Kun hän iltapäivällä istuskeli kahden kesken äitinsä kanssa,
näperrellen jotakin mutkikasta koruompeletta, suuttui hän aina, kun
alettiin puhua hänen tulevaisuudestaan.
-- Mitä siitä nyt huolehtii, enhän minä nyt missään tapauksessa nälkään
kuole... Eikähän nyt kaikkien ihmisten tarvitse mennä naimisiin ...
äiti elää vielä siinä vanhanaikaisessa uskossa... Ush!... Ei suinkaan
sitä nyt tarvitse pelätä, että minusta kerjäläinen tulee...
Mutta itse hän kumminkin aina tietämättään johti puheen sille tolalle,
joutui siihen, jos mistä olisi puhuttu.
-- Kerjäläinen, -- Jumala varjelkoon! Onhan sinulla, Anna, siksi
varakkaita sukulaisia ... eikähän nyt vielä ole syytä noin ajatella.
Mietin vain, miten sinä, lapsi parka, järjestäisit elämäsi, jos minä
esimerkiksi nyt heti laskisin vanhan pääni lepoon.
-- Äiti puhuu aina niin traagillisesti. Mitä varten kuvitella turhia,
mehän olemme molemmat vielä terveitä ... niin, niin, eihän sinun
sairaalloisuutesi toki hengenvaarallista ole, täällä elämme onnellisina
hiljaisessa kodissamme... Ja pojistakin tulee virkamiehiä, onhan Edvin
jo hyvällä alulla ja Oskarkin...
-- Oskar raukka, mikä hänestäkin vielä tullee! Ja Edvin, veloissa
kiireeseen asti, ja vielä kihlasi tuon köyhän...
-- No mutta, luuleeko äiti, että minä olen riippuvainen velimiesteni
armopaloista...
-- Ei, enhän minä, mutta kun sinä mainitsit...
-- Ja miksen voisi omin nokkinikin tulla toimeen, voinhan
kirjoittaa ... ja osaanhan kieliä...
-- Niin, osaathan kylläkin...
Äiti ojensihe lähemmäs lamppua selittelemään solmun paikkaa
kutimessaan. Siihen hän katkaisi sanottavansa, sillä hän ei tahtonut
sanoa, mitä ajatteli. Ei tahtonut repiä esille sitä vanhaa arkaa
paikkaa. Kuinka nöyryyttävää olisikaan hyvän ja ennen rikkaana pidetyn
perheen tyttärelle, jos piti kulkea talosta toiseen ja päivällisestä
antaa kieli tunti jonkun kaukaisen sukulaisen lapsille ... eli sillä
nimellä saada se päivällinen armosta. Kirjoitustyötä hän tiesi Annan jo
salaa ottaneen ja iltamyöhillä sitä harjoittelevan -- arvonsa ja
säätynsä mukaisiin vaatteisiin oli tyttöparan vaikea saada rahoja, --
mutta hän kirjoitteli vielä yksinäisyydessään, ettei sitä kukaan hänen
tuttavistaan huomaisi...
Äiti katsahti kerran toisensa perästä tyttärensä puoleen, joka siinä
rauhatonna ja tyytymättömän näköisenä ompeli ompelettaan. Olihan se
vielä viehättävän näköinen, hieno hipiä ja pulskan korkeat olkapäät,
näppärä käytös ja hyvästä perheestä kotoisin... Eikähän se nyt vielä
niin vanhakaan ole, vasta seitsemänkolmatta, eihän se nykyaikaan ole
ikä eikä mikään... Hm ... on se jo rajoilla. Mistä se nyt tulee kosija,
kun ei ole ennen tullut... Ja tarkemmin kun katselee, niin onhan niissä
jo jotakin väsynyttä noissa hienon kalpeissa kasvoissa, silmätkin sen
jo ovat ikäänkuin sammumaan ja mietonemaan päin, ja muodoissa näkyy jo
selvään tuota kankeutta ja kulmikkuutta, joka aina tulee esille, kun
tuorein ja mehevin nuoruus on ohi... On se jo rajoilla ... sen hän
tietää itsekin, yhä selvemmin joka päivä...
-- Enkähän minä mikään ikäloppu ole, siitä ei vielä tarvitse huolehtia,
alkoi Anna taas hetken kuluttua ja viskautui hermostuneesti tuolilla.
-- Ethän suinkaan, päinvastoin...
