He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin
äärettömästi. Ja se rakkaus oli hempeää ja se oli tulista, niin että se
sekä uinumaan vaivutti että hehkumaan kuumensi. Se oli puhdasta, pyhää
autuutta, ja samalla se oli hekumaa ja nautintoa, ja juuri sen tähden
se olikin niin kaunista, että se syrjäistäkin liikutti.
Kesäaika se oli, jäljestä juhannuksen, jolloin pellolla ruis heilimöipi
ja heinä pientareella käypi terään, ja oli poutapäivän illansuu. Tuuli
oli tyyntynyt ja päivä oli vaipumassa ja kaste laskihe nurmelle. Senkin
tähden se rakkaus oli niin kaunista, sillä lepoon vaipui luonto, taivas
ja maa oli sopusoinnussa, ja rakkaushan on sopusointu. Se helähtelee
syrjäiselle kuulumattomin sävelin, mutta sen äänetön kaiku siroittaa
sivuilleenkin tyyneyttä ja sopua.
He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja
Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän
rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli
toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut
ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa
se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista. Eikä se uskonut
kultasormuksisten kämmenten puristusta, se sinkoili kaarevista
käsivarren liikkeistä ja pulppusi poven kuohunnasta povea vastaan ja
huulen painannasta huulta vastaan. -- Se oli sitä oikeata imelää
herrasrakkautta.
Säännöllisesti koristetun puutarhan siimeikkäässä lehtimajassa he näin
lempien viivähtivät, istuivat kauan siinä tuolilla lähekkäin ja
toisiinsa nojaten; tuulen olivat jo istuneet lepäämään ja linnut
vaikenemaan, ja istuivat vielä punoittamaan läntisen taivaanrannan ja
sulkemaan suurten istukaskukkien terälehdet. Eivätkä he paljon
puhuneet, ääneti nauttivat onneaan; väliin vain sana pulpahti kuiskeena
esiin täyteläästä sydämestä.
-- Oi Alfons, jos näin saisin lempien iäti rinnallasi istua tässä
tyynessä lehvistössä, -- juuri näin. Elämä olisi autuutta, taivasta!
-- Sinä olet autuus, ja sinä olet taivas!
Ja taas notkahti rinta rintaa vasten, ja huuli venähti huulta vasten.
-- Mutta rusko taivaalla kelmeni, varjot tummenivat ja notkosta nousi
kostean viileähkö illanhenki.
Silloin he ihmettelivät, että miksikähän se Mari ei tullutkaan nyt
iltaselle kutsumaan, ei ensimmäistä kertaa, sillä ensi kutsuahan heidän
ei sopinut totella, kun kihloissa olivat ja rakkauden maailmoissa
elivät. Jo olisi ollut aika, mutta ei kuulunut Maria. Sitä he
ihmettelivät ja tuumivat taas, että kyllä he mahtaisivat olla
onnellisen näköisiäkin, jos nyt joku kulkija sattuisi illan suussa
vilahdukselta näkemään heidät vierekkäin istuvina siinä tuuhean
lehtimajan piilottavassa siimeksessä. Se kai olisi ihana näky, jos
tuosta noin oksien välitse katselisi heitä syrjäinen. Ja silloin taas
käsivarret likistyivät tiukemmalle. He olivat onnelliset, he rakastivat
toisiaan ja saivat rakastaa, ja heidän rakkautensa oli kaunis, oli
hieno. Ja kun lauhkea illan henki heilautti lehteä ja nuokautti heinän
vartta ja ohimennen tuoksuttaen kukkasten lemua vienosti pyyhkäisi
polttelevia poskia, silloin tuntuivat taas sielu ja ruumis, luonto ja
tunne sulautuvan yhteen sopusointuun, yhteen autuuteen, yhteen
hekumaan. Sillä rakkaus oli levittänyt siunaustaan kaikkialle, ja se
rakkaus oli kaunista, oli hienoa.
Tuo se vain oli kumma, että miksei Mari tullut iltaselle käskemään, ei
ensimmäistä kertaa, ja yö jo oli tulossa. Pakostahan heille oli
poislähtö, kun kahden olivat ja yö läheni. Poispa he lähtivätkin,
hyvästit suutelivat hurmaavalle lehtimajalle ja astelivat hiekoitettua
käytävää pitkin kartanoa kohden, verkkaan kävelivät ja seisahtuivat
usein päät vastakkain toisiaan silmiin katsomaan: lemmen elävä lieska
niistä sinkoili.
Siinä kävellessään he näkivät piikatytön, Marin, seisovan nojautuneena
puutarhan aitaa vastaan; hänet oli kyllä nähtävästi lähetetty
iltakutsua viemään, mutta hän oli unohtunut taipaleelle lämmintä kättä
aidan yli puristamaan. Ja kummako että unohtui, kun Janne työstä
palatessaan juuri oli kulkenut siinä aidan kuvetta, huutanut luokseen
ja sanonut, että »haepas nyt tyttö ne neljäkymmentä markkaa säästöjäsi,
nyt niitä tarvittaisiin, että saisi siemenruista ostaa tynnyrin pari ja
kylvää siihen peltotilkkuun mökin rojun liepeelle». Ja tyttö oli
juossut luhasta ne neljäkymmentä markkaa, jotka olivat riepuun
käärittyinä säästymässä pyhähameen taskussa, lopannut ne Jannen
kouraan, ja siihen samaan kouraan se unohtui käsikin hetkeksi
viipymään. Tuli siinä näet taasen tuumatuksi, että jos kekriin asti
elettäisiin, niin saattaisi silloin jo ehkä mennä yhteen, sillä
mökkikään ei ollut enää kuin uunia ja ikkunaa vailla, mutta tiilet
olivat kalliita ostaa eikä itsekään polttamaan joudettaisi kiireen työn
aikana, ja laseista ei ollut tietoa, mistä nuo säätäneenkin, vaikk'ei
monta palasta tarvittaisi. Perunat olivat jo nousseet päälle, mutta ne
kaksi koivua, jotka Mari oli keväällä istuttanut siihen ikkunan alle,
näyttivät kuivuvan. Kuivukoot, on puuta metsässä, eikäpä tuo kaukana
lie.
Niitä jutellessa se Marin käsi oli liian pitkäksi aikaa unohtunut
pystyaidan ylitse lepäämään Jannen kouraan, ja ne neljäkymmentä markkaa
rievussa olivat siinä välissä. Ja juuri sen tähden saivat Alfons ja
Ines suureksi ihmeekseen lähteä kutsumattomina illalliselle.
Mutta kun he ehtivät sille kohdalle, jossa Mari ojensi kättä Jannelle,
niin he nykäisivät toisiaan, naurahtivat viekkaasti ja rykäisivät. Kun
tyttö heidät silloin huomasi, hän säpsähti äkkiä, heitti Jannen
hyvästittä matkoihinsa laputtamaan ja juoksi punoittavana anteeksi
pyytämään. Anteeksi hän saikin, sillä rakkaus on jalomielinen. Ines
sanoi vain noin puoli leikillä, että ei pidä unohtua toimissaan.
Mari juosta viiletti töihinsä keittiöön, ja sydän läpätti pelosta tuon
viipymisen takia. Mutta onnelliset kihlautuneet jatkoivat matkaansa
entistä verkemmin, painautuivat kyljikkäin entistä lähemmäs ja
kietaisivat käsivarret tiukemmin toistensa ympäri; siten se tuntui yhä
lämpimämmältä, yhä hurmaavammalta, yhä autuaammalta. Sillä he
rakastivat toisiaan, ja se heidän rakkautensa oli tulista, oli
kaunista, oli hienoa.