P:n pikkukaupunki ei ollut enää ihan viimeisiä meidän maassamme, ei
hetikään. Sillä oli jo oma sanomalehti ja oma kirjapaino, ja niitä on
kaupunkeja, joissa ei ole kumpaistakaan.
Niin -- oli kirjapainokin, ihan uusi ja uutta muotia, ulkomaan tekoa.
Mutta yksi siinä oli vika: ei ollut mitä painaa. Sanomalehteenhän sitä
nyt meni kaksi iltaa ja kaksi aamua viikossa, mutta sillä välin kone
seisoi laiskana ja happani öljyynsä, ja kirjapainopojat vetelehtivät
joutilaina nauttien palkkaa käyttämättömästä taidostaan, vetelehtivät
ja juopottelivat muitten harmiksi ja herättivät yleistä pahennusta.
Oliko se nyt laitaa?
Kirjapaino-osakeyhtiö oli jo pitänyt parikin kokousta siitä, että
mitähän sitä painettaisiin. Oli puhuttu sinne ja tänne, oli tiedusteltu
sieltä ja täältä, oli tehty esityksiä ja tutkittu tarjouksia, moitittu
esityksiä ja hylätty tarjouksia, eikä ollut päästy päätökseen. Paino
jörötti joutilaana neljä viikonpäivää.
Taaskin oli kokous, mutta siinä yritti käymään niinkuin edellisessäkin.
Painettavaa ei tavattu semmoista, joka olisi ollut kaikille mieliksi,
sillä ainahan siihen jollakulla oli jokin mutka moitteeksi nakata, ja
asia raukesi. -- Vihdoin Niiranen, nahkuri, jolla myöskin oli osake,
mutta joka ei tähän asti ollut pitänyt itseään kypsyneenä ottamaan osaa
kirjallisiin arvosteluihin, hän nyt nousi ja lausui:
-- Käskee se olla kirjapaino, joka joutilaana töröttää, ja saapi se
olla kirjapainoyhtiökin, joka kahdesti kuukauteensa kokoontuu, mutta ei
saa tuon luotuista toimeen. Enkä minä älyä, mikä niissä lie vika
kaikissa painettavissa, kun ei ne passaa. Mutta minä esitän semmoisen,
jossa ei pitäisi olla vikaa mitään, minä ehdotan, että me työn
kaunistukseksi alamme alusta ja painatamme Aapisen.
Aapisen. Se oli jotakin uutta. Ja se saavutti heti suosiota.
-- Minä pyydän lämpimästi kannattaa tätä tehtyä esitystä, sanoi
postimestari, joka muuten varsinkin oli ollut kärkäs moittimaan ja
hylkäämään esityksiä. Tämä kelpasi. -- Ehdotan vain lisäksi, että
siihen tilataan kuvat Saksasta.
-- Minä suostun myöskin, vakuutti Rihkanen, kauppias. -- Tämä on
yritys, josta ei missään tapauksessa voi tulla tappiota, vaan joka
voipi ajan pitkään hyvinkin lyödä leiville. Painokustannukset eivät
pääse kovin suuriksi, jospa vaikka kuvatkin tilattaneen, eikäpä tarvis
tekijälle paljon palkkiota maksaa, mutta menekki on yhtä taattu kuin
lehtitupakan.
Kansakoulunopettaja Posio, joka yleensä katseli kaikkia asioita vähän
korkeammalta, vähän ihanteellisemmalta kannalta kuin kaikki muut,
puolusti sitä myöskin:
-- Minun mielestäni meidän kaikkien pitäisi olla kiitolliset ehdotuksen
tekijälle tästä sopivasta keksinnöstä, ja pitäisi innolla ryhtyä
yritykseen. Sillä alkavaisia kun olemme tässä työssä levittäessämme
kansalle valoa, sopii meidän myöskin alkaa vaatimattomasta alusta. Ja
kumminkaan se ei ole mikään mitätön yritys. Päinvastoin se on yritys,
joka...
Hän piti pitkähkön ylistyspuheen. Ja vielä puolustivat asiata viskaali
ja rehtori, eikä tohtorikaan pannut vastaan, vaikka vähän partaansa
myhäili.
Puheenjohtaja, kaupungin ainoa kauppaneuvos, kuunteli pitkiä
keskusteluja tyynen kärsivällisesti, ja maisteri kirjoitti uutterasti
pöytäkirjaa. Vihdoin, kun keskustelu hetkeksi herkesi, nousi
puheenjohtaja:
-- Tässä on meille tehty hyvin huomioon otettava ehdotus, joka on
saavuttanut runsasta kannatusta ja suosiota, eikä sitä ole tietääkseni
kukaan vastustanut. Saan siis ensiksi kysyä herroilta: aletaanko,
niinkuin tässä on ehdotettu, alusta?
