Sieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä
heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.
Ensimmäinen luku.
Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha.
Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja
nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.
Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette,
laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla
ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla
minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen
aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.
Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka
päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun
koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä,
että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.
Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä
tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon
hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa
selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa,
hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan,
joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja
aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin
häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo
ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin
Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain
viimeisenä puristaa hänen kättänsä.
Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin
kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta
polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen
maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja
ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli --
jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun
itse maailman Vapahtajaa.
Toinen luku.
Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta
1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani
olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet
tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka
puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin
tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue
taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli
hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet.
Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse
hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui
Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä
sai elää verraten rauhallisissa oloissa.
Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia
joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat
ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä
vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia
raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi
riistämiä ruumiita.
Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä
kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka
peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon.
Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi
ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit;
ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.
Kaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista
sanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja
lunta -- kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita.
Kuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä
päivällä ruumiita repimään.
Ranskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika.
Englantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen
ja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta
ja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli
Ranskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt,
kuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen
sotajoukon.
Ollessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus,
Azincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa
nauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän
jätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen
riistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen
maata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan
kattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani --
paitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin -- julmimmalla
tavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat
vain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän
hätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet,
niin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani
ja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan
talomme edustalla.
Sitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka
emännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua
lukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä
ollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi
-- nimeltään Guillaume Fronte -- asui aivan kirkon juuressa, ja
kirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen
kuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa,
Jacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan
ja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani
kylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden
vanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani
ja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre
Morelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka
isä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä,
jotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita:
toisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat
talonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin
tavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras
kylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden
köyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla
Johanna d'Arcin ystäviä.
Kaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä
toisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean
nuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja
luottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet.
Juhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn
asukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat
isänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään
maailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja
burgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.
Kolmas luku.
Meidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista
senaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja
mutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta
ja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen
yöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin
alkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito;
nuorison aika kului tavallisesti paimenessa.
Seutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse
virtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi
suuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä
monta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä
paikalla oli kamala viehätyksensä.
Oli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa
lohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä
nytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli
raakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät
suuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset
ja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen
sanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut
ja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli
vain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa,
että tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala
varjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä.
Pierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä
tulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä
ehti sekä varotti kylän asukkaita.
Muinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut
tänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon
niinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat
sellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo
hurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten
komean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen,
suitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa
lukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän
väliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle
kylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin
muutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua
metsässä.
Eräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi
äärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät
laajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä
tuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut
tapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun
varjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein
sitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen
partaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä
paikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan
ystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana
ja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen
lähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis
rauha ja sopu muinaisista ajoista saakka - ja kun joku lapsi kuoli,
sanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen
omat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen
lakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi
tavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa
sen todeksi.
Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä,
sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas
ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja --
semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa,
ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana
-- jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset
sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen -- että puu vuotta tai
paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden
kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja
alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton
kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu
jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei
parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka
ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat,
että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina
ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain
muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.
En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun
lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät
he -- kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa -- himmeät
kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien
lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa
päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja
hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa
pian -- mutta he ymmärtävät merkityksen! -- ja kuolevan ympärillä
seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että
taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena
odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen
kutsuu -- sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä
puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.
Vanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä
Haltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä _La chanson
de L'Arbre Fée de Bourlemont_ [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun
laulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki
lapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on
soinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja
huolet ovat painaneet.
Ei yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä
maanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain
on heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista,
rakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.
Haltijapuun laulu.
Kuin vihanta sun latvas on!
_Arbre Fée de Bourlemont_,
Sä otit lasten kyyneleet
Ja kuulit heidän huokaukset,
Näin lohdun toit
Ja ilon soit,
Taas sydämmiinsä lämmön loit.
On runkos suora, mutkaton,
_Arbre Fée de Bourlemont_.
Lasten lempi, rakkaus
On kautta aikain aina uus,
He lauluillaan
Ja riemuillaan
Sun pilviin saivat kohoomaan.
Ain' muistos ompi verraton,
_Arbre Fée de Bourlemont!_
Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheissakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa.
Tuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja
sentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin
se muutoin olisi.
Haltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan
niitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn
pappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume
isämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki
metsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten
hän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja
jos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko
paikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin,
suojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja
ajoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen
läheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.
Neljäs luku.
Talvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa
tuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret
leikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja
tarinoita myöhään yöhön.
Eräänä talvi-iltana -- jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin
kovaksi talveksi -- olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne
kokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi
lakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua,
kun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja
lämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme
illalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu
oli kaikilla hyvä.
Pieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa
kaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan.
Hänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat
kissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat
häneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan
arimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä.
Hän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki
eläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia
ja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä,
mutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet
poiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia
syöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut
lapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois
karkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä
hän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki
hyvässä sovussa.
Kun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui
kulkija -- laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia
näinä sota-aikoina paljon liikuskeli. --
Hän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan,
katseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi
ja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan
valkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, -- ja että Jumala
armahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja
pimeässä.
