Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain
keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:
"Minkälainen kuolema?"
"Polttoroviolla."
"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös,
alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen
milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä
armahdusta ja turvaa.
"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen
antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon
hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi
tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka
tietää, että minulle on vääryyttä tehty."
Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois
ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa
juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani,
kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi
turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin
kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran
elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän
Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:
"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä
tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi:
"Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen
syntiisi." -- Sitten hän läksi.
Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä
harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki
Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:
"Missä minä olen tänä yönä?"
"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"
"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."
Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran
ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli
pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään
Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan
viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä
ollutkaan.
Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä
aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa
oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun
sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki
kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni
itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului
sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun
pelastukseksi.
Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja
rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.
Viidestoista luku.
Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan
vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle
uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti
ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet
vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään,
valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli
kirjoitettu sanat: _Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan
palvelija_. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita
pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja
vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin
Ladvenu ja veli Jean Massieu.
Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon
valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni
vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien
suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä
Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit
ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet
pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me
rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"
On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:
"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta
kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä
kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa
tapahtumaa kuin tämä."
Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet
jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. -- Äkkiä kuului
kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja
lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä
ja huusi --
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"
Se oli Loyseleur!
Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän
ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet
olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin
hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän
kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.
Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin
edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali
ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko
oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.
Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas
Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna
nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä,
vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen
kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen
ja lausui:
"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen
oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."
Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan,
käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten
hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja
jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.
Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa
puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen
innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt
eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli
kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän
hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet
hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin
pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat
hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.
Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet
-- englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen
huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin
kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka
inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.
Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan
asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi
vain vartijoille:
"Ottakaa hänet", ja pyövelille:
"täyttäkää tehtävänne".
Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan,
mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat
päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna
suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la
Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin;
tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja
sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja
kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.
Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui
nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni
paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui
kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa
tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla
oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja
kunnioitettu.
Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta
sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut
toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin
kirjoittaa.
Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä
saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa.
Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit
huudahti hän:
"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä
surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä
saat kärsiä kuolemani tähden!"
Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi
valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää
vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää
tuntunut häntä ahdistavan.
Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi,
että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli
ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän
pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin
syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen
saakka saattoi sen nähdä.
Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa
olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen
keskeltä valtava ylistyshuuto:
"Minun ääneni olivat Jumalasta! -- Ne eivät pettäneet minua."
Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät
Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun
seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun
tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt
kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi
ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.
Niin poistui luotamme _Johanna d'Arc!_ Kuinka lyhyt on tuo nimi,
mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka
kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.
Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena
hänen muistonsa elää kautta aikojen.