-- Aletaan.
-- Tehdäänkö aapinen, kuva-aapinen?
-- Tehdään.
-- Ja kuvat tilataan Saksasta?
-- Saksasta.
Puheenjohtaja iski kurikan pöytään ja pyyhkäisi hien paljaaksi
kuluneelta päälaeltaan. -- Vihoviimeinkin oli siis tehty päätös, ja
tuntuipa oikein kepeältä, kun tuo vaikea alku oli saatu meneilleen.
Pirteä, sovinnollinen mieliala pääsi valloilleen, ja tieto siitä, että
johonkin sentään kyettiin sekä sen tiedon tuottama rohkea luottamus
tulevaisuuteen valtasi mielet. Sentähden, sitten kun oli valittu
toimikunta -- viisi jäsentä ja kaksi varajäsentä -- päätettiin
yksimielisesti lähteä seurahuoneen puolelle juomaan yhteinen malja
uuden yrityksen menestymiseksi. --
Kului kuukausi, toista. Tekstit kirjoitettiin, -- pistettiin vanhan
sekaan uuttakin; kuvat tilattiin Saksasta ja saapuivat. Ja taas
kuulutettiin osakeyhtiö kokoon, kuulemaan toimikunnan ehdotusta ja
tekemään lopullista päätöstä.
Kymmenkunta aapiskuvan valmista vormua -- sanoivat klisseiksi -- oli
vasta tullut, jotta älä muuta kuin paina. Niitä kuviahan siinä
kokouksen aluksi ensiksi katseltiin ja ihmeteltiin. Oli siinä muudankin
kuva, Jooseppi paimenessa.
-- Siinäpä on sarvipäätä, lammasta jos lehmääkin.
-- On. Ja vasikka, totta vieköön, täydessä laukassa, häntä pystyssä.
Niin todella, häntä pystyssä ja vähän käppyrässä.
-- On se vähän tarpeetonta, että on kuvattu vasikka tuolleen, häntä
siivottomasti pystyyn. Se nyt ei juuri kuvaa kaunista. -- Niin tuumasi
heti postimestari, jotakin moittiakseen.
-- Hyvin tarpeetonta, se on minusta suorastaan sopimatonta, se ei
loukkaa ainoastaan kauneuden tunteita, vaan vieläpä kainoudenkin
tunteita. -- Niin Posiosta.
-- Johan tämä nyt loukkaakin, vasikan häntä, olipa tuo miten päin
tahansa, arveli Niiranen, nahkuri, ja ojensi paperin rehtorille. --
Kuva on minusta hyvä, häntä myöskin.
-- Minä olen ihan vastakkaista mielipidettä enkä ymmärrä, miten ne ovat
lastenkirjaa varten voineet lähettää tuommoisen hävittömän kuvan. --
Rehtori laski pahantuulisena kuvan pöydälle ja naputteli sormellaan
sitä puhuessaan siinä juuri vasikan hännän kohdalle. -- Tuommoista me
emme voi aapiseemme painattaa, ja minä ehdotan sen vuoksi, että koko
kuva jätetään pois.
-- Se ei käy laatuun, selitti Rihkanen, kauppias. -- Me olemme
tilanneet kuvia Saksasta saakka, maksaneet rahat, ja sitäkö varten,
että ne hukkaan heitettäisiin. Johan tässä nyt joutavoimaan! Kun ne
kerta on ostettu, niin tottapa ne pitää myödäkin. Ja mitä vasikan
häntään tulee, niin ei paineta koko kapinetta, jos se on niin ilkeä
kappale. Lykätään pois koko häntä, -- se on hyvin sievään tehty.
-- Sitten siihen tulisi hännätön vasikka, huomautti maisteri,
kohottamatta päätään kirjoituksistaan.
-- Niin tulisi, ja mikä sitten. Vähemmin loukkaisi.
Tehtäisiinkö hännätön vasikka? Puheenjohtaja oli vähän epävarmana missä
muodossa hän sen ehdottaisi äänestettäväksi. -- Silloin nousi tohtori.
