Hauskaa perheiltamaa oli juuri vietetty sulhasen kodissa, jossa hänen
ja morsiamen lähimmät sukulaiset olivat olleet koolla. Iltanen oli
syöty ja useimmat vieraat olivat menneet. Naisista olivat toiset jo
käyneet levolle ja toiset korjailivat ruokailuhuoneesta ruokia pois ja
sammuttelivat tulia. Mutta poikien huoneessa istui vielä muutamia
miehisiä vieraita jutellen kahvikuppien ja punssilasien ääressä;
sulhasen ja morsiamen velimiehiä ne olivat, ja niitten joukossa
parhaana miehenä Oskar-eno, vanhapoika.
Hänelle oli ilta ollut kuivanlainen. Hän oli näet, tuo juro, naisarka,
elähtänyt poikamies aina vähän pahalla tuulella noissa pitkäpiimäisissä
perheiltamissa, joissa tupakatkin piti varkain polttaa, piti istua
salissa tyttöjen naurunkappaleena, juoda teetä, syödä makeisia ja
joissa sattumalta vain totitilkan sai. Mutta annas kun naiset oli
saatettu nukkumaan, kun iltamyöhällä istuttiin lasien ääressä noinikään
miesten kesken -- silloin oli hänkin taas poikaa. Nuorten miesten
parissa hän parhaiten viihtyi, sillä silloin oli hänellä, vanhimmalla,
aina etuoikeus olla äänessä, ja hän oli hyvin mielellään äänessä. Hän
kertoi juttuja toisen toisensa perään, nauratti toisia ja nauroi itse,
niin että vesi valui harmaista silmistä.
Mutta toisinaan, kun Oskar-eno tarttui suustaan kiinni puheen päähän,
ei siitä toista päätä näyttänyt tulevankaan. Siinä alkoivat jutut ja
sukkeluudet tulla kahteen kertaan esille, ja silloin hän oli
vaarallinen mies. Hänestä oli silloin ihan pääsemättömissä. Istua piti
ja kuunnella -- ja hän pani hyvin pahakseen, jos haukotteli! Eikä häntä
taas kukaan tahtonut suututtaa suurin surmin, tietysti ei, rikasta,
rakasta enoa.
Nytkin hän näytti merkeistä päättäen olevan vaarallisella puhepäällä.
Hän oli koko illan näyttänyt ikäänkuin surumielisenä hautovan jotakin
vanhaa muistoa, ja varmana saattoi pitää, että siitä sitä nyt lähti
tulemaan. Tuumailtiin vain, että lähteeköhän sieltä nyt uutta vai
vanhaa ja minkä verran. Punssiakaan ei ollut kuin pullo puolillaan,
kovin uhkasi käydä surulliseksi, jos juttua hyvin kauan kestäisi.
Vastoin tavallisuutta ukko istuskeli kauan aikaa äänetönnä, maistellen
silloin tällöin lusikalla kahvia. Oli toisillakin kerran puhevalta. Ja
siinä jo ajateltiin, että kenties hän hyvinkin noinikään heittänee
puhumisensa.
Mutta äkkiä eno käännähti, katsoi Anttia, sulhasmiestä, tarkoin ja
kysäisi:
-- Milloin sinä Antti oikeastaan päätit kosaista tuota tyttöäsi?
-- Milloinka? Sitäpä on vaikea sanoa, sillä monta monituista kertaa
olin ajatellut sen tehdä.
-- Niin mutta ... älä kiertele. Milloin se sinussa noin oikein varmaksi
kypsyi, että nyt kosin.
-- Kypsynytkö lie tässä mennä kesänä, kun minun heinäkuussa piti lähteä
reserviin keskeltä kesän hauskimpia huviretkiä ja pois tyttöni
lähitienoilta. Silloin tuo ainakin tuntui pakolliselta. Kun yksin
lähdin laivalla ajamaan ikävään kasarmiin ja siinä istuskelin kannella
katsellen, kuinka tuttu ranta häipyi niemien taakse, sillä hetkellä
päätin varmasti kysäistä tyttöäni, -- jos eno haluaa niin perin tarkkaa
ajanmääräystä.
