TOINEN KIRJA.

Sodassa ja taistelussa.

Ensimmäinen luku.

Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin

seurassa luokseni ja sanoi:

"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,

mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla

Dauphinin luona."

Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti

taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin

kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

"Minä uskon sen", sanoin.

"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt,

kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan

maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana

kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen

puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei

Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa

nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä

tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä

hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me

lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin

ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne

nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi

linnanherran päivällisillä?"

"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --

toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --

niistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä."

Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.

Sentähden vastasin:

"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --

niin he todellakin luulivat."

"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän

levollisesti. -- "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,

tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin

epäilevän, etkö usko minua?"

"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja

etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle

muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.

Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini

siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin

tulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua."

Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten

hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata

hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata

minua kappale matkaa."

"Entä Haumette?"

Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska

tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä

pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten

molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat

eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan

kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa

kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa

nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan

saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti

itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä

yhdeksäntoista.

Toinen luku.

Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja

sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon

luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa

säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla

hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää

pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada

tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli

lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui

joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa

ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset

luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt

pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.

Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,

että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,

mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa

partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan

kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan

nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.

Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä

korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi

kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse

nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.

Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki

mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,

vaikka oli talvi.

Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja

kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi

kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin

lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui

kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien

kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta

Ranskanmaata.

Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä

lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä

toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei

ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä

kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:

"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja

annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä

uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien

päästä Dauphinin luo."

Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja

kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de

Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia

puhutellaan:

"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja

täytyykö meistä tulla englantilaisia?"

Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:

"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut

kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."

"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä

peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."

Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."

"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on

jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään --"

"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."

Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli

häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti

alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian

luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa

tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän

alkoi ystävällisesti:

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? -- Vai

mitä --?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani

kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat

koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät

vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän

sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko

aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä.

Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä

ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja

juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi

sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona

kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin;

mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi

kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse

Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi

kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne

tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse

linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa

asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä

uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli

todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka

paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra

oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka

pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli.

Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä

olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä

hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna

oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi,

että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja

huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä

tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14

päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun

alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä

on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona

ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen

luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, _tänäpäivänä?_ Mistä sinä tiedät, mitä siellä

on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai

kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on

siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin

kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja

toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi:

"Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja

lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.

Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia

varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa

-- molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut -- salaiseen

sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut

kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä

tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti

ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä

paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni

kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan

tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat

hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän

oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä

läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän

heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat

ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti

hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja

lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava

vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä,

koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, -- hän nimittäin

pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin

me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte

ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän

lähteminen -- kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät

levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle

saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? -- Minusta päivän ja hetken

edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin

epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä",

minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain

totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että

tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän

kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta

tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet.

Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat

silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu -- minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa -- he tulevat ehkä huomenna

-- ja --"

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja

miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen

joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti

hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.

Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä -- tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin

hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme

pimeyteen.

Kolmas luku.

Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko.

Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz

etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi

voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla

vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut

poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja

voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää,

että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen

olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin

vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut

heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä

pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan

alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.

Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta

heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät

voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa,

täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan

vallan lähteä tai seurata mukana.

Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme

lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet

syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla

lepäsimme.

Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä

tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät

kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että

kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat

Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan

lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? -- Olin niin tottunut

luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja

rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa

avasin silmäni ja -- siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta

vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni,

että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen,

pyysin häntä istumaan ja sanoin:

"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"

"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.

"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli

kumminkin puoleksi tosi.

"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne

ja olinkin tulla liian myöhään -- niin tulinkin myöhään, mutta

rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat

linnanherraa -- ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."

Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä,

joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan

Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei

omasta tahdostaan. Sitten sanoin:

"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua

kotonaan tämmöisinä aikoina."

"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa

pysyä pilvissä ukkosen käydessä."

"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."

Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:

"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies.

Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin _silloin_ -- niin,

enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin

Noel Rainguesson ja sellaiset -- mutta tahdon kuitenkin toimittaa

jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen

nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin

sankarien nimet."

"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"

"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."

Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja

tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten

sanoin:

"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki

reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."

"Reippaat pojat! -- Noelistako puhut? -- hän, joka itki kuin lapsi

ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä

luona."

"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."

"Hän vapaaehtoisesti? -- Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun

olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan

kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut

ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta

miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja

rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra

suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan

soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."

"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin

hänen olevan miehekkään pojan."

"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti

sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin

siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät.

Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."

Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti

halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois

sanoen katsovansa hevostaan.

Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon

kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä

voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan

eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.

Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:

"Oli hyvä, että tulit, Noel."

Hän iski silmää ja sanoi:

"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."

