Pohjanmaalla se oli ensiksi syntynyt tuo aate ja sieltä mahtavana
virtana vierinyt yli kaiken Suomen niemen.
Nimittäin ruiskahvi-aate.
Se oli vaikuttanut kaikkiin kansanluokkiin, voittanut alaa »syvissä
riveissä» ja läpitunkenut nekin kerrokset, jotka pinnemmalla kelluvat.
Luonnollisesti. Sillä uusilla aatteilla on aina vastustamaton, mukaansa
tempaava voima.
Ja nyt se oli päivän polttavana kysymyksenä puheessa ja käytännössä
Ahmaistenkin kirkolla.
Siellä oli tuota aatetta ensiksi ruvennut käytäntöön panemaan
kansakoulunopettajan rouva, sitten sitä oli -- koetteeksi vain --
yritetty lukkarissa ja siltavoudissa, ja sen jälkeen oli siihen
ryhdytty muutamissa isommissa taloissa, joissa jo oltiin toisista siksi
edellä, että niissä saattoi huoletta käydä uusiin rientoihin käsiksi,
-- välipä tästä, jos muut pienemmät vähän veistelivätkin.
Mutta vauhtinsa sai Ahmaisissa ruiskahviliike vasta, kun sitä
tunnetulla innollaan ja taidollaan rupesi ajamaan valtiopäivämies,
esitellen tämän liikkeen syvempää, jalompaa, suorastaan isänmaallista
tarkoitusta, jonka eteen kyllä ansaitsee panna sekä voimia että
uhrauksia. Väsymätön hän oli kehoittamaan ja kertomaan -- hän oli aina
väsymätön puhuessaan köyhän kansansa eduksi --, ja hänen menestyksensä
olikin suuri, kun häntä vielä kansakoulunopettaja kannatti kaikilla
apuneuvoilla, joita tieto antaa. -- Kohta keitettiin niinhyvin
nimismiehessä ja henkikirjurissa kuin melkein kaikissa kirkonkylän
pikkutaloissa ja mökeissä pelkkää ruista.
Julkisesti tuota liikettä ei kukaan uskaltanut vastustaa. Mutta
äänetöntä vastustusta oli kumminkin, salakähmäistä, ja sehän se olikin
kurjinta. Tämän vastustuksen laajuutta, sen voimaa ja kestävyyttä
punnittiin tarkoin Antin päivänä lukkarissa.
Sinne oli kylän rahvasta lukuisasti saapunut, ja kaikki tahallaan
edeltäpuolisen, koska tiettiin, että nyt ensi kertaa suuremmassa,
yleisessä kestissä tarjotaan ruiskahvia. Eipä siis kumma, että
keskustelu enimmäkseen pysyttelikin tämän nuoren, suositun kysymyksen
seutuvilla. Kaikenlaiset muut kylänjuorut ja torat unohtuivat.
Valtiopäivämies -- hän oli myös kunnan esimies --, joka ei ollut
seurustellut lukkarissa sitten kun tämä viime keväänä oli uskaltanut
vastustella häntä kuntakokouksessa, saapui ystävällinen hymy
huulillaan, ja nimismiehen ja henkikirjurin rouvat, unohtaen täsmälleen
vuoden vanhan kinansa, tervehtivät toisiansa lämpimästi. Kauniiseen
sopusointuun yhdisti kaikkia sama innostus, pienehköt kylmyydet ja
katkeruudet se lääkitsi pois sydämistä, sillä nyt kun ryypättiin
ruiskahvia vehnäsen kera, niin tunnettiin selvästi, ettei siinä ollut
kysymyksessä paljas nautinto, vaan myöskin aate.
-- Todenteolla, sanoi kansakoulunopettajan rouvalle valtiopäivämiehen
emäntä -- häntä ei rouvaksi sanottu, -- tämä maistuu verrattomasti
paremmalta kuin mitkään ostokahvit. Onhan tämä vain puhdasta...? Hän
kääntyi kanttorin rouvan puoleen.
-- Ihan selvää kotipellon ruista, tämä vakuutti. Ottakaa vehnästä ...
no, enemmän.
-- Kiitoksia, riittää jo. -- Ja kun ei ennen ole hoksannut kukaan...
-- Sanokaas muuta, puuttui puheeseen kansakoulunopettaja, jonka rouva
oli Ahmaisissa aatteen pannut alulle, olisipa luullut jonkun jo ennen
ymmärtävän...
