Aino oli vielä koulutyttö, vaikka olikin jo naiskoulun ylimmällä
luokalla, sillä luokalla, jolla hameen helmat jo lasketaan polvia
alemmas ja jolla toverielämä, yhteishenki ja pienet naiselliset
salaisuudet »siskojen kesken» puhkeavat kauniimpaan kukkaseensa. Vielä
koulutyttö, vaikka jo tyttöyden sillä asteella, jolla elämän
todellisuuden, sen ihanuuden ja surullisuuden ensi esimaku maistetaan,
haaveksitaan rakkautta ja tuumitaan tulevaisuutta, käydään
sentimentaalisina istumassa »vapaamuurarin haudalla» ja teetetään
toverimerkiksi hopeainen kysymysmerkki, jotta siihenpä elämä
vastatkoon... Niin, niin, siitä alkaa jo lapsen leikki olla poissa,
vaikka ei elämällä vielä olekaan sitä varmaa suuntaa eikä periaatetta,
jota se hakee ja luulee löytävänsä.
Niissä vuosissa oli Aino. Hän käherteli salaa tukkaansa kiharoita
otsalle ja ohimoille, että ne tekisivät runollisen vaikutuksen, käveli
kadulla vakavana ja arvokkaana, jottei häntä suinkaan luultaisi
koulutytöksi ja illoilla hän istui myöhään yönutussa ylhäällä ja luki
ajattelevaisena Heinen runoja, viivasi sieltä täältä jonkin säkeen,
jossa hänestä oli sattuvasti kuvattu elämän suurta kysymystä, ja mietti
syväaatteista ongelmaa kauan, -- kunnes nukahti.
Hän oli näet rakastunut -- tietysti. Rakkaus kuului välttämättä hänen
luontoonsa, hänen sukuunsa ja ikäänsä, -- olihan hän yht'aikaa nainen
ja lapsi.
Mutta hänessä lapsi vielä voitti naisen. Hän ei voinut rakkauttaan
kylliksi salata eikä osannut vielä niitä oikkuja ja temppuja, joita
nainen tietää käyttää tunteensa viehättävinä apulaisina. Hän oli vielä
luonnostaan naiivi.
Hän oli rakastunut. Hänen sielunsa ihanne oli pitkänsolakka, harteikas,
mustaviiksinen mies, kolmannella kymmenellä oleva, lempeäsilmäinen,
sukkelakielinen. Akseli hän oli nimeltään, ja hän kävi usein Ainon
kodissa, sangen usein, ja oli aina kohtelias ja ystävällinen, puhutteli
Ainoa neidiksi ja puristi kättä lämpöisesti, -- niin ainakin Ainosta
tuntui.
Joka kerta kun Akseli tuli heille, kävi Aino iloiseksi ja puheliaaksi,
nauroi ja ilvehti ja kertoi pitkät jutut koulustaan ja muista
kokemuksistaan, ja toiset kuuntelivat ja nauroivat. Akselikin nauroi,
nauroi niin miehekkäästi, mutta samalla lempeästi.
Mutta eräänä iltana he jäivät kahden saliin istumaan, ja silloin
Ainolla ei ollut mitään puhuttavaa eikä kerrottavaa, Akseli sai yksin
olla äänessä. Mutta hän puhuikin kauniisti ja sujuvasti ja katseli niin
lämpimästi, ja kun hän sitten kohta lähti, tuntui erityinen hellyys
olevan hänen äänessään hänen hyvästellessään ja erityinen kuumuus hänen
kämmenessään... Vai olisiko se ollut Ainon omassa kämmenessä?
Sinä iltana Aino istui kauan ylhäällä ja luki Heineä. Mutta kesken sitä
lukuaan ratkesi hän itkemään. Itki kiihkeästi, itki kauan, tietämättä
mille itki, mutta kun hän vihdoin herkesi, tajusi hän sen, että olikin
rakastunut, tajusi sen selvästi ja tunsi...
Hiljaa hän hiipi toiseen huoneeseen, jossa hänen vanhempi
ystävättärensä juuri asettautui levolle, hiipi tämän vuoteelle ja
puhkesi taaskin itkemään.
-- Mitä itket, lapseni, mikset asetu levolle, miksi itket? 3
Nyyhkytysten keskeltä soperteli Aino:
-- Mi-minä olen ra-kastunut.
-- Sinäkö, Aino, ja keneen ja milloin?
-- Tänä iltana, Akseli oli täällä, me jäimme kahden ..
-- Ja sinä rakastuit. Puhuiko Akseli sulle mitään?
-- Puhui, paljon, vaikk'en tiedä mitä. Luuletko, Anna, luuletko, että
... että hän voi minusta ... pitää ... tämmöisestä.
-- Lapsi raukka, mistä minä tiedän. Kaiketi hän sinusta pitää,
pidämmehän me kaikki, mutta hän on mies ja sinä vasta koulutyttö.
-- Niin, koulutyttö ... niin, hän ei voi minua rakastaa, minä tiedän
sen, hän ei voi. Voi minua hullua ... mutta minkä sille teen, minä
tunnen sen, minä olen häneen rakastunut...
-- No, se menee ohi, sinä pieni hupakko, rauhoitu vain ja mene
nukkumaan kyyneleet silmistäsi. Sinä haaveksit, ystäväni.
