-- Taasko nuo lapset ovat olleet aholla luvatta laukkomassa. Ei niille
näy olevan apua, jos ei joskus vitsaa heilauta. Siellä rämpivät
päiväkaudet, liottavat vähätkin kenkäpahasensa, repivät vaatteensa ja
saavat siellä kylmässä syksysateessa yskät ja muut taudit.
-- Mutta mehän olimme marjassa, äiti.
-- Marjassa te... Sinäkin Mikko marjassa, tuommoinen nassakan tappi,
joka tuskin yllät marjaa varresta ottamaan! Mutta sitä pitää
juoksennella toisten isompain jäljissä, vaikk'ei matkassa pysyisikään.
-- Pysynpähän. Noin ison ropposellisen olen poiminut.
-- Näytä, -- no kaikkia! Eikö lie rikkoja ja raakasia astian täydeltä.
Jos nyt joskus kävisittekin ja toisitte oikeita marjoja, mutta mitäs
noista puolukan pahasista on, vaikka niitä kapoittain kantaisitte. --
Niin, nyt värisette vilusta, raukat!
Lapset seisoivat lieden luona ja lämmittelivät kontettuneita käsiään.
Siinä tungeskeli pikku Mikkokin pyylevänä ja teerevänä toisten joukossa
ja taputteli kiukaan laitaan luonnottoman suuria saappaitaan, joissa
vesi sisällä lotisi. Mutta ilo loisti silmästä, ja tyytyväisenä hän
piteli kädessään tuohista, jonka hän ihan yksin oli poiminut
kukkuroilleen puolukoita. Eikä hänen järjentynkänsä riittänyt mitenkään
käsittämään, ettei hänellä siinä olisi todistus miehen työstä. Toiset,
vanhemmat, joilla oli paljon suuremmat astiat, mittailivat niitä ja
kinailivat, kenellä enin.
Äiti oli olevinaan suutuksissaan, toruili ja tuskaili, mutta sen näki
sentään, ettei hän kovinkaan tosissaan ollut vihaisena. Hän vain tahtoi
ylläpitää perheessään tarpeellista kuria ja järjestystä ja esiintyi
senvuoksi ulkonaisesti ankarana ja taipumattomana, niinkuin tulee
kelvollisen kasvattajan. Hyppiessään tuvassa edestakaisin moninaisissa
toimissaan hän nuhteli lapsukaisia ja opetti:
-- Ja kenelle te luulette olevan hyötyä noista puolukoistanne? Kuka
niitä syöpi muut kuin te itse ja porsaat? Jos te johonkin kykenisitte,
niin tarvittaisiin teidän apuanne tässä talossa todempaankin kuin
juoksentelemaan pitkin soita ja kankaita.
Mutta vaari, joka istui ikkunan pielessä ja paikkaili nuotan perää, hän
otti puolustaakseen pienokaisia.
-- Antaa lasten juosta, hän sanoi, kunhan jotakin ovat tekevinään,
parempi se on kuin jos joutilaina kylällä vetelehtisivät ja oppisivat
laiskuuteen ja kaikkinaiseen ilkeyteen. Eihän noista vielä pahaisista
ole nuotallekaan eikä muuhunkaan vakavampaan, marjassa ovat aivan
omiaan.
-- Marjassa jos olivat tai eivät, yks'kaikki. Jo on tuo vaarikin
leikkisä: mitä se luulee merkittävän noilla raakaisilla puolukoilla,
joita kantelevat kakarat.
-- Vaikk'ei merkittäisikään, kunhan ovat toimessa ja tottuvat jotakin
tekemään. Vielä se koituu heillekin vakavamman työn aika, ja silloin on
hyvä, että omasta halustaan ovat lapsuudesta saakka harjaantuneet
matkassa olemaan. -- Kerätkää vain, lapset, marjoja, kerätkää paljon.
Kauppamiehessä jo kuulutaan ostettavan puolukoitakin, maksetaan
parikymmentä penniä kapalta, hyvä on sekin lapsen ansioksi.
-- Maksettaneenko mitään tuommoisista raakain sekaisista, en usko.
-- Miksei, kun perataan, erotetaan rikat pois ja raakaset.
-- Ja silloin ei taida jäädä paljon jäljelle. Ei, vaari kulta, ei taida
sekään lyödä leiville.
Vaari ei vastannut mitään, solmi vain äänetönnä nuotan silmukoita.
Hänellä nyt kerta oli oma ajatuksensa asiasta, eikä hän viitsinyt siitä
ruveta sen enempää kinaamaan. Kestää sitä kinata akkain kanssa, jotka
pieksävät suuta saadakseen olla äänessä! Kotvasen kuluttua hän virkkoi
kumminkin puoliääneen:
-- On sitä aikoinaan oltu marjahaluisia itse kukin, sinäkin ja muutkin.
-- On oltu, mutta kun syyskylmässä rämmitään muka puolukassa
päiväkaudet pitkin kankaita, niin se on jo toista.
Koettamalla oli äiti koettanut saada mieltään ja ääntään pidetyksi
vihaisena. Sehän kävisi hänen hallitsijanarvolleen, jos hän kesken
heltyisi. Mutta heltynyt hän kumminkin jo oli. Sangen viatonta huviahan
tuo nyt sentään oli lapsille ollut, marjassahan nuo raukat olivat
olleet olevinaan. Sentähden hän puheensa lopettajaisiksi ja leppyneellä
äänellä varoitteli, että vasta pysyisivät kiltteinä ja kuuliaisina
eivätkä enää lähtisi juoksentelemaan syysmärkään.
-- Mutta kun siellä on lysti, äiti, marjassa, selitti pikku Mikko, kun
näki, että hänkin tässä jo uskaltaa ruveta äännähtelemään.
-- Vai lystikin vielä, -- no lapsen mieli ja lampaan pää! Äiti silitti
jo aivan leppyneenä nuorimpansa pyöreätä liinapäätä. -- Saattehan te
vastakin puolukkaan mennä kun lupa annetaan ja sää on kaunis...