-- Vaikka muistan minä ennen lapsuudestani, että naurettiin, kun
muutamin paikoin polttivat ruista kahvinsa jatkoksi, vaikka ei ne sitä
toki humalavedessä liottaneet.
-- Niin, siinäpä se onkin erotus.
Siltavouti laski kuppinsa pöydälle ja kumarsi. -- Suuri kiitos. Ja
tuskin ne sitä nytkään edes kaikin paikoin hoksaavat, ja miksei ne
hoksaa, mutta eivät tahdo. Tuollakaan Leskelässä ei kuuluta uhallakaan
pantavan pannuun murustakaan ruista.
-- Entä Kelalassa!
-- Kuuluvat vain sanovan, että on sitä heillä toki siksi vielä varaa,
että suovat kupillisen puhdasta kahvia itselleen ja palkollisilleen.
-- Niin, onhan sitä varaa velkaisella. He, he! -- Sille naurettiin, ja
toinen kuppi tarjottiin ja juotiin.
-- Entäpäs nämä Tyynelän vanhat mamsellit, ei suinkaan nekään...?
-- Niistä nyt ei puhettakaan, vanhatpiiat, ikuiset kahvin särpijät!
-- Eihän siitä semmoisille apua. Mutta kun monet mökkiläisetkään eivät
voi pysyä muuta kuin paljaissa ostokahveissa.
'-- Juuri meidän kauppamiehemme heitä pilaavat, selitti lukkari.
Koettavat aina kahden kesken tehdä pilkanalaiseksi koko puuhaa ja sen
puoltajia.
-- Mutta tiedetäänpä se, mistä syystä he sen tekevät, virkkoi siihen
valtiopäivämies, -- eivätkä ne syyt juuri kauniita ole. Sinne uhkaavat
jäädä makasiineihin happanemaan ja rottain ruoiksi koko heidän syksyllä
tuottamansa runsaat kahvivarastot, käsistä on luikahtaa sekä pääoma
että voitto, eikäpä siis kummakaan, että he koettavat kaikilla
epätoivon yrityksillä taistella tätä nuorta liikettä vastaan ja tappaa
se jo kehtoonsa. Mutta turhaan potkivat tutkainta vastaan.
-- Turhaan, todisti kauppias Tuppurainen, jolta lukkari, henkikirjuri
ja nimismies ostivat tavaransa. Hän oli jo ajoissa myönyt kaiken
kahvivarastonsa polkuhinnasta naapuripitäjän kauppamiehelle -- siellä
ei ollut liike vielä aivan laajalle levinnyt -- ja pannut puotinsa
ikkunaan ilmoituksen, että »valmiiksi paahdettua ruiskahvia on
myötävänä 10 pennillä naulalta». -- Turhaan, sillä kuka hullu nyt enää
ostaisi ulkomaan sotkuja, kun parempaa kahvia kasvaa oma pelto,
kotipelto.
-- Syrjäkyläläiset sitä vain taitavat enimmäkseen ostaa, tiesi
nimismies.
-- Ja oletteko kuulleet hullumpia! jatkoi hänen rouvansa, -- sanovat
muka Jumalan viljan tärväämiseksi, jos kotipellon ruista kahviksi
paahdetaan.
-- Sitä taikuutta! -- Lukkarin rouva löi käsiään yhteen. -- Mutta eikö
maistu rouvalle vielä ... no ottakaa, kotikahvia!
-- Kiitoksia, enpä jaksaisi, mutta koska se on niin hyvää... Hän otti
kolmannen kupin.
172
-- Niin, pimeys on vielä suuri kansassamme, puhui valtiopäivämies. Ei
se ymmärrä omaa etuaan. Sitä täytyy vähitellen valistaa: ei merta
pisaroitta soudeta. Ja meidän on velvollisuus sitä neuvoa esimerkeillä
ja sanoilla, ja senhän teemmekin mielellämme, kun siten voimme
hyödyttää kansaamme ja isänmaatamme.
Ja henkikirjurinkin rouva otti kolmannen kupin hyvin omintunnoin. Siitä
ei ollut paljasta nautintoa, siinä oli aate.