-- Tämähän on selvää hassutusta. Onhan ihan luonnollista, että häntä on
kuvattu pystyyn vasikalle, kun se nyt kerta on semmoinen suruton
mullikka, joka hyppien ja potkien karjassa hilpeyttään karkaa,
tömistelee vallatonna ja laukkaa vauhkona pitkin tantereita, jotta
häntä suorana perässä. Luonnotonta olisi, jos se olisi mitenkään muuten
kuvattu -- iloinen vasikka. Tuo juuri osoittaa taiteilijan herkkyyttä
ja hienoa havaintokykyä, ja se olisi mielettömintä hupsutusta, jos me
sen takia heittäisimme kuvan pois, ja vielä mielettömämpää ja
naurettavampaa, jos häntä lyhennettäisiin. Kuva on semmoisenaan sievä
ja luonnollinen.
-- Luonnollinen, tietysti se on luonnollinen, puhui rehtori, joka jo
alkoi kiivastua, -- mutta onko se sopivaa luonnollisuutta? Onhan se
luonnollista, että koirakin kynsii kylkiään ja että sika ryömii
rapakossa, mutta onko se taidetta, ja onko se semmoista taidetta, että
sitä sopii tarjota lapsille, kansan lapsille? Minä vain kysyn.
-- No, no, puuttui puheeseen postimestari, joka oli koko
vasikanhäntäkysymyksen eleille herättäjä, mutta joka ei ollut ajatellut
tätä kysymystä aivan noin ankarassa muodossa ja sitä paitsi oli hyvin
muuttelevainen mielipiteiltään. -- Eihän sitä nyt tarvitse noin rumalta
kannalta katsoa, eikähän ne lapsetkaan sitä niin katso. Ja jos oikein
asiata ajattelee, niin näkeehän ne lapset joka kesäpäivä vasikkain
noinikään pelehtivän kujassa ja tanhualla, eivätkähän ne kuvassakaan
sen vaarallisempia saata olla.
-- Vai ei, huudahti Posio ja pani painon kummallekin sanalle. -- Me
olemme mielestäni käsittäneet tehtävämme aivan väärin, ja olisi paljoa
parempi, jos emme ensinkään olisi ryhtyneet koko aapisen painattamiseen
emmekä yleensä kirjain tekemiseen, jos meidän todella on tarkoitus
levittää tuommoista siivottomuutta. Ja minne me sitä levitämme? Kansan
vielä turmeltumattomiin, syviin riveihin, sinnekö aiomme levittää
viheliäisintä ryönää ja törkyä. Tämän kansan lapsiltako todella aiomme
turmella heidän onnellisen, puhtaan lapsellisuutensa, ja siten koko
kansamme tulevaisuuden ja sen siveellisen voiman!
-- Onhan se irstas ja rietas tapa, että vasikka noinikään pitelee
häntäänsä. -- Sen myönsi jo nahkuri Niiranenkin mielellään. -- Mutta
minusta tuo ei ole niin vaarallista juuri sen vuoksi, että se on
vasikka, pariviikkoinen piimäturpa, jolta nyt ei voi vaatia suurta
elämänkokemusta. Toista olisi, jos se olisi raavas sonni taikka vanha
lehmä, mutta vasikalle voisimme antaa anteeksi.
-- Oho, puhkesi viskaali Spets puhumaan. -- Onko tämä järjestystä, onko
tämä enää siivoa: vasikatkin tässä alkavat häntä pystyssä pröystäillä,
mitä sitten muut. Ja semmoisia kun jo lapsille näytetään, niin
minkälaiseksi muuttuu sitten heidän oma käsityksensä järjestyksestä ja
siivosta!
-- Minä sanoin jo äsken, että tämä on hassutusta, selitti tohtori. --
Tuommoisesta asiasta, vasikan hännästä, jauhetaan tuntikausia, ja
siihen sotketaan siveellisyydet ja järjestykset, -- vaikka olisi muita
tärkeitä ja kiireellisiäkin asioita ratkaistavana. Heitetään jo
lemmessä tuo vasikka.
-- Tässäpä ei olekaan kysymyksessä enää yksi ainoa vasikan häntä, tässä
on kysymyksessä koko se periaate, jolle tämä meidän osakeyhtiömme on
rakennettu ja jonka mukaan sen tulee toimia levittäessään tietoa ja
sivistystä. -- Rehtori tulistui yhä enemmän. -- Tässä on kysymyksessä
vielä paljon suuremmat periaatteet, ne samat, joiden välinen taistelu
jo valitettavasti on Suomenkin niemellä alkanut, taistelu toiselta
puolen jalojen ihanteiden ja valon palveluksen, toiselta sen
mädännäisyyden välillä, joka luonnollisuuden ja todellisuuden
viattomain nimien suojassa on näkynyt tunkeutuvan jo tähän meidänkin
rauhalliseen, syrjäiseen yhtiöömme. Minä pyytäisin varoittaa yhtiötä
päästämästä tätä myrkkyä turmelemaan meidän kaunista työtämme.