-- Ja vaikka olisinkin, niin mikä sitten. Eihän naiminen ole mikään
ainoa korkein onnen määrä.
-- Ei olekaan.
-- No, mitä siitä sitten myötään jankuttaa...
Äläpäs nyt onnikin, kun miehelään meno, hän koetti lohduttaa itseään,
huolia vain ja kärsimyksiä ja orjuutta... Mutta hän ei saanut
karkoitetuksi mielestään sitä kuvaa, joka niin kauan ja niin usein oli
vallinnut hänen mielessään ja muodostanut hänen tulevaisuutensa
tuntemattomasta rakkauden onnesta ja sittemmin yhä selvempänä ja
todellisuudenmukaisempana elämän päämaalina. -- Se palasi tuo mielikuva
omasta, rauhaisesta ja rakkaasta kodista uudelleen ja yhä uudelleen
hänen mieleensä. Ennen tytön unelmissa se koti oli ollut piirteiltään
epäselvä, mutta komea ja suuri ja täynnänsä kaikkea maallista ja
taivaallista yltäkylläisyyttä... Se oli sekin aikaa! Sittemmin siitä
oli vuosi vuodelta joutunut tingittäväksi haavekerros mukavuutta ja
autuutta toisensa perään, tuo tulevaisuuden kodin kuva oli hämärästä
korkeudestaan laskeutunut askelen toisensa jälkeen alaspäin maaperää
kohden, kunnes se vihdoin oli joutunut ihan todellisuuden kylmänkovalle
kalliolle. Silloin siinä ei ollut enää jäljellä muuta kuin pieni,
sangen pieni ja vaatimaton koti, rajoitettu määrä maallista onnea ja
hyvin epäilyksenalaista taivaallista... Mutta sekin olisi nyt ollut sen
entisen uhkean ja yltäkylläisen arvoinen, jos se olisi ollut tuossa
todellisena edessä... Mutta tuokin vähä, mitä oli jäljellä, tuntui joka
hetki ikäänkuin murenevan käsiin ja mielivän jättäytyä jäljelle...
Jokohan tuo menisi toteutumattomana sinne, mistä oli tullutkin,
unelmana ja haavekuvana kadotettujen joukkoon... Siinä se oli
rajoilla... Todellako vanhaksipiiaksi? Ei!
-- Ei, tuo on tuskallista, kun minä rupesinkin sille Akselille tätä
mattoa ompelemaan, suuritöinen kuin hyväkin, ihan silmät menee, ja
saapiko siitä sitten suurta kiitostakaan.
Hän viskasi ompeluksen syrjään ja oikoi hermostuneesti
kokoonkyyristynyttä vartaloaan.
-- Niin, miksi ryhdyitkin, lapseni, noin vaikeaan ja aikaa vievään
työhön, olisihan joululahjaksi pienempikin kelvannut... Ja pelkään
vain, ettei serkkusi sen arvoa ymmärrä, ja hän on muutenkin käynyt niin
omituiseksi viime aikoina ja epäkohteliaaksi sinua kohtaan.
-- Samahan se minulle on, miksi hän on käynyt... Vai luuletko, äiti,
että minä millään tarkoituksella tätä ompelen ... hyi, se on
halpamaista!
-- No, mutta mitä sinä ajattelet, kuinka sinä noin, Anna, päästät pahan
tuulesi ilmoille!
-- Voi, älä suutu, äiti, en tahtonut loukata ... minä olen tänään vähän
hermostunut ja ärtynyt... Ja suututtaa, kun kaikki ihmiset aina
viittaavat, että minä muka olisin joka miespuolisen vaivainen, jonka
kanssa joudun tekemisiin. -- Hän rupesi taas jatkamaan ompelustaan. --
Ja mikä se Akselikin sitten nyt on olevinaan... Kelpasi tuolle ennen
minunkin seurani...
-- Muut isommat tuttavuudet, ei välitä enää köyhistä sukulaisista...
Akselikin, kaikkea nyt! kiukuttelihe Anna itsekseen vetäessään hienoa
kultalankaa edestakaisin kankaan läpi ja tähystellessään mutkikkaaseen
kuosikaavaan. -- Kaikkea! Hänetkin olisin ennen voinut vaikka keriä
kerälle, jos olisin tahtonut, mokoman paksupäämoukan, ja nyt tämäkin jo
alkaa kartella »vanhaa serkkuaan» ... juuri kuin hänkin luulisi
saavansa nuoren ja kauniin... Hänelle nyt en menisikään, ennen olen
omillani ... ja mikä on ollakseni...