-- Ka, rovastihan sieltä ajaa röökynöineen, ilmoitti muudan, ja kaikki
kiiruhtivat ikkunoihin. Oli se ilmoitus vähän omiaan innostusta
laimentamaan. Kaikki näet tiesivät, että pappilassa rehotti vielä
vanha, tuhlaavainen ulkomaan kahvin juonti, ja siinä se juuri oli
suurin syy, mikseivät syrjäkyläläiset yhtyneet uuteen aatteeseen, koska
siihen vastoin pappilan esimerkkiä eivät täysin voineet luottaa ne,
jotka eivät kyenneet asioita itsenäisesti arvostelemaan. Ja
valtiopäivämies tiesi kyllä, kuinka kiihkeästi papisto aina vastustaa
kaikkea uutta, olkoon hyvää tai huonoa, niin että sieltä päin siis ei
ollut odotettavanakaan kannatusta tuolle nuorelle liikkeelle.
Sentähden rovastin tultua mieliala menikin vähän jäykäksi. Täytyi
ruveta puhumaan muista asioista, mutta se ei oikein luistanut. Juopa
tuntui olevan toisinaan välissä. Ja kun kohta erottiin, niin monikin
nyt vasta ymmärsi valtiopäivämiehen sanat: ei merta pisaroitta soudeta.
Mutta pappilankin nuorista neitosista oli jo kauan tuntunut raskaalta
tuo muista kyläläisistä eroava asema kahvikysymyksessä. Neiti Augusta,
joka paljon seurusteli nimismiehessä, oli siellä sekä aatteellisesti
että käytännöllisesti imenyt itseensä ruiskahvin jalon tarkoituksen, ja
jo viikkokausia hän oli mielessään hautonut päätöstä heittää kotonaan
pois koko kahvin juonti. Ainoastaan äidin huomautukset, että moisesta
mielenosoituksesta toisinaan isä suuttuisi, olivat pidättäneet häntä
päätöstään toimeenpanemasta. Ruustinnan itsensä tosin tiedettiin
salaisesti kallistuvan samaan suuntaan, mutta julkisesti hän ei koskaan
tehnyt mitään vastoin herransa ja miehensä tahtoa. Ja rovasti itse oli
pysyttäytynyt kamalan äänettömänä koko asiasta; jos siitä puhumaan
ruvettiin, hän käänsi vakaana ja vaiti ollen selkänsä.
Mutta kun hän eräänä iltapäivänä astui ruokasaliin päivälliskahville,
huomasi koko kokoontunut perhe, että jo on jotakin tekeillä. Eikä
kukaan sanaakaan virkkanut, ennen kuin rovasti vetäistyään piipustaan
pari sakeata savua rykäisi ja lausui:
-- Minä olen jo vanha mies, eikä ole minun asiani siis enää sekautua
niihin uusiin tuumiin, joita tässä maailmassa milloin miltäkin kolkalta
esiintyy.
Neiti Augusta huokasi: niinkö siis!
-- Mutta kumminkin olen kykenevä omistamaan uusistakin sitä, mikä on
todella järkevää ja hyvää, ja minä tunnen velvollisuutenikin sen
esimerkin tähden, jota olen muille osoittamaan asetettu.
Rovasti vetäisi taas arvokkaasti pari henkisavua ja jatkoi hetkisen
syvän äänettömyyden jälkeen: -- Ja minä toivon, ettei tästä hetkestä
meidän talossa käytetä kahviksi muuta kuin ruista, pelkkää kotipellon
ruista. Minä toivon niin ja tiedän, että tahtoni täytetään.
Rovasti loi tuiman ja päättävän katseen ympärilleen, nousi, kuppiin
koskematta, ja astui vakavin askelin ulos huoneesta. Hän tiesi, että
hän oli uhrannut jotakin isänmaan alttarille.
-- Oi kun hän on hyvä, tuo isä! Lähden heti häntä suutelemaan. -- Neiti
Augusta ihan riemusta hypähteli.
-- Niin, lähdetään, minä myös, puheli nuorempi syleillen sisartaan.
-- Älkää menkö, neuvoi äiti, ei isä pidä semmoisesta. Menkää mieluummin
paahtamaan hiukan ruista, niin saamme hänellekin piankin kupin...
-- Sen teemme. -- Neiti Augusta löi käsiään yhteen. -- Eikä enää
ostokahvia ajatellakaan. Ja nyt seuraa meidän jälkeen koko kylä ja koko
pitäjä.
-- Ja koko maailma, lisäsi nuorempi, ja tanssien he riensivät ulos.
Mutta pappilan nuori maisteri, joka vasta oli Helsingistä saapunut
kotiin, hymähteli salavihkaa viiksiään väännellen ajatellessaan tuota
maalaisten lapsellista ja pienenmoista innostusta ja heidän rientojaan.