-- En. Minä en ole enää mikään lapsi. Minä olen rakastunut, minä sanon
sen sulle enkä kenellekään muulle, ja minä vien sen rakkauteni
salattuna muassani hautaan. Hän ei voi minua rakastaa -- no, ei pidä
hänen myöskään saaman tietää, mitä minä hänen tähtensä kärsin.
-- Kärsit, ystäväni! Mutta kenties hän sinua rakastaakin...
-- Ei, ei...
Murtunein sydämin, tuska mielessään Aino poistui vuoteelleen, itki
siinä vielä hetken ja nukkui nyyhkytyksiinsä.
Kun Akseli sen jälkeen heille tuli, ei Aino näyttäynytkään, tai jos
näyttäytyi, käveli hän vakavana, surullisena ohi, vastasi jäykkänä
tervehdykseen, eikä puheisiin koskaan puuttunut niinkuin ennen. Hän
tunsi saaneensa maistaa elämän todellisuuden ensi karvaan palan, mutta
hän tahtoi niellä sen alas arvokkaasti ja kestävästi. Hän tahtoi kärsiä
yksin, ja kärsiä perin pohjin, sillä tuossa kärsimyksessähän se hänen
elämänsä sulouskin oli. Toverit ihmettelivät koulussa hänen
muuttumistaan, kuiskailivat yhtä ja toista, huomasivat sitten, mitä
tautia hän poti, ja koettivat ystävyydellä ja säälillä saada häntä
tunnustuksille. Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska
tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille
parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä,
ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta,
kurjuutta... Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei
voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava
raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi...
Akseli oli salakihloissa Annan, Ainon vanhimman ystävättären ja
asuntokumppanin kanssa, vaikkei siitä kukaan tiennyt. Tämä kertoi
sulholleen Ainon yöllisen tunnustuksen. Yhdessä he nauroivat sille
jutulle.
-- Koulutytön haaveita.
-- Lapsen houreita.
Ja kun Akseli sitten leikillään rupesi Ainoa hyvittelemään, välähti
tässä sammunut toivo uudestaan. Hän tahtoi tutkia, oliko siinä toivossa
perää, ja samalla hän tahtoi itse näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin
suinkin. Ja hän rupesi taas iloiseksi, reippaaksi tyttölapseksi.
-- En minä ole koketti, hän puhui kerran, kun he taas salissa kahden
istuivat, -- vaikka ehkä siltä näytän.
-- Kuka sitä on sanonut! Te olette naiivi.
-- Tytöt sanovat koulussa, että minä hivutan kämmenselällä poskiani
päästäkseni punakaksi, mutta siinä ei ole perää.
-- Ei ole, sanokaa te tytöille niin, että semmoisiin metkuihin te
olette vielä liian lapsi. --
Kaikki toivo oli lopussa, Akseli kohteli häntä niinkuin koulutyttöä,
niinkuin lasta! Tuo uusi havainto olisi Ainon kerrassaan murtanut,
ellei se olisi häntä niin perin pohjin suututtanut, ettei hän kiukulta
tuskaansa muistanutkaan. Hänkö lapsi, joka jo oli niin paljon kokenut
ja kärsinyt sieluntuskia, ja kenen tähden kärsinyt? Oi sinuas, sinä
kiittämätön sukukunta!...
Ystävätär, asuntotoveri, matkusti pois, ja kohta Aino sai kihlakortin,
hänen ja Akselin. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei lähtenyt
iltasellekaan, istui vain siellä yksin pimeässä nurkassa mustissa
tunteissaan. Hänen rakkauttaan oli törkeästi pilkattu, häväisty ...
hänen toiveensa olivat kaatuneet ja ystävätärkin oli ollut niitä
kaatamassa! -- Aino istuutui kirjettä kirjoittamaan, ystävättärelle
kirjoitti. Kirjoitti onnittelevansa heitä, toivotti ikuista onnea ja
autuutta sille yhteydelle, joka teki hänen, Ainon, elämän autioksi
korveksi. Mutta hänpä olikin kovin vähäpätöinen, mitätön henkilö tässä
maailmassa, häntä ei ainoastaan saanut pettää ja loukata, hänen
pyhimpiä tunteitaan sai kuka tahansa törkeästi pilkata ja ivata...
Hänhän oli ainoastaan koulutyttö...
Hän kirjoitti pitkälti, kolme arkkia täyteen ja vielä reunat ristiin,
kirjoitti itku silmässä, niin että kyyneleet, jotka tunkivat esille,
monesta kohden liottivat paperin... Mutta sen paremminpahan näkevät,
mitä hän kärsii, lie tuostakin lysti heille. Ja kun hän vihdoin oli
lopettanut, olivat kyyneleetkin lopussa, ajettunein silmin hän sulki
kirjeen ja viskautui vuoteelle... Elämä oli kurjuutta!...
Aamulla, kouluun mennessään, hän otti kirjeen mukaan postiin
viedäkseen. Mutta hänen portaita laskeutuessaan häntä alkoi epäilyttää,
ulko-ovella hän jo pyörähti takaisin, juoksi kamariinsa, viskasi
kirjeen tuleen ja katsoi, kuinka se siinä hiiltyi.
Hiiltyköön, mitäpä hän turhia rupeaa lörpöttelemään, vielä nauravat...
Ja mitäpä hän joutavia rupeaa suremaan, onhan sitä ajattelemista paljon
muutakin, lukemista paljon, joululuvat tulossa iloineen, mitäpä
maksaisi pitkiä suruja kantaa, hänhän on vain -- koulutyttö.