"Kenenkä sitten?"

"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari

näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään,

koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt

mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt

ilman Paladinia."

"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? -- Ja lähtikö hän

matkalle mielellään?"

"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei

vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin

minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on

suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin

kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä -- jäsenemme ovat niin

kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."

Neljäs luku.

Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä

kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että

sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja

ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja

noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa

nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut

siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas

ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen

opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti

kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa

kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska

meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö

oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä.

Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli

harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui

vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai

lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua

jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista.

Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin

olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina

kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan

ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se

seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli

vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin

eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut,

ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt

kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja

nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen

lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti

ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet

saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja

hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä

kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta

miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa

olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat

vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet,

että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin

miehillä -- mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät

nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja

paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri

sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja

tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He

päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa

paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit

pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta

hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on

täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia

heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu

ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät

kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla

tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä

sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella

äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on

aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme

erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui,

ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää

joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen

alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme

kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä

tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea.

Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän

ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja

lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää,

niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä

pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon

vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä,

niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat

meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa,

muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin

saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti

ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs

mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette

keksinyt? -- Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne --" vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä

sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! -- nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.

Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä -- ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt

on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse

saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota

paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin --"

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen

se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta

miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.

Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin

voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet

marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee

pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän

asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko

viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta

todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta"

-- Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma,

että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin.

Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin

tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä

Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista

juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan

loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä,

mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna

komensi --"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna

jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti

kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa,

mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon

liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin

kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän,

vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi,

kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin

sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja

sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme

turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat

pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet

ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää

meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja

huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja

nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli

meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli

Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta.

Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja

mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun

heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan

lannistu.

Viides luku.

Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta

ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut

pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui

laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi

etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme

pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli

nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä

kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen

ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja

pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä

tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän

kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset

lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli

takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan

avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt

Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan

lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan

viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta

kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään

kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo

lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä

lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja

tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat

takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz

sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen

puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua

neuvonantajaa ja hovimiestä -- jotka eivät taida olla pettureja

parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja

juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä

ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan

kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan

kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse

vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen

tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta,

niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa

perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa -- he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä

palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja

tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti,

kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me

puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina

ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta

kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia

sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten

kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin

hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä

kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät,

samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja

tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa

puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että

tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä

tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja

vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska

menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen,

hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat

Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on

Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi,

sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut

kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he

uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja

hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul

de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen

mies vaikka ei mikään teräväpäinen -- ettei saata ymmärtää, kuinka

alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi

heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan

viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei

hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen

miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa

nähdä. -- Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin -- kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande,

joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand.

"Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut

puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein

nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen

puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias -- heikko neito --

kasvanut maalla -- tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön --

ujo, vaatimaton ja nöyrä -- hän heittää paimensauvansa, pukeutuu

rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä

ja epäilemättä -- ja tulee tänne -- hän, jolle kuninkaan pelkkä

näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa -- aikoo rohkeasti

käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt

minut pelastamaan sinut! -- Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja

rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen

ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: -- 'Olkoon

hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin

etevämpi tavallisia ihmisiä -- sillä hänessä on salainen voima,

joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset

joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät

sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! -- Tuommoinen

henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on

varmaankin tuossa lapsessa -- kuinka hän muuten olisi voinut sankarin

tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? -- Kuninkaan täytyy

saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' -- Näin hyvästi puhuen hän

antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka

häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen

ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä

toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on

menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin

kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu

-- on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken

voiman -- ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä

tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä

muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin,

joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden

ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa

häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään

auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina

osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa

täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän

kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä

oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton

Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja

he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna

oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla

puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää

asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He

palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja

isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli

lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä

puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin,

mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan

neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita

huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan

eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin,

mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi

oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua

mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat

kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet

käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä

ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että

kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan

Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä

mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän

seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä

tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he

vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti

ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi

yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani

kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa

lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen

lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan

kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän,

viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole

tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia,

ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä

kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille

sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja

poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän

mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme.

Kallis hetki oli turhaan rauvennut -- ei kukaan meistä ymmärtänyt

eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin

näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi

hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin

olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän

tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään

tänne nuo miehet. -- Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani,

-- ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille -- niin

valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He

luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä

mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan

silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin

hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi -- nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi

kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman

päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten

kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta

yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin

hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun

uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa,

levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset

häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä

tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt

kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla,

teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla

kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat,

että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei

ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla

hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.

Kuudes luku.

Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää

aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa

ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo

joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään

aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja

minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi

kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut

todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt

pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta

vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren

ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa

Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me

toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan

olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan

satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta,

koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että

Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi

nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja

tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo

yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi

mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä

rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö

Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja

loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan

sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja

ylienkeleitä äärettömiin asti -- ja puhunut Herran pyhien kanssa ja

nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei

mitään maallista valkeutta saata verrata? --

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät

Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja

loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle

antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti,

että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin

sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo

hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta

usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään

saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää

kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa

kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä

säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin

on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka

ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli

saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä

saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus

ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin

emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme.

Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat

ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja

loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat

ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja

jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta

salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle

valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja

vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa

sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat

neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna

kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen

ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme

eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi

kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja

astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota

näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.

Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan

päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan

nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain

herrain joukkoon.

Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät

ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet

olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin

unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin

mitä sillä hetkellä näkivät.

Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan

pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa

Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä --

heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.

Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut

päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen

valtaistuinta.

Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin

hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"

Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He

tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä

johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."

Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja

hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten

loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren

miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa

kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen,

syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla

äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:

"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen

elinajan!"

"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä --" kuiskasi De Metz

minulle, puristaen kovasti kättäni.

"Sinä erehdyt, lapseni -- minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies

samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"

Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä

loistavilla silmillään ja sanoi:

"Ei, armollinen herra -- ei -- te olette kuningas eikä kukaan muu."

Sitten kysyi kuningas:

"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi

seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan

Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille,

että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi

Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte

minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni,

ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin

silmin säestäen oman äänensä kaikua: -- "sillä hänen avullaan tahdon

auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"

Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä

sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä

ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja

miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että

se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan

puhumaan kahden kesken.

Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt

koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä

ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut

häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.

Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he

puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin

kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan

ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt

näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni

sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka

silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen

puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan

takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää

ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi

miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas

taakka hänen hartioiltaan pudonnut.

Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat,

mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma

sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka

antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli

hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat

yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi

tieto. Johanna vastasi siihen:

"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile.

Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa

puhua -- epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä

jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten

rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät

tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan

kruunu kuulukaan teille."

Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän

oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala.

Kuningas sanoi:

"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne

ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin

kerro minulle -- minä sen uskon."

"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen

perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut.

Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle

sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."

Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän

heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut

vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa

viivytetyksi.

Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle,

jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat

puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista

sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä.

Kaikkialla -- sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan --

Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.

Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa

saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa,

vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.

Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään

ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme

saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi

joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan

pelastaja!"

Seitsemäs luku.

Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen

salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö

oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän

heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti

seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu

kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti

menetellä. He sanoivat vain:

"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat

hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala

ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale

-- sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä

tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri

vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan

tutkittava."

Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen

epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan

ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai

paholaisesta.

Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme

vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi

suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä

neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut -- sillä tytön nimi oli

nyt joka miehen huulilla -- tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä

lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti

hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:

"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan

heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme."

Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.

Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten

hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään.

Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen

puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet

muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain

ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja

rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta

Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää,

ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan

kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta

ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa

laakson mutaisista seisovista lammikoista.

Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia

eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui

niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti

hänelle komean mustan sotaratsun.

Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat

sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he

eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi

tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja

uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja

viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta

näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että

hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.

Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko

Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat

kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian

kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa,

toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata

kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan

toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli

annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden

tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että

hän oli _"lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei

paljonpuhuvainen"_.

Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä

viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa

uudestaan joka päivä tutkittiin -- ja sitä eivät tehneet sotilaat,

niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen

sitä Ranskan vihollisia vastaan -- vaan papit ja munkit ja

jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko

hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä

mielipiteitä.

Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen

edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä

katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja

rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista

kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa

saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon

nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja

lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.

Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi

näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle

sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja

vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa

istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen

jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon

asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen

siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin

pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin

hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua,

oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden

ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot

ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin

jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.

Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä

he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja

jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes

vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän

puoleensa, sanoen kiivaasti:

"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran

käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja

kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,

eivät kuulu tähän."

Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan

näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän

osotti kärsimättömyyttä.

Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle

salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja

me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä

pulmasta.

"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin

ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut

niinkään tärkeä.

"Niin, se on hänen tahtonsa."

"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit

lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."

"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."

"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"

"Niin totisesti!"

Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat

sanat:

"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,

ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."

Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä

ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi

vain:

"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee

taistella, mutta hän antaa voiton."

Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein

kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,

ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan

nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti

kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen

työhön."

Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki

olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun

professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli

häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia

enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --

"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä

vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,

niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka

paljon erosi yleisestä kielestä.

Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:

"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös

todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"

Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:

"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut

Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.

Antakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja

päästäkää meidät menemään!"

Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut

hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat

hyvähuutoihin.

Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin

arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki

kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan

häntä.

Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut

yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,

ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,

suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja

jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat

lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä

väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun

tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja

oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui

kauvaskuuluvalla äänellä.

"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna

d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä

ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa

vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta

voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan

ja rangaistuksen."

Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,

josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään

nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen

ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun

Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.

Kahdeksas luku.

Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja

se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi

äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan

Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti

ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein

suonissa kiivaammin virtaamaan.

Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi

onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija

oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä

miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän

sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme

kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston

kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska

Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus

ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".

Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden

lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme

torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä

tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin

kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.

Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta

kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja

uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa

puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut

korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän

voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:

"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja

kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee

kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna

d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon

ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,

jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." --

Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;

mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:

-- -- "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi

suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,

armollisen herran, Alençonin herttuan."

Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se

pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan

sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja

vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,

Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät

mieleni tällä hetkellä.

Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui

mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa

muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa

kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen

tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt

toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä

tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin

kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt

ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin

turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --

haaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli

tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan

päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä

toiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole

koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!

Yhdeksäs luku.

Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen

valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa

kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,

kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.

Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti

ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten

Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja

Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin

viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä

järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin

sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli

jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen

avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo

ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan

huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä

mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän

käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja

hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.

Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun

hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja

se välkkyi kuin kuvastin.

Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin

pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän

lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä

miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian

alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon

ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,

että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä

ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta

Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan

aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.

Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power

valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata

liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala

istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen

hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena

oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan

kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu

pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.

Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien

toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot

olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien

kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna

osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,

eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa

voittoon.

Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka

tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin

oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää

sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa

näimme hänet ani harvoin.

Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut

vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen

suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja

kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui

ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka

olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme

häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja

koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä

kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.

Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:

"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä

sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."

Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta

sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja

juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo

katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:

"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla

totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,

että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen

korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina

koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi

anteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika

raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä

kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."

Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että

Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:

"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle

viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"

Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.

Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien

sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen

ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä

joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.

Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän

näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja

kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet

puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä

hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.

Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,

saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet

Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja

kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli

sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen

jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän

d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän

katseli ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä on Paladin?"

Ritari Bertrand sanoi:

"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."

"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."

Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan

ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui

ystävällisesti ja sanoi:

"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta

vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi

-- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata

minua?"

"Vaikka tuleen!" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin

itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.

Siinä taas uusi ihmetyö!"

"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata

minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen

minulle takaisin."

Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna

d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:

"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin

pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,

jonka pelkuri ansaitsee! --"

Kymmenes luku.

Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista

Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,

Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja

Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki

nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat

täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna

ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät

hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin

monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi

vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista

ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät

ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.

Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko

ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja

meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi

ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme

uneksineet.

Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili

La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja

sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta

kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,

tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin

siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli

sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.

Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme

La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo

lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä

pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä

kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella

jättiläismiekka.

Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan

leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja

että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.

Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä

avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja

vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,

kaatui maahan.

"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne

juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän

kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.

Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen

-- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme

kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.

Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä

hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden

miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui

sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista

ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa

sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä

kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi

ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.

Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren

vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat

toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi

vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja

tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.

Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset

poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus

olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä

ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa

olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,

piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa

synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä

kuunnella messua.

La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän

sanoi huolestuneella äänellä:

"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat

helvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät

paholaiselle! sydänkäpyni."

Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon

siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen

kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän

leikkikentällä.

Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire

selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin

totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi

jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän

katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän

tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.

Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.

La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti

kääntyivät, vaan nuo toiset.

Ei, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse

päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä

ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja

epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä

armon välikappaleita.

"Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin

hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"

"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo

huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,

niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun

täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan

nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on

kielletty."

"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta

vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta

tavattomia, lapsi!"

Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän

kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.

Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen

luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,

ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen

seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen

tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut

itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan

laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin

tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin

leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis

olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen

kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.

Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai

heidät tekemään, mitä vain tahtoi.

Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,

raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei

ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.

Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti

pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli

vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma

saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse

paholaista.

Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin

luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,

edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä

oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;

hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja

hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.

Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa

näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon

katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.

He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen

joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,

ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa

rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo

hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at

sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti

tervehtien heitä sanoivat:

"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"

Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon

kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin

tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta

puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä

kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina

vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea

päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän

tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt

vaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei

ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.

Mutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin

asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä

Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla

tavallaan sanoen:

"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,

niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La

Hire ja hän olisi Jumala, amen."

Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota

tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi

täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.

Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,

miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.

Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän

oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,

seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin

luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi

vain La Hiren rukoukselle.