-- Ja silloinko kirjoitit?
-- Kirjoitin sitten vähän myöhemmin.
Ukko särviskeli taas hetkisen lusikallaan kahvia ja oli ääneti. Hän oli
harvinaisen vakavalla tuulella, melkein juhlallisella, näytti aivan
siltä kuin hän olisi mielessään märehtinyt joitakin vanhoja
surumielisiä muistoja. Sitä katselivat nuoremmat kummissaan: jos eno
nyt vielä rupeaa haaveilemaan, niin silloin vie hiiteen kerrassaan!
-- Jos se multakin kerta olisi tullut kirjoitetuksi, niin yhtä kaikki
ei istuisikaan Oskar-eno kuivana vanhanapoikana nyt teidän parissanne
lörpöttelemässä joutavia yön kuluksi. -- Noin puheli ukko miltei ujolla
äänellä, kohottamatta silmiään kahvikupista, jota hän lusikalla
hämmenteli.
Tuossa se siis oli, mitä hän oli miettinyt ja mitä hän nyt aikoi
kertoa. Mutta siitähän lupasi tulla hauska juttu. Eno kun kertoisi
omista lemmenseikoistaan ja kosinta-aikeistaan, sehän olisi
harvinaista, jotakin uutta!
-- Ajattelitteko tekin kirjoittaa tytölle ja kosia?
-- Kertokaapa siitä eno!
-- Ajattelinhan minäkin kerran... Mutta mitäpä noista vanhoista
jutuista jaarittelemaan, myöhäinenkinhän nyt jo on...
Oli se nyt kerran ihmeeksi enollekin myöhäinen. Tavallisesti hän istui
ja pärisi sivu puolen yön eikä tahtonut mitenkään malttaa heittää, vaan
puhui vielä ulos mennessään, jotta kadulta kuului loppusukkeluuksia
hänen kulkiessaan. Ja nyt hän ei viitsinyt jaaritella!
Mutta näki sen sentään, että hänen itsensäkin teki mieli käydä
kertomaan, eikä hän olisi sitä nyt kertomatta heittänyt millään
ilveellä, vaikka oli hiukan arastelevinaan. Hieman vain kun
kehoiteltiin ja kyseltiin, niin jo alkoi.
* * * * *
-- Vai niinkö te luulette, etten minä olisikaan koskaan ollut
rakastuneena, puhui hän heittäytyessään keinutuoliin takanojaan. Hohoi!
Olin kerran jo puolikihloissakin, ja hamaan kolmanteen kymmenenteen
vuoteeni saakka olin sitäpaitsi rakastuneena säännöllisesti kaksi
kertaa vuodessa, syksystä ja keväästä, vaikken niistä viitsinyt puhua
kenellekään. Mutta tämä kirjeen kirjoittaminen oli sentään eri juttu.
Tietysti minä olin nuori ja ylioppilas. Silloin noita ylioppilaita ei
vielä ollutkaan joka kuusen juurella, niin että minä olin herra, enkä
ainoastaan omasta mielestäni, vaikka olinkin iältäni vasta parissa
kymmenissä. Ja kesä oli luonnollisesti kauniimmillaan, kentät
kukoistivat ja puut vihannoivat ja linnut lauloivat -- niinkuin te sen
kaiken hyvin tiedätte rakkauskertomuksista. Olin viettänyt alkukesän
Karjalassa ja matkustin sieltä kesäsydännä kotiini Pohjanmaalle.
