"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt
tapanani."
Kuudes luku.
Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin
tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla
ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut
mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen,
kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka
ilmeni hänen itseään puolustaessaan.
Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää
heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi
valita vain joitakuita siihen toimeen.
Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein
kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli
sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.
Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen
asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat
nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat
Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat
vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan.
Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla
julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja
ihailemaan Johannaa.
Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli
kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua
huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen
vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden
puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei
oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää
tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin
asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.
Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi
entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen
vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.
"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta
englantilaisia?"
"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita
Jumala vihaa."
"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"
"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän,
että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset
ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"
Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä
vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli
lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että
hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:
"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin
ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!"
Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja
anteeksiannon.
Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa
kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat
asiat, joita jo ennen oli tutkittu.
Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle
vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja
suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli
tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.
Sitten kysyttiin:
"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua
tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"
"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."
Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja
tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan
vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti
pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa
kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan
tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan
Jumalalta.
Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon,
johon Johanna vastasi:
"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut
kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat
Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."
Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen
näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi
itse piispa:
"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan
kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata
kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin
vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan
päällä?"
Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo,
niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."
Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse
olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän
pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin
neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut
pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli
hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä
vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan
tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt
käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen
käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten
arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen
tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna
oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja
siunanneet häntä.
Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti
kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset
toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.
Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi
sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että
hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä
sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle
kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä,
jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin
olisi vapautunut heidän kahleistaan.
Seitsemäs luku.
Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt
aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen
syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta
Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet
rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä
työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla
välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä
viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat
olleet hänen tiellänsä.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian
saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä
kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja
tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka
sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27
päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä
syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi
vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin
rikokseen ja tuomioon vikapäänä.
Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka
muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia
miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle
tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi
neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina
olisivat hänelle avullisia.
Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui
olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään
Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean
Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi
senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu
annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.
Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän
välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu
suotu.
Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla
hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa
ollut puheen aihetta.
Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä,
mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot,
hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta
rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan
väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin
myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä
nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä
pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi,
joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja
Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään.
Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan
verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen
naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut
sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä
ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella
käsiään ja jalkojaan.
Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa
ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja
itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai
pelkureistakin sankareita -- väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi
luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.
Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja
johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat,
joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen
tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten
sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.
Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät
tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla
tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan
viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla
sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden
valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.
Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa
Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja
Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa
alistumaan pyhän kirkon tuomioon -- ja tunnustamaan, ettei hän ollut
Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet
Jumalasta.
Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa,
sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan
vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin
kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa
olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.
Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen
tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi
Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.
"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"
Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt
merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.
"Ei se ole tarpeellista."
Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka
on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."
Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta
Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.
Kahdeksas luku.
Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut
huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja
hänen tilansa oli yhä huonontunut.
Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä
Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit
ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon
rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että
monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan
suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta
tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.
Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti
kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan
läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna
oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat
hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä
kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että
kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa
olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen
elämänsä.
Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan
ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin
kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa
parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta
oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen
kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.
Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin
viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien
oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa
myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin
tärkeää olisi sanottu.
Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki.
Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi
Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa
loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan
sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä
häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi:
"Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle
ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän
kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain
tahtoo palata sen turviin."
Johanna kiitti ja sanoi:
"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin
pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää
ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."
Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa
siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin
tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:
"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin
kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."
Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän
ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon
sääntöihin alistumisesta, lausui hän:
"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan
minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan
sittenkin Vapahtajaani."
Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa
ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei
hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän
oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen
todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä
ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena
ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.
Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota
heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli
vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu
pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja
että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:
"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne,
sentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti
totella niitä, tulkoon mitä hyvänsä."
Sydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli
rauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt
velvollisuutensa eikä muuta tarvittu.
Yhdeksäs luku.
Pari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut,
kedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut
visertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet
olivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa
ja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä
ja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki
kuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.
Mutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää
mieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko
vankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua,
hänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia
luonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja
sydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen
kurjuutta.
Mutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan
saanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja
sisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.
Johanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti
arkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä
pyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa
ja katumaan.
Johanna vastasi:
"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani
Jumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan."
Arkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä
pyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo
kannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan
vastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain
niitä asioita, joista häntä syytettiin.
Vihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon
vaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän
kerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen
polttoroviolla heittää henkensä.
Kun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen
sotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.
"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en
sittenkään voisi toisin puhua!"
Oli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen
välkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten
ystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi
pöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: "_Superba responsio_!"
[suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin
hetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin
olemaan.
Tietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja
luvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin,
saisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein
oli vastannut:
"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa,
mutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin."
Nyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja
kysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko
hän sitten heidän vaatimuksiinsa.
Johanna vastasi vain:
"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä."
Niin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä
ymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen.
Istunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset
uudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja
varotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että
kuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan
yksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.
Kymmenes luku.
Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja
yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja
pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo
vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle
oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka
puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa
polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta
piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen
ja _cochon_ [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille
paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan
palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan
puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta
oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi
piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä,
josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka
tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.
Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä
kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen
ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan
saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen
sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös
Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo
petollinen Loyseleur.
Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa
kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa
musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut
luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo
Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa
kaiken tuon kauhistuksen todistajina.
Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin
ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt
kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa
päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.
Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin
pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska
Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin
kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin
hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä
puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:
"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit
joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."
Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että
se minusta tuntui oikein ihmeeltä:
"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka
irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin
toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet
puhuivat enkä minä."
Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä
vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen
ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt
kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen
menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne
tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan
tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka
tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin
olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi
viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama
olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien,
jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen
kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi
monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:
"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen
vanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se
kosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen
tieto?"
Oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja
muutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon
ja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat
panivat siihen jyrkän vastalauseen.
Vihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin
vankilaan.
Samana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta
pantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei
englantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin,
ettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta
päästyään olisi peruuttanut sanansa.
Nyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja
palatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika
kantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain
kiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat
kuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.
Yhdestoista luku.
Kymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin
yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä
sanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja
että hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä
parannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.
Muutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja
Johanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus
piti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että
jos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa
varmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta
Johanna pysyi lujana ja sanoi:
"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa
olisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja
tässä pysyn kuolemaani saakka."
Syvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon
juhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. --
"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi
--
"Ei mitään, herra piispa."
"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"
"Ei mitään."
"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on
julkiluettava. Viekää vanki takaisin."
Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään
ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.
* * * * *
Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta,
jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto,
että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli
mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta,
jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia.
Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi
antaa -- ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa
erehtyneensä -- vaikkapa vain näennäisesti.
Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo
tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti
koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti -- kenties se keino oli
tepsivä?
Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään
puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse
tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja
sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan
alle.
Mutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin
tämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi
edelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.
Tähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle
ja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten
oli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä
rikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.
Sittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti
yleisöltä salassa.
Katalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä
tilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa
hyvin paljon heikenneet.
On tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa,
mutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä
häntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon
vaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta
kauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän
saisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi,
kuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat
englantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että
Johannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos
häntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään
lepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta
huomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi
vastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.
Minun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä
Noelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja
toivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan
jonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat
sen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin
tuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian
laajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin
katuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin
pääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä
väkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet
merkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme
tunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme
surumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.
Kulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen
pyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella
kiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita,
joista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota
rakennettiin, vastattiin:
"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?"
Me läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää.
Meille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa
oli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme
noissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren
tai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään,
jolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät
ilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa
vapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen.
Kuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja
nuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.
Kahdestoista luku.
Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle,
joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui
joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä
henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka
oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä
oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille,
kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja
kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa
tutkittaessa.
Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon
muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja
näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti.
Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen
ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät
antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen
koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.
Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat
tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut
kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata
näytelmää.
Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä
vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin
ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat
kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.
Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet
peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä
hiljaisuus vallitsi.
Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen
puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani,
että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin
taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna
sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei
hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden
vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän
olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki
tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi
perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen
hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja
kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.
Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet
helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin
levosta.
Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka
teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä,
jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo
oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja
ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!
Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli
saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa
oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan
kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt
kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja
häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä
kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen
sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli
kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän
mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:
"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! -- Sinun joukossasi
on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo
olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona
suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti
päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa
ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun
kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"
Johannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän
kääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti
entistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:
"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan
minä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen
olevan!"
Yleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa,
sillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi
tarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli
häväissyt.
Hetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän
odottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin
kuitenkin palautetuksi.
Pappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän
kirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:
"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja
tekoni pyhään isään, paaviin -- vaan ennen kaikkea Jumalaan."
Nyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista
arvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja
kansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista
oltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti
hänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä
asiassa saattoi tehdä.
Sitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja
selittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa
kuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt
näitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.
Erard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli
valmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.