-- Ruiskahvia! Olisipa sentään hullua, jos esimerkiksi Kämpissä tilaisi
ruista avec'in kanssa.
Kovin häntä nauratti tuota ajatellessaan.
Tieto pappilan päätöksestä levisi kuin vihuri yli kylän ja täytti
rinnat riemulla. Ja sanomalehtiin kirjoitettiin Ahmaisista, että siellä
tuskin enää tapaa muuta kuin ruiskahvia. Seurattava esimerkki.
* * * * *
Ja niin se elettiin Ahmaisissa talvi kevätpuoleen asti, ja ruiskahvia
juotiin. Mutta semmoista se on maailman meno: into laimeni. Tuli väliin
muitakin harrastuksia, kaikenlaisia, eri mielipiteitä syntyi kohta
tapahtuvasta kappalaisen vaalista, heräsi arpajaisintoja ja
torvisoittokuntaintoja, ja puolueet Ahmaisissa jakautuivat piankin ihan
uusien periaatteiden mukaan. Ja niinhän tuo tuntuikin vähän
lapselliselta ja naurettavalta elää riidassa kyläläistensä kanssa
kahvikupista, olipa tuossa nyt mitä tahansa, eihän sen tähden
kannattanut olla naapuriensa kanssa seurustelematta.
Niin ainakin tuntui lukkarin rouvasta, ja kun Kelalasta kerta
kevätpuolella heille tultiin, niin ostokahvissa ne sovinnot juotiin,
vaikka valtiopäivämiehestäkin satuttiin käymässä olemaan. Lukkari ja
valtiopäivämies taas heittivät koko kysymyksen naisten asiaksi,
keittäköönpä akkaväki ja juokoon mitä tahansa, yks'kaikki, on sitä toki
miehisillä miehillä vähän tärkeämpiä ajattelemisia. Mutta pikkuista
pilaa he eivät voineet olla Tuppuraisesta laskematta hekään, ja
toisilla kauppamiehillä oli naurua koko kevääksi.
Kun nimismiehessä eräänä kevätpäivänä oli koolla pelkkiä herrasnaisia,
muistui mieleen entinen ruiskahvihomma.
-- Kyllä minä sen heti älysin, ettei se voi olla edes terveellistäkään
tuo musta, sakea velli, mutta join kumminkin mieliksi sitäkin, kun
tarjottiin. Eihän sitä tahtonut riitautua niin joutavista asioista,
selitti henkikirjurin rouva.
-- Hyvin vastenmielisesti minäkin sitä join, sanoi nimismiehen rouva,
-- kupin enintään, ja kotonani pidin oikeata kahvia ainakin puoleksi ja
enemmänkin.
-- Samoin minä. Silloin se karvaus toki ei niin tuntunut.
-- Nyt en ole tilkkaakaan pitänyt ruista pitkiin aikoihin. Gustavkaan
ei sitä suvaitse, vaikka emme sitä heti tahtoneet ilmoittaa ja loukata
kyläläisiä.
-- Niin, ne olivatkin kovin kiihkoisia talonpoikaiset, valtiopäivämies
esimerkiksi.
Ruustinna selitti, että hänestä se aina oli tuntunut niin hieman
lapselliselta puuhalta, kun Augusta oli siitä puhunut, mutta kun hänen
miehensä oli esimerkin vuoksi taipunut siihen suostumaan, niin oli
heillä ruiskahvia pidetty, varsinkin palvelusväelle, mutta aina oli
toistakin ollut.
-- Jaa, ja kyllä se hyvä saattoi ollakin tuo tuuma köyhille
syrjäkyläläisille, joilla pennit ovat niin lujassa.
-- Niille se kyllä on hyvinkin terveellinen ja maistuneekin --
suolattuna.
Ja pappilan nuorilla neitosilla oli niin paljon puuhaa arpajaisista,
niin äärettömän kiire, etteivät he joutaneetkaan ajattelemaan niin
maallisia asioita kuin kahvia.
Mutta kun vihdoin kaikki oli arpajaisia varten valmiina ja
kansakoulunopettaja juhlatilaisuudessa piti puhetta, niin hän lopetti
sen seuraavilla sanoilla: »Ja isänmaata palvellessamme emme saa eksyä
vähäpätöisiin harrastuksiin, syrjäpoluille, vaan meidän täytyy omistaa
koko sielumme, kaikki työmme kansallemme ja isänmaallemme».
Monikin ymmärsi, että hän syrjäpolulla tarkoitti ruiskahviliikettä.
1890.