Laivalla olin tullut Kuopioon, mutta en jatkanut sieltä suoraan
Iisalmelle, vaan pyöräytin Tuovilanlahdesta mutkan Pielaveden kirkolle,
sinne pappilaan ativoihin. Siellä oli häät talossa, ja suoraan
tunnustaakseni olinkin sovittanut matkani niin, että minun sopi
pistäytyä matkan varrella sukulaistalossa ilopäiviä viettämässä.
En ole näet elämäni pitkään viettänyt sen huolettomampia enkä vähemmin
rasittavia päiviä kuin vieraillessani nuorena ylioppilaana kerran
kesässä viikon päivät isossa sukulaispappilassa. Siellä eletään
herroiksi, mutta ei rasittavan herroiksi. Levätään pitkään ja levätään
hyväksi höllyvillä höyhenpatjoilla, syödään rasvaista, maalaista ja
makeata; kupit ovat kookkaat ja vehnäviipaleet paksuiksi leikatut.
Sillä välin käydään ongella, uimassa ja ajelemassa, istutaan varjossa
puutarhan pehmeällä, nuorella nurmikolla ja poltetaan tupakkaa
pitkävartisista letkapiipuista...
Mutta tällä kertaa oli häät tulossa taloon. Siellä touhua ja juoksua,
siellä meteliä ja hämminkiä, leivottiin, paistettiin, leikeltiin,
keitettiin. Ihmistä kiehui kuin kattilassa pitkin portaita, pihoja ja
puutarhoja. Mutta mitäs me nuoret siitä. Me vietimme omia ilojamme
missä milloinkin miellytti, venehissä vetten päällä, koivikossa niemen
kärjellä ja kalmistossa kirkkomäellä. Siellä oli nuorisoa kappale --
etäisiä sukulaisia oltiin toisilleen melkein kaikki, -- iloista,
tervettä, reipasta nuorisoa, joka ei muuta ajatellut kuin sen kuluvan
hetken huvia. Oli tultu kokoon ilopäiviä viettämään ja nautittiin nyt
elämästä kuin kepeät kesälinnut, laulettiin, naurettiin, kisailtiin ja
karkeloitiin. Isännät ja emännät antoivat meidän vapaasti iloita, hyvä
kun emme olleet jaloissa vastuksina. Ja me ahmimme nuoruuden
elämäntäyteistä iloa, ahmimme joka huokaisulla, joka liikkeellä. Hiki
juoksi päästä uutukaisten valkolakkien alta ja puna hehkuili koreina
kukkasina tyttöjen terveillä, mehevillä poskilla.
Se oli aikaa satumaista.
Siellä oli tyttöjä monenkinlaisia, oli hienohipiäisiä, hoikkaisia
kaupungin neitejä, oli maalaistyttöjä, pullevia ja tukevia.
Soudeltaessa, käveltäessä ja leikittäessä järjestyttiin aina tietysti
parittain, ja kukin valitsi toverikseen oman mielitiettynsä, jota hän
enemmän kuin muita piteli hellänä.
Minun osalleni lankesi nuori ja näppärä maalaistyttö, tuores kuin
keväinen tuulahdus. Teoltaan hän tosin ei vielä ollut saanut
viimeistä silitystä, muodot olivat kyllä pyöreät, mutta näyttivät
toisinaan -- vika saattoi olla kotitekoisessa puvussakin -- hiukan
tasaantumattomilta ja kömpelöiltä; kasvot oli ehkä liiankin punakat,
kun ei tyttö vielä ollut saanut tottuneeksi myötään käyttämäänsä
päivänvarjoa; kädet ja jalat olivat tarpeettoman suuret ja luisevat.