Yhdestoista luku.

Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.

Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt

ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen

pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki

yhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet

sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten

seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat

ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur

de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri

osastoja.

Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät

he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen

tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.

Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä

kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen

käskyään.

Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he

tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos

hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään

Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa

kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei

koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.

Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet

Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin

varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä

todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan

kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he

täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen

ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta

että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa

taisteluun, se oli heistä mahdotonta.

He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.

Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea

vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa

myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet

sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät

salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,

että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,

jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa

oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät

piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää

vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin

lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.

Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri

kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat

siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse

yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut

mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat,

että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa

heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet

lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet

rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa

paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän

taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta

ja innostusta.

Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan

pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen

matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku

juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä,

että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli

pyrkinyt.

Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta

kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä

Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän

huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin

välillä.

Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia

oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa

läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta

juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset

sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan.

Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin

ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.

Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja

porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä

suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt

koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.

"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"

"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."

"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle

puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan

Talbotia ja englantilaisia vastaan?"

Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään

puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti,

että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta

olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.

"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat

ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa

tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten

kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin

alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt

parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet

tänne virran toiselle rannalle."

Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen

aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat

erehtyneet.

"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te

saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme

ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."

Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa

luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita

nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska

arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi

ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.

Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi

takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten

Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta

sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla

voinut mitään hyödyttää.

Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi

eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin

ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä

tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi

odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni

joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen

ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku

sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet

Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät

ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta!

Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa,

nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat

silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen

solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon

keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat

kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle

päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.

Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja

syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.

"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat.

Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten

hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen

ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle,

jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär

ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär

oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.

Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy,

Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka

häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä

ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.

Kahdestoista luku.

Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti

odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.

Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna

1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen

julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei

ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan

asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta

suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa

siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu

Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö

kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut

tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka

enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin

helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.

"Jeesus Maria.

"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne

Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi;

ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne

edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää

oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle

neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette

väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs

asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän

tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta

Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat,

asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin

edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin

on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi

vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä

olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän

väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne

eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan

heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi

mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta

viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan.

Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika,

sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä

Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen

kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin

meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista

ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala

voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa

häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen

puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua,

rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani,

niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan

urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen

saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna

toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.]

Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."

Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut

takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia

taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain

uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä

karjaansa paimentamaan.

Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat

hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan

sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä

olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada

sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta.

Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä

suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot

liikkeelle.

Kolmastoista luku.

Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa

kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen

pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin,

että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui

erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia

kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen

toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain

erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt

tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins

nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että

englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään

meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n

pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa

sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he

arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja

ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin

ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:

"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme

suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."

Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän

monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan

kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin

pystyssä, että tuskin huomasi minua.

Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen

jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin

kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen

kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.

Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä

kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen

etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja

iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita

pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma

neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja

sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi

pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea

ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet

tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän

loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli

täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään

pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat.

Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen

seinällä.

Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina.

Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies

oli tehnyt.

"Karkulainen, kenraali."

"Mitä hänelle aijotte tehdä?"

"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti

matkaan."

"Mitä muuta hänestä tiedätte?"

"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään

kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta

leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."

"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä --

tuokaa hänet tänne."

Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo.

Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin

harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana

hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen

ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa

olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.

"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.

Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen

kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti

kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä

uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.

"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta!

-- minä en saata nähdä verta!" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta

sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."

Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut

hänelle sopivaa.

"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa --

olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä

että eläimiä".

Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen

häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat

haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.

Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano

vapaasti ja pelkäämättä."

"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä

lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat

nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä

näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät

näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle

sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli

minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä

hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen

kuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni,

vaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni.

Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt.

Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät

sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."

Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää

kuin puhuisi hän totta. -- "Katso minua silmiin" -- hän sitten

kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi

päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän

sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin

sotaväkeen?"

"Sen tiesin."

"Miksi siis tulit?"

"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli

minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi

olisin elänyt".

"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"

"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on

Mikko."

"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"

"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."

Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut

uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja

Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan

henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki

moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan

näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.

Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan

asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja

kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita

synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät,

uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut

ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa

taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa

ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen

ankaraa hyökkäystä.

Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina

taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet

meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin

kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen

neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa

lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen,

vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja

päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi

on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa

ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.

Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja

riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille

kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki

olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.

Neljästoista luku.

Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut

Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian

odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon

kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden

vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin

hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan

ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän

vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.

Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli

kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:

"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi:

"ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen

jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia,

joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen

kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.

Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun

ohitseni hän sanoi:

"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"

"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta

tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."

"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.

Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja

hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä

jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin

tuulispää.