"Luopumisvala, mitä se merkitsee?" Massieu selitti nyt tämän sanan
merkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin
tajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon
vieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:
"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä
luopumisvala vai ei."
Erard selitti:
"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti
poltetaan."
Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän
vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi
seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon
kuin olisi hän ollut houreessa.
Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään
puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja
kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.
Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin
mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:
"Minä alistun."
He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen -- he
tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu
luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään
konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa
liidelleet kaukana koko tapahtumasta.
Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään
ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja
sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa
nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa,
niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan
käden omaansa ja kirjoitti nimen -- _Jehanne_. Tuo vala oli siis
tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota
ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta,
seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä
pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista
hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina
pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä
luopumaan.
Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun
kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat
kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.
Mutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen
Cauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:
"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki
nuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän
koko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun
leipää ja juoda rangaistuksen vettä."
_Elinkautisessa vankeudessa!_ Sitä hän ei ollut ajatellut -- ei
Loyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin,
oli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin
puolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että
jos hän tekisi luopumisvalan, niin _hän pääsisi vapaaksi vankeudesta_.
Hetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän
muisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi
ja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen
ja sanoi:
"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua
englantilaisten käsiin." Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.
Mutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:
"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli."
Tyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon
turhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.
Rummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen
aikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat
hänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden -- hänen vartijansa
piirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt
hänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut
ja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen
päätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.
Kolmastoista luku.
Mutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä
Johannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui
se, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia
oli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri
meteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni
oikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa,
että Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi
ja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä
toimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä
salainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin
vähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.
Päivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan
vankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan
palvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa
yllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa,
poistuivat herrat vankilasta. -- Johanna oli niin heikko ja uupunut,
että antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi
ennen kaikkea lepoa ja rauhaa.
Piispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli
onnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän
oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.
Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä
alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon
vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi
siitä tietoa.
Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä
aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa
rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset
kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä
viimeisellä hetkellä.
Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla,
että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja
pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä
ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen
lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen
ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla
uskomatta, että huhuissa oli perää.
Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan
lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin
ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa
taas oli Johannaa tutkimassa.
Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen
istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten
vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset
housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.
Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka
Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan
vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa
ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia
vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti,
että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta
naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän
häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat
vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis
pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se
tuotti hänelle surman.
Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin
itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään
kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin,
kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut
nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä
niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran
Jeesuksen palveluksessa -- nimittäin jos vain englantilaiset
pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.
Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie,
jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan,
huomautti Johannan pukua ja sanoi:
"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän
puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin
pahempaakin?"
Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin
Johannalta:
"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"
Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan,
koska hän ei voinut toisissa olla.
"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."
Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten
se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan
levollisesti:
"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka
olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi
paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia
pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran
ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani -- mutta vieläkin
olen niihin kytketty niinkuin näette."
"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten
vaatteisiin."
Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä
tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:
"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos
minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut
muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun
mielelläni teidän tahtoonne."
Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa
Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua
asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet
puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.
"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet
ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en
ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." -- Sitten
Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta
ja sentähden myönnyin."
Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin
oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen
totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti
totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva
polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.
Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää
epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut
oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti
pöytäkirjansa laitaan --
"_Responsio mortifera_." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]
Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä
kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat
puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:
"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."
"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."
Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan
ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän
tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän
tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:
"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En
voi enää kestää vankeutta."
Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja
murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin
lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia
ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä.
Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:
"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat -- nyt hän on käsissämme!"
Neljästoista luku.
Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:
"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."
Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta
onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.
"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.
"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua
auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen
varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin
että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin,
että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin
tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua
vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten
lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi
hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan
luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö
kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen
ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille
kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. -- Ja sitten piti sanoa,
että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän
kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja
en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä
hän tarkotti.
Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat
ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa
ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja
tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten
huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka
muistuivat hänen mieleensä:
"Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheessakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa."
Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta
paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi
hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle
ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista
toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli
pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman
varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin
lohduttaa.
Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin
piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin
kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti
heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna
oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen
viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli
palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.
Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti
lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi
taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti
englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni
sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot
näyttivät hyvin surullisilta.
Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli
Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon
ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja
surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin
pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen
soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä
huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja
oli vaipunut ajatuksiinsa.
Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään
meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:
"Johanna."
Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:
"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"
"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"
"Voin" -- kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.
"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."
Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen
hän lausui hiljaa:
"Milloinka minun tulee kuolla?"
"Tänäpäivänä, aika on käsissä."