Mutta silmät, ne olivat kirkkaat kuin kauriilla, huulet kuin mansikat
päivän puolella ahoa, ja paksu lettitynkä, joka selälle roikkuili, oli
väriltään ja muodoltaan väärentämätöntä, turmelematonta, luonnon omaa
tekoa. Sillä palmikolla minä en koskaan malttanut olla leikkimättä,
joko sitten istuttiin vierekkäin soutoteljolla taikka iltaviileällä
levähdettiin päivän vaivoista puutarhan seinänviereisellä
kiikkulaudalla. Mutta hän ei tuosta suuttunut: sitä myöten oli leikki
sallittua. Hän vain nauroi, nauroi niin puhtaasta ilosta, että kyynel
kimalteli silmän nurkassa, hampaat välähtivät valkeina punaisten
mehupeitteiden alta ja koko vartalo hytkähteli notkeasti, viattomasti,
luonnollisesti.
Hän oli minun naurava sulottareni. Ja minä nauroin tietysti myöskin,
riemuitsin oikein sydämeni pohjasta.
Hänen nimensä oli Iida. Siitä ajasta on minussa omituinen
myötätuntoisuus kaikkia Iidoja kohtaan. Minusta siinä nimessä jo
kajahtaa jotakin hempeää ja naisellista. Asettelin mielessäni
rinnakkain nimiä Iida ja Oskar: olihan toinen niin naisellisen pehmeä
ja toinen niin miehevä ja luja.
Ensi päivänä olimme kohteliaita toisillemme, toisena sinuttelimme
toisiamme ja riitelimme, ja kolmantena jo hieman ujostelimme toisiamme,
kun katseet osuivat vastakkain. Siihen aikaan oltiin vielä herkkiä
punastumaan.
Neljäntenä päivänä oli häät. Jo tuli kokoon oman kylän vieraita, outoja
meille matkustajille, jotka jo olimme kuin yhden perheen jäseniä. Siitä
me ikäänkuin vetäysimme lähekkäämmäs, tutustuimme, veljistyimme.
Kuiskailimme salavihkaisesti, heitimme katseita, pidätimme naurua,
ymmärsimme toisemme. Mieliala kävi vihkimätilaisuuden lähestyessä
juhlalliseksi. Tytöt olivat pukeneet hienot hääpukunsa ylleen ja
näyttivätpä niissä nyt ihan moitteettoman siroilta. Iidallakin oli
valkoinen puku, ihan vasiten tehty muotien mukaiseksi. Se taipui
sulavana hartioille ja uumille, solui pehmoisena ja sivelevänä ruumiin
mukaan, tehden äsken kömpelön näköisen vartalon solakaksi ja
säännölliseksi. Oliko siihen nyt apuna käytetty kureliiviäkin, sitä en
tullut ajatelleeksi. Mutta sen puvun vaikutuksesta hänen liian
punakkaat kasvonsakin näyttivät nyt hienommilta: käsissä oli
hansikkaat, jaloissa vaatekengät ja tukkaan oli sidottu sinervä nauha.
Me seisoimme vastakkain morsiusparia vihittäessä. Hän oli heti
huomannut, että hänen uusi pukunsa vaikutti minuun voittavasti. Sen
kaupunkilaispukunsa mukana hän näytti saaneen kaupunkilaisnaisen
terävyyttä ja tarkkuutta ja naisellista viekkautta ja juonta, joka
hurmaa saman verran kuin maalaistytön viattomuus ja viehkeys.
Minä pikeysin yhä enemmän. Hääpäivän iltana koko hääjoukko oli
kävelemässä; käytiin näköalaa ihailemassa läheiseltä vuorelta.
Katseltiin, kuinka päivä laski ja ilta vähitellen vaihtui yöksi.
Kastekin laski ruohikkoon ja ilma kävi viileäksi. Iida taitteli
kanervan oksia, taittoi yhden mullekin ja pisti takkini napinläpeen, ja
katsoi sitä tehdessään veitikkamaisesti silmiini. Ja me riitelimme
siitä, oliko kanerva onnen kukka; hän sanoi että oli, minä että ei.