Mutta se oli omituista, että aina, kun hän rupesi ajattelemaan sitä
omillaan olemista ja elämistä, niin kuvastui tulevaisuus hänen eteensä
valottomana, karuna taipaleena, jonka toisesta päästä ei ollut tietoa
ja jossa virstanvälit näyttivät autioilta, ikävän pitkiltä ja
yksitoikkoisilta. Yhtä iankaikkista näpertelemistä ja nuhertamista,
yhtä turhaa keikottelemista ja hassuttelemista vuosi vuodelta
pysyäkseen nuorena ja viehättävänä, -- ja säännöllistä vanhenemista ja
tylsistymistä. Yhtä väritöntä ja sisällyksetöntä päiväin viettämistä,
jommoista jo oli alkanut olla tämä viimeinen aika. Ja minkälaisissa
oloissa? Sata markkaa vuotuista korkoa isänperinnöstä, kaksi eläkettä,
neljäs kirjoituksista ja viides kielitaidosta, -- elä sillä ja pysy
nuorena ja kauniina! -- Ja sitten vanhemmuuttaan rupeaisi uskovaiseksi,
pukeutuisi vanhanaikaiseen pukuun, jota sukulaisten lapset pelkäisivät.
Ja nuoret rouvat panisivat toimeen arpajaiset »köyhiä säätyläisiä»
varten ja toisivat aina hänellekin kymmenmarkkasen tai kaksi...
-- Prrr... Siellä soitti joku eteisen kelloa. Anna hypähti kiireisesti
pystyyn, heitti neuleen syrjään, oikaisi vaatteensa ja vetäisi liiviä
useita kertoja alaspäin, jotta se rinnoilta olisi täyteläämmän ja
pyöreämmän näköinen. Hänellä oli solakka vartalo, leveät lanteet ja
kaareva selkä. Ohi mennessään hän viivähti hetkisen kuvastimen edessä,
tasoitteli otsalta ja ohimoilta hienosti käheröivää tukkaa ja
painahutti kämmenellä poskia, jotta niihin tulisi vähäisenkään väriä.
Sen hän teki kaiken silmänräpäyksessä. Sitten hän meni ja avasi.
-- Hyvää iltaa, onko Oskari kotona?
-- En tiedä varmaan, käykää sisälle, minä katson. Ei, ei hän näy olevan
huoneessaan, mihin lie mennyt, mutta varmaankin hän kohta tulee.
-- Tuleekohan?
-- Niin luulen varmasti. Käykää tänne sisälle istumaan niin kauaksi, me
olimme juuri aikeissa ruveta teetä juomaan. Istukaa, olkaa hyvä.
-- Kiitos...
Se oli vanha tuttu taloon sekin, Oskarin ikäisiä tovereita. Tämän tulo
muutti Annan yht'äkkiä kuin taikasauvalla. Synkkämielisestä, elämäänsä
väsyneestä naisesta tuli iloinen, sukkelakielinen, keikaileva
tyttölapsi. Silmät saivat entisen veitikkamaisen kiiltonsa,
kangistuneet piirteet suun ympäriltä tuntuivat sulautuneen hymyyn, ja
sirotekoinen jalkaterä pistihe viekkaasti esiin hameen alta ja takoi
keveästi lattiata vasten vallatonta tahtiaan. Anna oli tyttönä ollut
kaunis ja oli vieläkin, milloin vain pääsi entiselle tyttötuulelleen.
Ja hän asettui sille tuulelle -- tuo oli jo tullut hänen tavakseen --
aina kun joutui vierasten, varsinkin nuorten miesten seuraan.
Nämä katselivat häntä, nauroivat hänen kanssaan, viihtyivät hyvin ja
vähältä jo lämpesivät, mutta jäähtyivät taas. Hän ei voinut hetkeä
kauemmaksi heitä kiinnittää, hän ei voinut jättää syvempää vaikutusta
heidän mieliinsä. Tämänkin nuoren miehen hän oli jo monesti
valloittanut, mutta aina kadottanut.
-- Minä ompelen tässä joululahjaa serkulleni, Akselille. Säikähdin
oikein äsken, kun te tulitte, että jospa onkin hän.
-- Onko hän sitten niin pelättävä?