Tohtori kävi rauhattomaksi. Sen huomasi puheenjohtaja, ja hänenkin
mielestään keskustelu jatkui ja laajeni arveluttavassa määrässä. Sitä
piti ehkäistä.
-- Tahdon ystävällisesti huomauttaa, että ei pitäisi antaa keskustelun
haaraantua kovin monelle taholle, sillä siten emme koskaan pääse
mihinkään päätökseen. Asiat olisi kai yksitellen selvitettävä, ja jos
minä olen keskustelua oikein ymmärtänyt, niin on meidän ensiksi saatava
ratkaistuksi kysymys tästä kuvasta, tästä -- vasikan hännästä. Onko
niin?
-- Niin on.
-- On tullut esille kaksikin ehdotusta, toinen, ettei tätä mainittua
kuvaa ensinkään painettaisi, toinen, että ainoastaan häntä lykättäisiin
pois, mutta tätä jälkimmäistä ei ole tietääkseni kannatettu.
Viskaali Spets pyysi puheenvuoroa.
-- Tarkoitukseni oli äsken juuri sitä ehdotusta puolustaa, eikö lie
tullut sanotuksi. Juuri tuo häntähän siinä on siivottomin kohta,
eikähän sitä nyt siltä kumminkaan tarvitse hylätä Jooseppia ja koko
hänen karjaansa.
Nahkuri Niiranen vastusti hännättömiä vasikoita ja muita vaivaisia
elukoita. Postimestari samoin, ja keskustelu leimahti uuteen liekkiin.
Kansakoulunopettaja vei asian taas yleisempiin näkökohtiin ja esitti
korkeammalta kannalta niitä vaaroja, joita, jos johtopäätökset
tehtäisiin, seuraisi kansalle ja isänmaalle. Rehtori tuli keskustelun
kuumuudessa lausuneeksi, että sen, joka luonnollisena ja jokapäiväisenä
puolustaa törkeyttä pienemmissä asioissa, hänen siveelliseen kantaansa
ei ole suuremmissakaan paljon luottamista, hänen käsityksensä
sopivaisuudesta ja kainoudesta ovat sekaisin.
Tuosta suuttui vihdoinkin tohtori. -- Ja se siveellisyys, joka punastuu
vasikan häntää, on hyvin epäiltävää laatua. Puhtaalle on kaikki
puhdasta, mutta näkyy myöskin olevan päinvastoin. Sillä näet täytyy
olla jotenkin saastainen mielikuvitus, joka näkee jotakin irstasta
siinä, että vasikan laukatessa häntä oikeaa suoraksi; semmoista ei ole
kansalla, vielä vähemmin sen lapsilla, sitä on ainoastaan semmoisella,
joka riettaudessa on mielikuvituksensa niin araksi ärsyttänyt.
Tuo oli jo liikaa. Puheenjohtaja varoitti menemästä mieskohtaisuuksiin
ja käski pysyä asiassa. Mutta rehtori oli jo noussut, noutanut hattunsa
ja keppinsä. Mennessään hän lausui matalalla, murtuneella äänellä, että
hänen täytyi haikein mielin nähdä töiden, joista hän oli luullut
siunausta versovan, muuttuvan kiroukseksi. Mutta hän puhdisti tomun
jaloistaan eikä enää voinut kuulua semmoiseen yhtiöön, missä sallitaan
miestä, joka suoraan ja vihatta lausuu vakaumuksensa, solvattavan
tavalla semmoisella, ettei siitä voi jatkaa keskustelua muualla kuin --
oikeustuvassa.
Hän meni. Ja häntä seurasi kansakoulunopettaja ja viskaali. Muut
jäivät, mutta sinne jäi myöskin raskas, painava mieliala, murtuneet
yhteistyön toiveet ja tuskallinen epävarmuus tulevaisuudesta.
Ja siihen kaikkeen oli syynä vasikan häntä eli hännätön vasikka.