Siitä riitelimme vielä, kun toiset laskeutuivat alas kukkulalta ja
maantieltä huutelivat meitä. Me lähdimme vitkastellen laskeutumaan
jäljestä, kävelimme vierekkäin hiljalleen yösumun laskeutuessa järvelle
ja niityille...
Sinä yönä minä valvoin ja kirjoitin runoa, varkain kirjoitin makuullani
vintillä, veljesvuoteella, toisten nukkuessa. Mitä Iida teki toisessa
ullakkokamarissa, tyttöjen sisarvuoteella, sitä en tiedä. Arvatenkin
hän nukkui. Silloin olin varma, että hänkin valvoi ja ajatteli minua
niinkuin minä häntä, ja tuo varma luulo teki minut autuaaksi. Kirjoitin
pitkän runon muistikirjaani. Aamulla minun piti antaa se Iidalle
sopivassa tilaisuudessa ennen lähtöäni.
Niin -- ennen lähtöäni. Aamulla minun näet täytyi lähteä. Laivakulut,
matkatoverit, mitkä lienevät pakottaneet, mutta minun täytyi lähteä.
Täytyi erota noin lämpimimmiltään, jättää toiset nuoret vielä moniksi
päiviksi iloista elämää jatkamaan, heittää Iida...
Kun aamulla tulin puutarhaan, olivat tytöt jo siellä minulle
kukkaskimppua sitomassa. Näin selvästi kuinka Iida kävi hakemassa
lemmenkukkia ja pisti ne sinne kätköön toiseen laitaan; -- ne ovat
minulla samoin kuin kanervan oksa vieläkin tallella. Minusta tyttö oli
melkein itkeneen näköinen, -- vai olisiko uni ollut aamuvarhaalla vielä
silmässä. Ei puheltu muusta kuin niistä iloista, joita yhdessä vielä
pidettäisiin, jos minä jäisin. Ja minun täytyi lähteä, hevosta pantiin
jo valjaisiin! Olisin itkenyt, jos olisin miehuudeltani ilennyt. Mutta
koska olin mies, koetin nauraa tuska sydämessä. Iida ei enää nauranut.
Hän sitoi kukkasvihkoa, katseli alas ja oli ääneti.
Se hetki oli surun hetki. Se oli heräämisen hetki ihanista unelmista
kylmään ja pakolliseen todellisuuteen.
Ei -- runoani en voinut antaa, se liian kylmästi, liian huonosti
tulkitsi sen, mitä tunsin ja mitä tahdoin sanoa. Minulla oli sanottavaa
niin äärettömän paljon, sydän kukkuraa myöten täysi. Minun piti
kirjoittaa kirje Tuovilanlahdesta, kirjoittaa kaikki, selittää
kaikki... Jo annoin siitä Iidalle viittauksen. Hän katsoi kummastuneen
näköisenä -- oli näet muita läsnä -- mutta näin selvästi, että hän
ymmärsi -- ja hyväksyi.
Vanhemmat ihmiset hymyilivät hiukan, kun hyvästellessä ei meidän --
Iidan ja minun -- kättelystä näyttänyt loppua tulevankaan, mutta
hymyilivät suosiollisesti, niinkuin viattomasti leikkiville lapsille.
Hän heilutti vielä liinaa veräjän pielessä, kun kärryt tienkäänteessä
vierivät näkymättömiin. Ja minä vilautin valkoista lakkiani. --
Se oli tukalata matkaa. Päivä poltti tulena niskaa, maantie pölisi
yhtenä pilvenä, kyytimies nukkui ja hevonenkin laiskistui helteessä
juoksemasta. Ja minut kuljetti kova kohtaloni virstan virstansa perään
poikemmas siitä paikasta, jossa kerran ihmeeksi olin saanut nauttia
täysin siemauksin nuoruutta ja onnea ja jossa minua ikävöitsi
kirkassilmäinen, hellämielinen tyttö, jonka parista säälimätön pakko
oli minut kesken ilojen maailmalle kiskaissut. Mieleni oli apea, minua
suututti ja kirveli, mutta ei auttanut muu kuin ajele pois
yksinäisyyteesi ja ikävääsi, josta nyt olit neljäksi päiväksi saanut
silmäillä onnellisten asuntoihin.
