Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois --

"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_" Ensi kerran

lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin

Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin,

ranskalaiset -- seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja

tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.

Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten

ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut.

Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena

Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta

sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa

sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin

kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta.

Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat

kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat

tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä

toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat

he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui

ja huusi: "Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!" niin ranskalaiset

kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine

ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin

itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.

Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa

ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan

sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan.

Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä

seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin,

ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan

itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja

oikeaan ja vasempaan.

Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät

hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta

linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.

Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen

ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.

Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen

häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta

puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus.

Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki

hyökkäykseen.

Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto

epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki

viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän.

Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin

hävitimme koko varustuksen.

Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi

siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli

Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän

kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti,

sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin

hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja

vihamiesten äitejä.

Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät

suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän

olevan Jumalan palvelijoita.

Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja

rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten

näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt

seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja

soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta

me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi

nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt

unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja

hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla

mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi,

ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen,

kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea

vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!

Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman

lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä.

He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan,

he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan,

vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä

tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä

niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille

korville.

Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan,

mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen

sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin

tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä

olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat

kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut

ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten

ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli

voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja

siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun

aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:

"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole

teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset

haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme

englantilaiset täältä."

He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan

näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan

heidän sanoilleen, vaan lausui:

"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä

kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme

etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne

väkirynnäköllä."

La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:

"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle

mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja,

kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" -- Kun Johanna

kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:

"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat,

ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille:

Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun

hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."

Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen

Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut

peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen

Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli

ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä

seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli

suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.

Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat

pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta

hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja

marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla

oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he

siitä tahtoivat vartioida siltaa.

Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta

englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei

vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun

olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset

lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja

puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat

tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi

mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan.

Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia

puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:

"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin

seuratkaa minua!"

Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä.

Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain

muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että

hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään

pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä,

kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka

ympäröi linnoitusta.

Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi

katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän

vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan,

niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.

La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin

voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme

sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä

kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa

ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja

kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä

valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.

Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä

valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme

lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa

valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä

olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna

ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus

poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.

Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti

myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin

edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt

kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä

ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä

seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa

riemuiten ylisti Johannaa.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat

sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen

poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet,

etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat

menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet

olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään

saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät

varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.

"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle.

"Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään

huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei

teidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana

Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen

aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."

Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja

olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen

haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."

Kuudestoista luku.

Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa

tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan

lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa,

joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin

tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:

"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia

mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."

Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten

ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan

Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt

olivat englantilaisten hallussa.

Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin

alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen

tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta

suuhun kulki kysymys:

"Mihin hän menee?"

Johanna kuuli sen ja sanoi:

"Menen valloittamaan Tourellesia."

Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet.

Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä

meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.

Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi

muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi

saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään,

sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.

Tähän vastasi Johanna:

"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa

käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."

"En voi sitä tehdä, kenraali."

"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"

Nyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti

sanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut

eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna

kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja

sanoi vain:

_"Eteenpäin!"_

Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi

hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.

Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti.

Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava

haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti

päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.

Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista,

mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme

pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän

miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja

vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan

joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita

ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet

saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan

ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan

katkerasti valittaen.

Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä

ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu.

Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna

sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten

vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut,

Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut

Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä,

jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön

nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio

Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin

että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui.

Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen

edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella

kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti

Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä

hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.

Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se

sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi

hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun

kulkua.

Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun

eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa

rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi

peräytymismerkin.

Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan

päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun

selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä

ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän

käsissään.

Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli

haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin

pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen

lieve koskisi muuria.

Kohta sanoikin tämä:

"Nyt se koski."

"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika

hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt -- kaikki miehet! --

Eteenpäin!"

Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme

rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä

me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin

heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.

Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta,

jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne

olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire

oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin

ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten

hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä,

sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko

Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.

Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka

yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten

sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme

koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä

surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa

sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten

miesten saavan sellaisen lopun.

"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon

surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä,

William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli

pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun

Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.

Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta

saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka

virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua

oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui

Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli

voittanut Orleansin taistelussa!

Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan

parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu.

Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat

koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva

maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.

Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme

Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma

kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.

Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat

ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve!

terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve

meidän neitsyemme! lausuivat toiset."

Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut

osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka

luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta

ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin

ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä

vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset

kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he

kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken

yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat:

"Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla

rauhassa."

Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät

paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset

asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän

päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo

seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin.

Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää.

[Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia

juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]

Seitsemästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan.

Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois

mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat

sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat

tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan

hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin

nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei

vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.

Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani,

läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan

varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot

kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen

hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.

Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä

kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen

vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin.

He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon,

kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta

sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle.

Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen

myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että

he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.

Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on

tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen

aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti

meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille

jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli

puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle

kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että

niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi

kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui

vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja

siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty

sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti

hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli

kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti

hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita

hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan

hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli

kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen

näköisiä he nyt todellakin olivat.

Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun

sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän

syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä

mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna -- hän oli

sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan

ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.

Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan

tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt

niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui

Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili

hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:

"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas

kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti

olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea -- olette, niinkuin olen

kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi -- eikä haavanne ole

vielä parantunut -- tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan

ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan

kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa

teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte

-- se teille suodaan."

Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi

poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin

katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai

puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut

sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:

"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani --

vain sitä --"

"Elkää peljätkö, lapseni -- sanokaa suoraan."

"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen

ja uskollinen -- ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää

kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"

Kuninkaan kasvot synkistyivät.

"Reimsiin? -- vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan --

mahdotonta, kenraalini!"

Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen

ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he

olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua

tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.

"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen

tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön.

Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset

masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän

mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme

toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta

englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä

vastaan. -- Nyt on oikea aika -- lähtekäämme siis matkaan!"

Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta

näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun

vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la

Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:

"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa

personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä

huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea -- ja matka on

pitkä tästä Reimsiin!"

Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta

ja hän sanoi:

"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton,

tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole

niin kiirettä."

"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna

innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia

niin kauvan, kun on aikaa. -- Minun aikani ei ole pitkä. Herra on

suonut minulle vain vuoden."

"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.

"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä

varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy.

Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon

olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian -- elämä tai kuolema Ranskan

hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja

miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja

hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen

jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo,

tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä

tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä

korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän

jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset

ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus

omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä

osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja

suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset

jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa

säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on.

Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista]

kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette

tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä

teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena

muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja

onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki

nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt

siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian

suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä,

Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja

suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle

antaa.

Kahdeksastoista luku.

Päivät kuluivat -- ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko

oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat

kulua loppuun -- ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet

kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, -- Sitähän

tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä

särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna

katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä

hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä

kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan,

mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia

neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin

ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna

polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä

neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja

ottakaa vastaan kruununne."

Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:

"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"

"Ovat ja viipymättä."

"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne

äänet puhuvat."

Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja

sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan

ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään

moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka

epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee

erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä,

silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat:

"Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi:

"Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"

Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein

kirkastuneelta.

Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja

väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä

Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä

varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset

joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä

lupauksesta.

Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei

tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä

kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että

aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.

Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta

6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan.

Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja,

kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka

uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista,

mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin

he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.

Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka

paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli,

ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin

eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän

oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli

iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi

ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki

kiintyivät häneen.

Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de

Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä,

Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun

olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti

heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he

kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja

kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin

se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava

soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin

hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."

Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:

"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni

sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa

selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua

satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen,

joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se

liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän

kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te

papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa

Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen

ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin -- mars!' Häntä

seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää

sitten oli tullut leiriin."

Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja

sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran

vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan

ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita,

d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac,

Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de

Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen

isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti

hänet ottivat vastaan.

Yhdeksästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme

Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin

Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen.

Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon

tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen

Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän

sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli

otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat

sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin

Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen

senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen

kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.

Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon

valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin

meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna

korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin

haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi

lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä;

kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain

ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi

erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin

keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin

toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme

hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme,

että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista

ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.

Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien

sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me

leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta

Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että

jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja

aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna

voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse

sen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena

vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen

ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.

Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta

olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että

Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei

hän voinut siihen suostua.

Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki

tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä

-- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne

kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä

eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin.

He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia

asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja

kokemuksen kautta olivat käsittäneet.

Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot

taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä

hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin

erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus

muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja

savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä.

Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja

kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli

suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja

tulipatsaita kohosi niiden raunioista.

Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt

suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto

näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään

rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen

vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan;

mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:

"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on

otollinen hetki!"

Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä,

me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.

Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin

Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan.

Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli

heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi

hänelle kaiken kunnian.

Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui

sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole

syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä

oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä,

Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa.

Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la

Pole sanoi hänelle:

"Oletteko aatelismies?"

