku ja parku
ja äänekäs äläkkä.
Hyvin tuo oli ollut joutavan näköistä katsella miehisen miehen. Pojat
olivatkin hienoksittain kiroilleet akkaväen tuulia, jotka puhaltavat
milloin miltäkin kolkalta ihan ilman syytä ja järkeä. Suututtanut oli
ensiksikin se, ettei siitä aiotusta aamukävelystä, -- jota juuri tytöt
eilen olivat puuhanneet, -- tuon yleisen surkeuden takia tullutkaan
mitään, ja sitten tuo itkun pillitys ja pidätetyt huokaukset olivat
tärvänneet heidänkin hyvän tuulensa kokonaan ja tympäisseet kerrassaan
-- hyih!
Sitä nuhertamista se oli ollut koko aamupuolen, ja kun päivällinen
vihoviimein joutui, kävivät pojat oikein vihaisina paistiin käsiksi.
Mutta tytöillepä ei maittanut. Niin ottivat eteensä kuin kärpäselle,
eivätkä sitäkään syödä jaksaneet -- ei mitenkään. Kurkkua myöten olivat
täyteläisinä itkua ja surkeutta, silmät verestivät ja nenä punoitti ja
päätä kivisti. Ensin nousi yksi kesken ruokapöydästä, sitten toinen ja
kolmas, ja menivät pois nenäliina suun edessä, ja Elsakin, joka melkein
loppuun asti istui, tuijotti totisena yhteen kohti, siihen juuri
pöytäliinan mutkaan tähysti koko ajan. -- Ei kukaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan, ei Aatulta edes lohjennut yhtään tyhmyyttä.
Se oli niin perin surullista.
Itsekseen istuivat pojat syötyään, ikävissään salissa tupakoiden, ja
tuumailivat, että senkö vietävä niillä nyt taasen on. Kyllähän Eemeli
syitäkin vähän arveli, oli nähnyt illalla jo pahoja oireita, kun Elsa
oli tullut kotiin, ja hän tiesi myöskin, kenen matkassa se oli tullut,
-- Eklundin, maanmittarin, sen saman, joka ennenkin oli niitten
matkassa kulkenut ja ollut tyttöjen puheenaiheena. Ja Yrjö oli kuullut
sitä samaista itkun pillitystä jo pitkin yötä seinän takaa.
-- Ettäkö olisi kihloihin mennyt Elsa?
-- Tai antanut rukkaset.
-- Kirjeen se vain kirjoitti tänä aamuna.
-- Ja sekö nyt sitten itkettävää olisi, olipa kummin tahansa!
Mutta hämärän tultua se jo kävi ihan sietämättömäksi. Suljettujen ovien
taakse olivat tytöt vetäytyneet omiin suojiinsa, ja kun heistä jollekin
sattui asiata saliin, niin käväisivät pikimmältään, syrjään katsomatta,
juuri kuin siellä ei muita olisi ollutkaan. Ja kun Aatu kysäisi, että
mitä viisautta se tuo nyt taasen on, niin ei tullut halkaistua sanaa
vastaan. -- Ka, olkoot omillaan, me vain emme tahdo pakkautua...
Pojat päättivät harmissaankin lähteä kaikin ulos, vaikkapa punssilasin
hakuun jostakin kapakasta. Tuota tuommoista nyt ei ilennyt nähdä eikä
kuulla.
Ovella tuli heitä vastaan Eeva, tuo ainian suruton lintu, kaikkien
yhteinen iloinen lemmikki. Mutta niin meni hänkin ohi kuin ei olisi
nähnytkään vastaantulijoita, meni surullisen ja haikean makuisena
hänkin; mutta kun tuo haikeus ei hänessä tuntunut oikein koteutuneelta
eikä luonnolliselta, niin se teki hienosti naurettavan vaikutuksen.
-- No siinä minä, missä muutkin: tottapa sitä hänenkin näet pitää
surra, koska toisetkin!
-- Eipähän ilman, se kuuluu asiaan. Eiväthän ne muuten kanoja
olisikaan.
-- Mutta nyt surkoot ja vetistelkööt aivan maksaa ja sappea myöten
meistä nähden, itkekööt nyt lirittäkööt kerran ihmeeksi, niin että
piisaa. Saavat he meistä rauhan!
-- Ja vielä ne taas katajatkin pölisevät.