Olin yksin, yksin tunteeni vallassa. Kirjoittaa aioin tytölleni, mietin
jo alun ja lopun ja keskelle mehevät paikat. Siitä olisi tullut lämmin,
kaunis, liikuttava rakkaudenkirje. Mutta siitä ei tullut mitään.
Kievarin kynät olivat kelvottomat, paperia ei ollut kunnollista,
väsytti ja suututti. Mutta se ei olisi estänyt. Jo muutamanlaisen
kirjeen heti kirjoitin, mutta repäisin sen huonona ja aloitin toista.
Ja silloin rupesi järki-vähäinen pelaamaan. Rupesi tutkimaan. Mitä
minulla oli muka mielessä tehdä? Kihlatako tyttö? Kihlatako outo nainen
nelipäiväisen tuttavuuden jälkeen, tuntematta vanhempia, sukulaisia,
tuntematta itseäänkään. Ja saattoiko luottaa tuollaiseen hetken
tulistumiseen? Eikö olisi vääryys tyttöäkin kohtaan, jos kirjoittaisin,
kihlaisin, ja se unelma sitten kumminkin tulisi rikotuksi. Olinhan
pelkkä keltanokka...
Semmoista se järki opetti lukemattomin vaihteluin, kun kerran pääsi
ääneen. Koettihan tunneraukka pitää puoliaan, ja monesti se jo oli
voitolla, kun jokin satunnainen muisto taas elävästi kuvasi Iidan
lempeän muodon eteeni. Silloin taas kirjoitin ja revin. Ja vaikka sen
ottelun aikana rakkauteni yhä vahvistui ja vankistui, niin siihen
määrään olin saamaton, että kirje jäi lähettämättä. Saatanhan sen
vastakin lähettää, ajattelin, kunhan mietin. Ja odotustunti kului.
Laiva tuli, kyytimies palasi, minä laskin kohta laivalla täyttä vauhtia
Tuovilanlahdesta pohjoiseen päin. Ja siihen loppui minun unelmani.
Tosin olen sen uneksinut uudelleen ja uudelleen vuosien kuluessa
muinaisuudenmuistona, mutta vieläkään en voi uskoa tehneeni oikein, kun
sen kirjeen jätin kirjoittamatta. Kuvittelen, että siitä olisi lähtenyt
kahdelle onnea. Sillä joskaan ei ole varmaa, että Iida nyt olisi
emäntänä omassa talossani -- kuka voipi tutkia kaikki mahdollisuudet!
-- niin olisi se ainakin sangen luultavaa.
Mutta minä olen aina miettinyt tunnin liikaa...
* * * * *
Ukko ryyppäsi punssin lasistaan ja kaatoi uutta. Yö oli taaskin kulunut
yli puolen, mutta ihme kyllä, aika ei ollut käynyt siksikään pitkäksi,
ei ketään nuorista kuulijoista ollut haukotuttanut. Ja punssitilkkakin
oli hyvin riittänyt, kun harvoin muistettiin lyhentää ryypyn-välejä.
Oli istuttu ääneti ja kuunneltu. Jokainen tunsi, että eno oli kertonut
toden tarinan, sillä vastoin tavallisuuttaan hän oli tullut kertoneeksi
sen lämpimästi, vakavasti, paikoin oikein juhlallisesti.
-- Mutta eihän se ollut niinkään itkettävä historia, selitti eno
iloisemmalla äänellä, kun hänen nuoret ystävänsä eivät oikein tahtoneet
päästä erilleen kertomuksen tunnelmasta. -- Sehän oli vain tavallinen
vanha juttu. Terveeksi sen päälle!