Ja tämäkin asia jäi auki. Oli kaksi -- oikeastaan kolme -- niin
vastakkaista mielipidettä, ettei ollut enää rohkeutta äänestämisellä
tehdä päätöstä, jos ei mieli tehnyt antaa surmaniskua yhtiölle, ja
täytyi se sen vuoksi lykätä vastaiseen kokoukseen, kun jo yökin oli
kulunut sivu puolen. Niirasen esityksestä päätettiin sillä välin
kysellä muitten, yhtiön ulkopuolella olevien vaikuttavien henkilöiden
mielipidettä asiasta, etenkin pormestarin ja kirkkoherran.
Näitten neuvoa kysyttiinkin, ja lyhyen miettimisajan jälkeen he
molemmat laittoivat kirjallisen lausunnon. Pormestari vastasi, että jos
esimerkiksi kaupungin kadulla tapahtuisi jotakin semmoista -- nimittäin
että vasikka laukkaisi häntä pystyssä, -- ja joku isommasta maailmasta
olisi näkemässä, niin se ei suinkaan olisi kaupungille kunniaksi,
päinvastoin. Mutta tuommoisessa rahvaalle aiotussa lastenkirjassa se
nyt ei voi olla niin vaarallista. Rovasti taasen ei ollut löytänyt
Raamatusta yhtään paikkaa, jossa sitä olisi nimenomaan kielletty, ja
hänen täytyi siis otaksua, että se oli luvallista. Sillä jos se olisi
kiellettyä, niin siitä varmaankin jossakin paikassa puhuttaisiin.
Näitten neuvojen mukaan se aapinen vihdoin painettiin ja kävi ulos
maailmaan levittämään valoa, ja vasikka sai pitää häntänsä. Mutta
kaikesta vastuusta vapauttivat itsensä rehtori, kansakoulunopettaja ja
viskaali: he möivät osakkeensa enimmän tarjoavalle.
* * * * *
Mutta sillä aikaa kun miehet osakeyhtiön kokouksessa vasikan hännästä
riitelivät ja riitautuivat, rouvat istuivat ikävissään kotona ja
odottivat ja kummastelivat, että missähän ne nyt taas viipynevätkään.
Kunhan vain eivät taaskin olisi poikenneet yhteistä maljaa juomaan! Ne
miehet! -- Tohtorin rouva ajatteli, että näin kai se istuu rehtorinkin
rouva ... ja hän päätti äkkiä kysäistä telefonissa -- P:n kaupungissa
oli näet jo sekin -- olisiko tämän mies hyvinkin jo koteutunut. Eihän
hän raukka siinä surkeudessaan muistanut, ettei sitä telefoniakaan toki
pidetä kaikin ajoin auki, eikähän hän vielä tiennyt, että se heidän
hyvä väli rehtorilaisten kanssa oli ikipäiviksi juuri loppumaisillaan
tai jo loppunut.
Mutta pianpa sen sai kuulla sekä hän että muut, ja jo aikaisin aamulla
sen tiesi koko kaupunki. Syitä he eivät oikein tienneet. Heille tosin
kerrottiin, että syynä olisi ollut vasikan häntä eli hännätön vasikka,
mutta arvelivat kumminkin, että siinä mahtoi olla jokin syvempi
salainen pohjemmalla.
Vielä vähemmin siitä tiesivät kaupungin piiat, jotka torilla ja
kaivolla seisoivat emäntäinsä harmiksi tuntikausia yhdessä tukussa ja
juttelivat tuosta merkillisestä tapauksesta. He eivät tienneet koko
asiasta muuta kuin -- hännättömän vasikan. Nuo sanat. Mutta ne samaiset
sanat olivatkin sen syksyä kovin kuuluisat ja käytetyt P:n kaupungissa,
niitä muistivat nuoret ja vanhat, sillä niistähän johtui suuria
mullistuksia kaupungin sisällisissä oloissa.
Samoin näet kuin rehtori ja tohtori olivat riitautuneet, samoin
riitautuivat muutkin, naapurukset, nahkuri Niiranen ja viskaali Spets
etupäässä; ja vaikka he eivät oikeastaan tienneet, mistä heidän
välillään oli ne vihat, niin se kuului asiaan. Heidän talonsa olivat
vierekkäin, aita, matala lautalankku vain oli välissä, ja sentähden
heidän lapsensa olivatkin ennen aamusta iltaan yhdessä leikkineet
vuoroin kumpaisenkin pihamaalla. Mutta nyt nekin tapella natustivat
portilla ja kadulla ja haukkuivat toisiaan aidan yli, jotta: hännätön
vasikka! Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei
vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle,
härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi:
-- Hännätön vasikka, hännätön vasikka!