Joskus pitkästä ajasta palaa tuo vanha koti niin selvästi mieleeni.
Näen aivan kuin elävin silmin edessäni matalan talon pikkukaupungin
laidassa, näen sen edessä epätasaisen kadun, vinon portin ja sen läpi
vanhan lasikuistin, josta harmaja vesimaali jo monen kesän sateissa on
lionnut hienoksi ja jonka portaat ajan hammas on syönyt kuopille.
Tuosta talosta, jota ennen vanhaan olin tottunut kodikseni kutsumaan,
olen jo aikoja vieraantunut, olen kierrellyt maailmaa paikassa jos
toisessakin, koteutunut yhteen ja taas vieraantunut ja toiseen
puuttunut. En ole osannut vanhaa kotipihaani enää kodikseni kutsua, se
on minulle omana enää ainoastaan hiljaisten hetkieni muistoissa.
Oikeutta ei ole enää minun kaivata tuota vanhaa kotitaloa eikä ikävöidä
sinne.
Ennen se oli rakas minulle, tuo kotitalo. Kaipaus oli mielessä siitä
lähtiessä, sinne rauhaiseen piilopaikkaan halusi mieli, kun myrsky kävi
maailman merellä ja taistelussa väsyi tarmo, ja ilonhetki oli ollut se,
jolloin aina vuoden kuluttua sain palata sinne, joskin ainoastaan niin
kuin sotamies lyhyelle lomalle.
Mutta nuo mieliteot olivat ennen kumminkin salaisia. Mieshän sitä
mukamas oli olevinaan, kun nuorena ylioppilaana eleli Helsingissä,
täysi mies, jolla ei saanut olla mitään hempeitä, naisellisia tunteita
semmoisia kuin koti-ikävää tai muuta lapsellista kaipausta. Ei, niitä
ei saanut julkisesti olla, eikä saanut niitä tunteita näyttää, jos
olisi ollutkin, ei ainakaan niistä toiselle puhua, vaikkapa olisikin
joskus ikävänä iltahetkenä mieli niin pehmoiseksi sulanut, että
kotikaipuu olisi sen vallannut. Lähtiessä kotoa piti lähteä miehenä,
huolettomana ja iloisena, ja kun taas sinne palasi, piti tulla
tunteettomana ja kylmänä, niinkuin maailmassa kokenut ja karaistunut,
josta oli sama, tulipa tuota tai oli tulematta. Mikäs tämä nyt kun
koti? Kotipihalle piti ajaa kuin kievarin pihalle, maksaa rauhallisesti
kyytihevonen -- eihän siinä kiirettä ollut, -- oikaista ruumis ja
haukotella, kerätä kampsut kärryistä ja sitten verkalleen astua kuistia
kohden, jäykästi ja miehevästi.
Ja kun kotiväki, äiti ja sisaret, juoksivat alas pihalle ottamaan
vastaan, niin ihan tyynesti sitä piti mennä kohti, paiskata kättä ja
maltillisesti selittää, että eihän sitä kuulunut mitään erikoista.
Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli,
kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut
tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että
sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta
vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo
ilmestyi sisältä keittiön portaille.
Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei
pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty
miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.
Oli yö, kesäyö noin vähää ennen juhannusta, kun ajettiin viimeistä
taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja
laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö
oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve
lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut,
mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista
oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se
ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.
Ajettiin alas mäkeä Vieremän hovin kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen
sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle,
kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies
nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka
hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut
toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä
ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi;
hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt
notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin
minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se
oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja,
kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä
myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli
vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain
mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia,
tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä,
epäselvässä jonossa.
Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen
hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin
kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui
avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta.
Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira
makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni
kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja
toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle
kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli,
tarttui lempeästi leuan alta kiinni: »Tule pois poika, haetaan hattu
päähän», sanoi hän ja lähti taluttamaan...
Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies
havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka
kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan.
Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti
näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä
notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula
nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän
taivaanrannan kanssa.
Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen
notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin
muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.
Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut.
Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi
rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain
kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin
punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä;
hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan
lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää
vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle... Äitimuori
koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne
liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala
ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla
koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi...
Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli
tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies
repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin,
viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle
lepäämään ja me nukkumaan. Soo, -- nyki menemään.
Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja
lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään
edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä
olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan
taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään
mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät
tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa
niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut
niin monta, monta kertaa kotiini. --
Olisihan siinä voinut syöttää ja maata muutamia tunteja ja sitten
aamulla levänneenä miehenä saapua kotiin ihmisten nousuaikana. Niin
olin joskus tehnyt, kun yöllä olin tullut. Mutta en nyt: levätä en nyt
malttanut ennen kuin kotikaton alla kotoisilla patjoilla.
Tuntui kuin olisin ollut koko tuon pitkän vuoden yhtä mittaa
taipaleella, matkalla kotiin päin. Sinne olin nyt juuri saapumaisillani
ja halusin ennen uuden päivän koittoa saada loppuun levottoman
kiertokulkuelämäni ja alkaa aamuni tyynesti ja rauhallisesti omaisteni
keskessä, kodin huojentavassa helmassa.