"Olen."

"Entä ritari?"

"En vielä."

Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen

ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa

ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan

hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa

ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin

kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.

Kahdeskymmenes luku.

Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään,

mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen

lähteä sodan veriselle taipaleelle.

Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin

linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan.

Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot,

Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun

sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet

vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan

varustusta.

Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea

vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.

Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana

pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin

kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa

meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa,

johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo

meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta

tuo typerä kuningas oli sen estänyt.

Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti

tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että

hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin

kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja

hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen

jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen

ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin

ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän

käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen

Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava

kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä

mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä

hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.

Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme,

että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin

rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen

jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä

vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia

avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire

virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista

lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa

ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet

voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha

kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla

puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka

hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta

kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt

käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi

hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi

kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden

kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.

Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot

seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli

jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien

taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti

päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.

Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat,

että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia

ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin.

Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko

englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut

järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.

Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että

d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he

aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä

menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston

kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli

lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja

taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää

heiltä peräytymisen Parisiin.

Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa

Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta

vartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan

heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan,

jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä

vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän

kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia

vastaan.

Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme

tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan,

koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin

pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme,

että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta

tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn

päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut

antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen

ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin

valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa

oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki

varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän

käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.

Yhdeskolmatta luku.

Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin

helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä

viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua.

Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan

odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.

Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja

Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät

levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme

takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja,

eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille.

Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:

"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo

englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun

me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"

Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään

tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata

ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä

nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme

saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme

kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta

taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä

noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla

ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli

heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi

heitä.

La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen

olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi

hänelle:

"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"

"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"

"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"

"En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän

käsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme

hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"

Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet

läsnäolomme.

Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten

tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen

johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle

kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa

joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten

oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes

pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa

pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi

La Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin

rajuilma eteenpäin.

Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:

"Ei vielä -- odottakaa."

He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei

liikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin

punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri

sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa

asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas --

ja kaiken toiminnan hallitsija.

Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja

vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui

vihollisia kuin heinää.

"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.

Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he

kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että

Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he

kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.

Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!"

painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.

Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti

tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme

maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa

itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut

tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn

taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi

silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.

Sitten hän sanoi:

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt

vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen

kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen

-- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin

tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän

kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja

jalo kirkkaus silmissä hän lausui:

"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta

vapaa!"

"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire

kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten

sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat:

"Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka

kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.

Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä

kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat

pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin

köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt

tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle

soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti

helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia

sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät

pitkin poskia.

Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka

näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata

rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa

vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan

kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan

lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt

Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia

ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa

lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa

väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli

murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa

saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta

himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli

tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin

antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti

Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan

kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä

kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman

loppuun asti.

Kahdeskolmatta luku.

On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra

Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa

ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa,

mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti

ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon

tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes

kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa

iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon

pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan

Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa

pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän

kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.

Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset.

Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin

pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa

aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont

Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin,

joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta

läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista,

joita heille kerrottiin.

Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän

karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa

ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua

paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että

ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle

saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin

kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen

valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa

tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.

Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin

pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen.

Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka

hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea

pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin

lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti

vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat

oli toimitettu.

Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin

kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta

sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin.

Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen

uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän

sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.

Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä

myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä

oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen

silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset

kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me

läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas

seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita

ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan

läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.

Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki

ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti

olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit

hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan

kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa

kuninkaalle.

Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen

me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän

vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine

lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen

Troyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille,

ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle.

Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei

kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin,

sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli

huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että

burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.

Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään,

ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen.

Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki

sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La

Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:

"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut

Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä

kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."

Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti

Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin

valloituksen kestävän.

"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."

Silloin lausui kansleri:

"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."

"Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan

jo huomenna käymme kaupunkiin."

Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:

"Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia

valloittamaan!"

Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että

vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain

käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.

Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään

ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin

valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun

laukaustakaan kuului.

Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen

lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot

olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä.

Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista

ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.

Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta

avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata

juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota

olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää

estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus

oli tapahtuva.

Kolmaskolmatta luku.

Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin

tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla.

Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla,

mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä,

kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja

niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän

ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä

oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa:

"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."

Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset

valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja

suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko

joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput

liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli

ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin

Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja

vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen

juhlalliseksi.

Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9

samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste

valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat

juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat

tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.

Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen

keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut

joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi

jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin

joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin

keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean

kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa

kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!"

Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään

nenäliinallaan.

Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin;

pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt

virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan

molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein

ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan

kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He

ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle,

kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat

päänsä hänelle.

Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan

juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita,

joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki

talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt

kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa,

tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja

ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.

Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan

palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun

mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan

taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut

merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen

oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa.

Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas

isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä

pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta

tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat

käsissään pidelleet.

Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä

paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä

hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa

aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja

lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet

tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.

Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille,

joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen

soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä

jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli

apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin

juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi

tuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko

maahan hartaasti rukoillen.

Seurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he

astuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi,

jonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli

tuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli

jätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä

kaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen

nuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. -- Se oli

komeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.

He ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin

neljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä

arkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä,

jolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein

koskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti

ohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen

pitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset

takajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki

oli sangen hauskaa ja komeaa katsella.

Nyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen

surisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului

voimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella

nähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät

kuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen

säveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja

Johannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua,

joka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli

uljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän

tiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.

Hänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit,

sitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat,

hoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki

loistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita

huomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa

hänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot

vieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä,

Orleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille

pitkää ikää ja menestystä.

Kun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet

paikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan

mukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa

ja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan

rinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan

tehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan

ylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua.

Kuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän

jo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain

yksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen

katseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti

ilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja

tarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen

arvokkaasti päähänsä.

Nyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa

riemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja

kanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt

toteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta

oli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti

hänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin,

vapisevin huulin lausui:

"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka

armossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä

saisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin

teille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut

oli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin

kotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee

minua!"

Kuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja

hänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa

kreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:

"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä.

Puhukaa suoraan -- pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille,

vaikka se koituisi koko valtakuntaan."

Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.

Johanna polvistui jälleen ja sanoi:

"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte

minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat

vapaiksi kaikista veronmaksuista."

"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"

"Ei mitään muuta."

"Eikö todellakaan muuta."

"Ei minulla ole muita toiveita."

"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. -- Sanokaa

vapaasti, elkää peljätkö."

"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."

Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä

harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä.

Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:

"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja

hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen

palkinnon -- eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille.

Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä

hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes

hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna

d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja

kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja

taksoituksista."

Näin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa

ollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista

vapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että

kaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo

sama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.

Kuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa,

mutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista

muistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta

Johannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti.

Kolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme

seitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä,

mutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme

seitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat

kaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka

sivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi,

jonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja

verosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana.

Mutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on "Domrémy", on tyhjä

paikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:

Domrémy

Rien -- á cause de La Pucelle.

"Ei mitään, neitsyen tähden." Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta

ei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta

ja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa

kansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus

pidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja

etuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana

ne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä

paljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston

säilyttämiseksi. -- Kääntäjä, Mark Twain.]

Neljäskolmatta luku.

Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet

lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun

raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka

paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan,

siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa.

Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, _Zebra_ nimisen

majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun

vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä

tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet.

Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa

kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta,

hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa

heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat

hänen isänsä ja enonsa Laxart.

Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä

molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten

ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he

tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja

sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen

tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen

pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja

valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean,

satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan

ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin

ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin,

mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät

tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä

katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet

mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä

liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään

kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka

lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston

keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat

sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin

äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä

äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja

meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont"

kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja

itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut

hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa

lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen

luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan

veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä _Zebra_ nimiseen

majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa

Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita

terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui

sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi

hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville.

Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän

jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja

säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui

hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja

puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut

suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä

elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä,

joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä,

sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja

jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään

viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän,

johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala

varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän

johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä

tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla

jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä

Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle

lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita,

ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali,

johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne

vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen

kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken

maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti

nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat

hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan

sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle.

Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa,

tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan

ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja

viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta,

komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan

kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli

tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli

taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.

Viideskolmatta luku.

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt,

niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta,

ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään

huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin

käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi

voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät

sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän

kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo,

jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen

jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä

ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin

vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava

tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli

jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille,

joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun

mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät

herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja

rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan

parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on

valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset

sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille

kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa,

Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään,

joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme

neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän

aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan

Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen

on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan

vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä

minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin

avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa

seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa

valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne

ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus -- ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin

silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri

nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

"-- Ylhäinen kenraali -- minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa -- hänen mielipidettään

olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi

ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät

häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo

herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat.

Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan

nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan

parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa

ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana

ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita

on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty

valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas,

esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän

päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä

lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän

käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset

maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin -- mutta

jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan

riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra

kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit,

jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne,

olemme valmiit --"

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! -- sopimus! -- Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa,

kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme

sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla

hyvinkin --"

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? -- Tuo sopimus, jossa Burgundin

herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin

kuninkaalle? -- Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista

kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista.

Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! -- Tuota nyt todellakin

suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei

tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta

Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan

meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein

kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa.

Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä

-- elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia,

vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka

minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja

valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana -- --"

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me

emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet

Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella --"

"Niin -- _miekalla_", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului

ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan

nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen

Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat

jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen

sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.

Kuudeskolmatta luku.

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille,

mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa.

Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän

joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat

ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului

rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat

saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä

ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille

jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme

hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda

Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi

olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet

heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi

vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt

saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä

seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä

kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä

tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja

kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin,

jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka

piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin

aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi,

että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä

vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin

herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty

valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat

Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää

Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus

mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi

kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin

kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat

kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen.

Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan

kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt,

tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain

kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne

suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce

sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja

ranskalaisia salajuonia vastaan -- se oli liikaa. Kahta ensimäistä

hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan

taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä

Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen

muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi

silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin

Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni

ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni

kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin

oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna

toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli

yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas.

Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut

vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme

saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen

luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli

lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas

neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin,

joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni

vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta

yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme

pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen

pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut

mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford

oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan

Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut

luoksemme tällä otollisella hetkellä!

Seitsemäskolmatta luku.

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla,

mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan

ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta

pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän

saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä,

sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat

myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna

ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin

valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana

aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi

pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi

ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin

ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia

valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna

lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli

joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme

portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan,

ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä

ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että

komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt _täytyy_

voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko

valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua

kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi

sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna

kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi

Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä

ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun -- kuningasta ja

tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi

valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen

oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua

tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja

sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä

nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja

valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa -- olisi se voitu

valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo

elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän

sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa

Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse

hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi -- hän kielsi valloituksen!

Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista

takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen

oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän

mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli

häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen

kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta

vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti

nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja

sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa

käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka

eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut

hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän

tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä

silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä _jäämään

St. Denisiin_. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että

sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä

pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La

Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas

panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään

pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja

avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi

hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän

ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan

nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi

saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut

toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan

Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin

verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja

moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin

saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin

lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin

kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei

ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä

äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden

lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli

voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.

Kahdeksaskolmatta luku.

Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla

koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta

kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.

Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin

kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla

myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki

kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja

huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta

ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas

koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään.

Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta

hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti

surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan

saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki

surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja

ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.

Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä

sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun

Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen

ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.

Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan

Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin

takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi

uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että

vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä

kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle

mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta

kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla

yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi

Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina

miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:

"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä

tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää

hyökkäykseen!"

Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.

Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta

Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman

ympärillänsä.

Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa

burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt

oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.

Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja

Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua

oli alkanut valloittaa.

Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä

Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni.

Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä,

hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua

vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me

emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon

käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa

idästä.

Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn,

kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista

vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle

tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli

eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla

puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin

erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs

burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko

oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen,

jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.

Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä

Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota

Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana.

Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan

ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat

voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet

burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja

järjestetty.

Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p.

toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi

viimeiselle sotaretkelleen.

Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli

saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan

kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat

kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan

yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen

viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja

laskevan kuin valkea liekki ilmassa.

Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto

oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon

Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä

taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen

sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä

vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli

kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota

ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän

jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja

kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta

eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät

myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat

takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat

jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka

nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti

rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma,

mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin,

koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei

siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa

ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi;

burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät

hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja

tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää

vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä

voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta

käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta

nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät

takaisin englantilaisten keihäitä kohti.

Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko

hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti

hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet

kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan

suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö

ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat

voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan,

kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin

kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle

hyvin rakkaat.

Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja -- ryskien

Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes

hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan

vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten

perässä.

Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka

paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä

valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu!

-- Johanna d'Arc vihollisten vallassa! -- -- Ranskan pelastaja

meiltä mennyt!" -- eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli

mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!

Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri

tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu,

saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.

Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen,

suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu

ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä

näyttämöllä enää esiinny.