-- Onhan tuo vähän karhumainen, kömpelö ja juro, muttei sentään juuri
peloittava. Tämän työni vuoksi vain pelkäsin...
-- Saapipas hän komean keinutuolinmaton.
-- Pitäähän hänelläkin olla jotakin komeata. On sitten jotakin edes
kodikasta hänen vanhanpojan pesässään.
-- Kodikasta kyllä -- ja kenties muutakin.
-- Mitä muuta?
-- Niin, kenties tuo ei olekaan pelkkä joululahja eikä pelkkä
serkunlahja.
-- Mitä vielä ... te erehdytte perin pohjin. Ei, katsokaas, hänestä
tulee vanhapoika ja minusta vanhapiika, se on tähdissä niin päätetty.
Ja se onkin parasta, minä puolestani olen siihen ajatukseen jo aikoja
piintynyt ja mieltynyt. Ihminen on niin riippumaton, niin vapaa ja
itsenäinen, kun kulkee omaa tietään...
Hän vilkutti viekkaasti silmiään kulmain alta, keikutti päätään ja
naureskeli. Hän oli oikein hurmaava, kaikkea muuta hän näytti olevan
kuin vanhanpiian ehdokas. Ja se nuori mies lämpeni taaskin hetkeksi.
-- Lyönpä vetoa, ettette ajattele, mitä puhutte.
-- Lyökääpä! Minähän olenkin jo sitäpaitsi aikoja kulkenut yli
rajan. --
Oskaria ei kuulunut, ja vieras lähti. Äiti oli jo uupunut ja käynyt
levolle, Anna korjasi ompeleensa pois, söi seisoaltaan voileivän,
sammutti tulet ja meni hänkin makuuhuoneeseen.
-- Yli rajan, -- niin, oikeastaanhan hän jo oli ylikin rajan, hän
tuumaili itsekseen riisuutuessaan. Sehän näkyi tänäkin iltana, näkyy
selvemmin joka päivä. -- Hän haukotteli, katseli väsyneesti ja tylsästi
eteensä; avasi sitten valokuva-albuminsa ja silmäili siitä tuttavia
entisiltä ajoilta. Oli niitä ollut ihailijoita jos ihailtujakin! Olivat
menneet. -- Siinä oli hänen omakin kuvansa kymmenen vuotta sitten:
terveet, iloiset kasvot, paksu palmikko niskassa... Silloin sitä olisi
pitänyt iskeä, jos olisi ymmärtänyt... -- Huu! Oikeinpa vilusti, piti
viskata huivi hartioille yönutun päälle.
Anna kiersi paperiliuskoja hiuksiinsa, kähertääkseen huomiseksi
kiharoita otsalle ja ohimoille. Välinpitämättömästi hän sitä teki,
melkein vastenmielisesti. Tuota kähertämistä hän nyt oli jatkanut joka
ilta monta herran vuotta ... ja mitä varten? --
Lukitusta pöydänlaatikosta hän otti esille kirjoitustyönsä, levitti
arkit pöydälle ja alkoi kopioida. Kirjoitti puolen sivua ja heitti
kynän pois, nojautui selkäkenoon tuolia vasten. Siinä oli suuri
kuvastin hänen kupeellaan seinällä, ja silmät osuivat sattumalta sinne.
Hän säpsähti, vetäytyi taapäin. Tuossa kuvastimessa hän oli aivan
näkevinään vastaisen kuvansa: laihat, kalpeat kasvot, väsyneet ja
jäykistyneet piirteet, himmeät silmät. Kummallisina kuvioina hämärsivät
tuossa laimeassa valaistuksessa tukan omituiset lisäkkeet, ja tuo huivi
hartioilla, sepä vasta oli kuvaava...
Kylmyys ja kyllästyminen tuntui koko ruumiissa. Tuossa se siis oli
hänen tulevaisuutensa! Noin hän siis istuisi yksin yönutussa pöytänsä
ääressä kirjoitellen iltamyöhällä kokoon yhtä markkaa, jolla sitten
ostaisi kahvinaulan tai ehkä kultalankaa serkun keinutuolinmattoon...
Ei enää vailla muuta kuin olisi yömyssy ja paksusankaiset silmälasit!
... Niin, hän oli jo varmaankin käynyt yli rajan, oli varmaankin...
Huih, kun vilusti ja värisytti! Yö olikin niin kamalan kolkko ja
kylmä...