Ajettiin käyden poikki Liikolan salmen sillan. Järvi oli rasvatyynnä,
salakat vain hyppivät kaislikon rinnassa. Hienoinen virta, joka
salmessa kävi, kieraisi muutamia pyörteen solmuja sillan yläpuolella,
ja alta kuului veden huuhdonta kiviä vastaan. Kun siitä törmälle
noustiin, hämärti jo etäällä Rauskunvuoren tumma hongikko, jonka
juurella kotikylä oli.
Suon yli jos olisi porrasta myöten suoraan lähtenyt kulkemaan, ei olisi
ollut kuin parin virstan pyörähdys kotiin. Nyt oli kierrettävä puolen
penikulman mutka. Jos olisi päivä ollut, olisin ehdottomasti lähtenyt
oikaisemaan. Olisin ehättänyt lukkarin ruispellon pientareita pitkin,
lepikon läpi kasarmin kentälle ja sen yli aitoja kiipeillen hevoshaan
poikki ihan kotikadun kulmaan. Siitä olisin takaportin kautta
puikahtanut pihaan, tullut sisään huoneisiin kuin uintiretkeltä taikka
pieneltä aamukävelyltä. Ja kotona olisivat hämmästyneet, että
pilvistäkö se mies siihen pyörähti...
Virstat pitenivät, kuta lähemmäs kotoa tultiin. Tuo virsta ennen kuin
Tuhkalaan saavuttiin tuntui varmaankin kahdeksi venyneen; oli se joskus
ollut liiankin lyhyt! Hevonen näytti väsyvän loppumatkalla, vai
muutenko lie ilkeyksissään heittäytynyt laiskaksi -- minun kiusaukseni.
Otin ruoskan ja sivalsin pari kertaa pitkin kylkiä. Vauhti lisääntyi,
kyytimies heräsi ja nykäisi hänkin suitsia unisesti. Mutta höyry loppui
jo hautuumaan nurkassa, ruuna herkesi taas vanhaan tasaiseen
hölkkäjuoksuunsa. Taas vaivuin nuokkumaan kärryn nykäysten mukana,
katselin kiviaidan yli vainajien hiljaiseen kalmistoon, josta kuusten
keskeltä vilahteli tuttuja hautapatsaita.
Mitähän, jos äitimuori olisi kuollut, tai juuri kuolemaisillaan olisi
sairaana... Vanha hän oli ja raihnainen... Ei, mistä tuo musta ajatus
nyt tuli. -- Mutta kenties häntä on sääli yöllä häiritä. Häntä vaivaa
unen puute, raatsisinko herättää... Ehkäpä nostatankin vain palvelijan,
käsken hänen kaikessa hiljaisuudessa valmistaa vuoteeni muita
herättämättä. Muori saisi vasta aamulla tietää minun olevan kotona.
Silloin hän toruisi, että miksei häntä herätetty, juoksisi varpaillaan
ja pölyttelisi minun tomuttuneita matkakampsujani, hakisi esiin
säilöstään puhtaita liinavaatteita eikä vihdoin malttaisi olla
pilkistämättä hiljaa kuin hiiri oven raosta huoneeseeni sisälle, -- se
vanha, herttainen muori...
Rattaat tuntuivat pyörivän kuin tervassa. Kaupungin luona oli tie
ajettu kuopille, ja niitä myöten rämisivät pyörät, kärryt viskelehtivät
puolelle ja toiselle. Vihdoin kääntyi tie metsän suojasta ja kaupunki
levisi näkyviin -- vanha puoli näet, jonka läpi vielä piti ajaa uudelle
puolelle päästäkseen. Hevonen hiljensi hermostuttavasti juoksuaan.
Siinä oli muka vähän vastamaata kaupunkiin tultaessa, ja tietysti sen
täytyi siinä kävellä niinkuin hyvässäkin mäessä. Ja sitten siellä oli
mutkaiset kadut ja kiperät katukivet...
Ei ollut elävän sielua liikkeessä, koko tuo vanha raihnainen kylä
tuntui kuolleen lailla lepäävän viattoman vanhurskautensa iankaikkista
unta. Siellä ajeli kuin pitkin Pompejin haudoista kaivettuja katuja.
Mutta jo saavuttiin rantakadulle. Aukeni esiin ulappa ja lahden takaa
näkyi kaupungin uusi puoli, sen laidasta vilahti toisten rakennusten
takaa jo palanen kotitalon matalata kattoa.
Taas heilahti ruoska, ja ruuna lähti hyvää vauhtia kiertämään lahden
pohjan kautta omalle puolelle. Laskeuduttiin notkoon, jossa koko
kotiranta peittyi näkymättömiin, ja vielä kerran herkesi ruuna käyden
nousemaan notkosta. Työläästi se nousi, melkein pysähtelemällä...
Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi
kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään
harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti
nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu
lämmin henki lehahtavan vastaani.
Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi.
Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli
uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin
keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin
ranka.
Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan
alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja
minuutin ajan kaikki oli ääneti... Odotin... Jo kuului askeleita
kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää
ja ihastuksesta kiiluvat silmät... Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita
ylös.
Minä olin kotona...