Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii
marttyrikuoleman.
Ensimäinen luku.
En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan
vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut
Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas -- että kiitollinen
Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien
mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei
ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä
sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti
noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet
vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.
Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo
kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme
tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö
raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon
toimittanut.
Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla.
Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin
ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja
soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin
kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna
jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan
palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.
Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin
vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta
he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he
voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi,
epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä
menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja
suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa
mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi,
ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon
julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi,
niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.
Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli,
että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia
lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna
lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän
oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa
englantilaisille.
Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni
ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan
korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta
ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät
hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli
ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo
oli surkeaa!
Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut
viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen
asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet
valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä
nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta
nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta
hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä
juonut.
Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja
kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle
tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan
englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen
luokseen ranskalaisen piispan -- tuon aina halveksittavan Pierre
Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan
istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän
viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna
tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan
piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen
hiippakunnassaan.
Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä
kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua
tyytynyt.
Cauchon sai summan englantilaisilta -- ja tarjosi tuon kuninkaallisen
lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin
ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja,
vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet,
polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut
henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi
möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja
toimettomina sallivat tämän tapahtua.
Ja Johanna -- mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen
huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.
Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen
alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen
ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan
ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu.
Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin
vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!
Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä
selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä
tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä,
he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean
sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka
tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät
pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä
olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä,
vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien
miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia
suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille
ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat
voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli
päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta
nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin
ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla
kunniantuntoa ja toimintahalua.
Toinen luku.
Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen
kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin
jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas
mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan,
niin oli onni minullekin nyt vastainen.
Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa
ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui
kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:
"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"
Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme
löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme
voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.
Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä
Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa
kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia
ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen
palvelijan, Cauchonin käsiin.
Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka
olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä.
Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme,
Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin
kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi
hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä
tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen
hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä
kuolla kokematta tappion katkeruutta.
Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun
leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa
oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä
ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka
tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.
Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein
nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä
Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita
siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan
rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan
lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan,
poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]
Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo
kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai
meidät kalpenemaan -- Johanna d'Arc myöty englantilaisille!
Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria,
emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon
odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät,
että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat
pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan
vapauttamiseksi.
Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä
kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut
sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina
leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä
murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.
Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme
seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti
noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin,
tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin
eräänä päivänä sanoi Noel:
"Joko me nyt lähdemme?"
"Jo."
Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne
halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se
olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä
auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon
hän oli suljettu.
Ja niin me läksimme.
Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin,
sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun
Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt
eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.
Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka
tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle
Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen
luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän
luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja
tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin
kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin
eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He
johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin
perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä
meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.
Kolmas luku.
Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja
että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni
ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi
minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli
hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan
tuomio-oikeuden kirjuriksi. -- Tämähän todellakin oli ihmeellinen
sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki
mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa
kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä
Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua
kenellekään ilmaista.
Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden
oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty
englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen
oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty
hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia,
joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia
virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä
olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.
Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä
piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä
mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että
oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin
läsnäolijaa todistaa.
Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu
Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu
syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty,
ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten
syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu
kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja
siihen täytyi alistua.
Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti
Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: _jos ei oikeus
häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun_.
Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö
raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä
vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa
raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin,
käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa.
Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli
todellakin turvattomuutta.
Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa
vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden
englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo.
Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi
englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:
"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä
tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."
Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa
kättänsä ja sanoi:
"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat,
että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan.
Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä
saa."
Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon
turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä
hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan
kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut
yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja
voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.
Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka
taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla
ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat
ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.
Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä
kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän
pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi
ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä
edes vastannut siihen.
Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla
asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja
tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä
oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään
suostunut.
Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset,
joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti
tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä
pahojen henkien kanssa.
Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla
aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa,
joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas
Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö
ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis
kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili
kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan
luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon
palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi
hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun
hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita
hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.
Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä
tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut
ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse
pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan
seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.
Neljäs luku.
Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa
isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen
näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna
kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.
Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin
oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni
vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain
tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin -- että ehkä
La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi
hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt -- nyt ei ollut enää
toivoa.
Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin,
johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta
kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me
istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon,
Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan
puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta
ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia
ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin
tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin
että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän
maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias,
kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan -- ja sydämeni oli
levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin,
joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana,
viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin
Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään
alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin
toivo katosi.
Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli
vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla
puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli
minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen
näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna
istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita
ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi
tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!
Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi
salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja
uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.
Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa -- maailma
musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!
Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana,
pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli
yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty
leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat
väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa
oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut
ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.
Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova
eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen
lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta,
hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja
kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja
kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti
sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä
murtaneet, eivät vielä voittaneet.
Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski
hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs
ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon
eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki
hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti
häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului
suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.
Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi
oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan
yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.
Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan
ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti
ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin.
Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.
Hän vastasi yksinkertaisesti:
"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista,
johon en saa vastata."
Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin.
Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se
vapisi vihasta. Hän sanoi:
"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi
viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!"
Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään
säikähtänyt, vaan sanoi:
"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat
isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan
palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset
ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle."
-- Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan
kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi
suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:
"-- Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"
Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa
ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin
valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät
käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä
mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle,
sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:
"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä
hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"
Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä,
syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin
tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.
"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."
Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista.
Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä
silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen -- erinomaisen
johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:
"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en
siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä
yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen
oikeutettu."
Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden
vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin
kamalammalta ja viilsi sydäntäni.
Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi
Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas
salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei
voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin
päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut
huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä
meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa
tapahtuisi.
Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme
molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.
Viides luku.
Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt
kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt
heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa
valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja
yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti
kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi
tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja
siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa
uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.
Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi
määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä
kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.
Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot
hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon
alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta
ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista
onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki
salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin
asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.
Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä
yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä
hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat,
jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka
kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun
se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty
henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta,
että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä
ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet
ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu
halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.
Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla
vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut.
Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun
muassa saa nähdä seuraavaa:
"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka
sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti
edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin
pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta
tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää
muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen
vastannut -- kysykää kirjurilta' -- hän tarkotti minua."
Ja toinen todistaja sanoi:
"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä
sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen
häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua
kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät.
Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman
lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan
vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa
todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."
Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole
voinut kumota näitä tosiasioita.
Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että
nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla
tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet
hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä
vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin
salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä.
Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet
saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden
henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle
kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi
sanoa:
"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin
vastata teille kaikille!"
Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita
hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän
käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. -- Mutta
tähän vastasi Johanna:
"Tuota ei ole kannekirjassa." -- Ja lisäsi, että hän aina tahtoi
noudattaa Jumalan käskyjä.
Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin
koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:
"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille
onnea?"
"En, mutta minä huusin: _'Ajakaa englantilaiset pakoon!'_ Ja minä
kävin itse etunenässä."
Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui
kysyttiin:
"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun
kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"
"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku
rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."
"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"
"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että
sittenkin olin Jumalan lähettiläs."
"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"
"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää
heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan
suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."
Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista
kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka
Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja
palvelusta.
Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä,
joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa
ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi
todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli
toimittanut.
Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas
Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"
"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"
"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä
englantilaisten käsiin?"
Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan
yrityksestä ja vastasi avomielisesti:
"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan
huomaan kuin englantilaisten käsiin."
Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen
pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa,
kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että
Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.