Kun pojat olivat menneet, siirtyivät tytöt vähitellen kamaristaan
pimeään saliin, jossa oli tilaa väljemmältä tuskalle. Ja salvattu
tuskan tulva alkoi uurtaa läpi tokeensa. Eeva tuli, ja koko varsi
värisi, kun hän kiihkoisasti kiersi käsivartensa Elsan kaulalle ja
painoi itkusta sykähtelevän päänsä toisen rintaa vastaan. He ymmärsivät
niin hyvin toisensa! -- Vihoviimein silloin repesi heltymään Elsankin
mieli, joka jäykkänä ja taipumattomana oli tähän asti ollut, suli jo
väkisinkin sydän, jota hän oli koettanut kovaksi karaista, tunne
tempasi vallan, ja kyynelvirta, voimakas, raivoisa irtautui
pakotetuista pintehistään ja syöksyi esiin hillitsemättömällä vimmalla.
Eeva sylissään hän vaipui vastuksettomana, voitettuna siihen sohvan
nurkkaan, itki kiihkeästi, äänekkäästi, itki kauan, niin että jäsenet
värähtivät, tunto herposi ja huumaus valtasi. Kilpaa nyyhkytti Eeva
hänen sylissään, ja Sanni ja Mimmi säestivät ulisemalla kuorossa, niin
lähellä kuin suinkin, niin surkeasti kuin suinkin.
Oli se itkua. Ja jo tämä elämä oli viheliäistä, kurjaa, kurjaa! Tämä
maailma kummallista, nurinpuolista, käsittämätöntä! Mitä varten piti
kaikki, kaikki olla noin umpisurkeata!
Pitkän ajan kuluttua hiljeni itku hetkeksi ja nyyhkytysten keskitse
puhkesi katkonaisia lauseita.
-- Voi, ajattelithan sinä, punnitsithan sinä tyystin. Ajattelithan sinä
kaikki mahdollisuudet voidaksesi häneen kerran kumminkin suostua?
-- Niin, kuinka lannistunut, kuinka musertunut se poika parka nyt
mahtaneekaan olla!
-- Niin ... oih, mutta...
-- Etkö koskaan olisi voinut häntä rakastaa, koskaan?
-- En, oi en koskaan, minä tiedän sen niin selvästi, sen tunnen niin
kamalan varmasti. -- Ja taas syöksyi esiin itkujen tulva, voimakas,
raivoisa, ja Eeva nyyhkytti kilpaa hänen sylissään ja Sanni ja Mimmi
säestivät kuorossa.
-- Minä en häntä voi rakastaa, _häntä_ en.
Sehän se juuri oli niin nurinpuolista, vinoon kiertynyttä, kummallista
tässä maailmassa. -- Elsa kyllä saattoi rakastaa, ja rakastaa
tulisesti, mutta ei _häntä_. Ja hän taas ei muita! Kyllä, kyllä se oli
viheliäistä tämä elämä -- kurjaa!
Niin sitä itkettiin, vetisteltiin siinä pimeässä kauan, -- pari tuntia.
Ja kyyneleet loppuivat ja uupumus voitti. Lepoon vaipui vähitellen
mieli, tyyntyi ja tyytyi. Silloin pani Mimmi tulta lamppuun ja Sanni
laski varjostimet ja Eeva ihmetteli vielä itku kurkussa, että
mihinkähän ne ovat pojatkin menneet. Pyyhittiin sitten kuiviksi itkusta
ajettuneet silmät, jotka karttoivat valoa, korjattiin vaatteet, jotka
siinä hötäkässä olivat epäjärjestykseen kiertyneet, ja ajateltiin, että
jo tämä elämä on surullista. Mutta eihän se nyt ollut Elsan syy, se oli
tämän nurinpuolisen maailman syy. Ja yhtä kaikki se _hänkään_ sentään
ei niin perin lannistunut, vakavahan se oli ja järkevä, olihan se mies.
Kai se lohduttautuu ennemmin tai myöhemmin -- poika parka.
Ja mistä se siihen muuten otettiin parempikaan maailma, vaikka ei ollut
tästä nykyisestä paljon haaraa -- ei.
Mimmi haki vanhoja säästöjä, pussillisen rusinoita ja manteleita, ja
niitä syötiin, nakerrettiin siinä sitten juteltaessa illan kuluksi, ja
ihmeteltiin, että missähän vain ne pojat viipynevätkään. Soittipa Sanni
jo kappaleen pianollakin -- tosin hiukan surunvoittoisen. Näet aina
sentään vielä väliin tipahti siihen lautaselle kyynelkin, yksi ja
toinen tirahti, -- mutta ne nieltiin alas rusinain ja mantelien
matkassa.