Ei kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän
katseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti
kasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.
"Istu paikoillasi!"
Näin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan
edessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:
"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!" ja sitten
kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut
ottaa puuroa.
"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!"
"Isä, hänen on nälkä -- etkö näe, että hänen on nälkä", sanoi vain
Johanna.
"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti
puhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut,
etten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta -- mene
paikoillesi, sanon minä."
"Isä, hänellä on nälkä -- hän saa minun puuroni -- minä en enää
tarvitse mitään."
"Vai et sinä tottele -- roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon
ihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin
köyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?"
Tyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.
"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin
vähän, -- tuon miesraukan _vatsa_ on nälissään, eikä se ole tehnyt
mitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas
anna -- --."
"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken."
Mutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli
hyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen
mielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää
mestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja
sanoi:
"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä
ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti
päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole
niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä
pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin
hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa
kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut
häntä vastustamaan. "Siis hyvä -- mitään erityistä ruumiinosaa ei
saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään
käskystä; siis on _pää_ yksin vastuunalainen niistä rikollisista
töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi
tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että
hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa
sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä
siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? -- Ei suinkaan. Missä vapaata
tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa
vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi
toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää
asiaa kuin kylänvanhin. -- "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti
kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja
pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt
tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun
hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista
yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti
päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? -- Voiko se varastaa? --
Tehdä murhapolttoa? -- Ei, ja taas ei. No -- huomaa nyt! -- _Voikohan
hiilihanko tehdä kaikkea tätä?_ -- Ei suinkaan." Yhä selvempää
ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet -- vatsa ei
voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis
saata pitää siitä vastuunalaisena -- siitä olemme yksimieliset. Joka
siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen
alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta
seuraa: -- että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa
omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että
meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita
nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se
ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu
vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä
oloissa. Olen puhunut."
Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat
käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat
kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa,
todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli
liikutettu ja huudahti:
"Anna hänelle puuro, lapseni!"
Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli
aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron
tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi
hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut
odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin -- ja
tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.
Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka
köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun
hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet
ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän
oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti
jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja
veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan
kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin
jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan
ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä
vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko
Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat
eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan
hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain
viimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland,
jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen
voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja
isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan
sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus
huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin
kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä
sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.
Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen
kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut
minut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä
köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi
laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole
kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.
Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka
jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä
oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat
yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat
kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi
ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti
viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin,
ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille
huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun
viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki
kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät
häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.
Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! --
Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.
Viides luku.
Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko
elinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja
ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta
Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka
ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme
häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta
häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme
maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän
sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan
"kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa
ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä
yhden nimen, ja se oli -- "rohkea".
Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset
siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen
puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat
vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa
ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli
tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme
kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.
Äkkiä huudahti pikku Mengette:
"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?"
Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä
yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.
"Se on musta lippu."
"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?"
"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."
"Mutta mitä?"
"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."
"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?"
Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että
lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon
ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät
rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti
aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin
merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon
nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin
hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui
läähättäen:
"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse
muuta lippua."
Kuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.
"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus
Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja
luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar
Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän
naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --"
"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et
ole kuullut oikein."
"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se
lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi
-- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen
sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."
"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia",
keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja
luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme
häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen
puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka
karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.
"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa
eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"
"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs
hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva
Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --"
"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri
valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme?
-- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"
"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet
maanpakolaisuuteen."
Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.
"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle,
jotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee --
koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."
Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän
kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --"
"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa,
mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän
halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen
alle, muutoin ei se ole laillinen."
"Mutta kuningas -- onhan hän --"
"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme,
onnetonta miesraukkaa."
"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain,
mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."
"Kuka häntä on siihen pakottanut?"
"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."
Nyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.
Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:
"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.
Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.
Keltä olet kaiken tämän kuullut? --"
Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina
odotimme vastausta.
"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."
Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.
"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta."
Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään
puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta
eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän
kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat
puhumaan. Noel Rainguesson lausui:
"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja
Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."
"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin
"Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa,
ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"
"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo
odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla
minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä
huvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"
Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:
"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."
"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen.
"Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko
tulisi vastaani!"
"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta
jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin
nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo
sotamieheksi?"
Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:
"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka
vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --"
Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että
olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että
tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut
nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen
ja hämillään toisten pilkasta.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen
käänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa
kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät
tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme
pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin
tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti
pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa
mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.
Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt
rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli
meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen
huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna
pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti.
Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme
-- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi
vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli
aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma
musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin
ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä
kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen
hänen kirvestään.
Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat
puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat
näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai
nimekseen "Rohkea".
Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen
kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon
edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä
olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot
syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet
taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla
poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen
sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja
koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.
Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman
yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää
arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä
tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme,
kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:
"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut,
olisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja
hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa,
ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi
saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään,
kunnes se parani."
"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua
kirveellä?" arvelivat lapset.
"Kyllä hän uhkasi."
"Etkö peljännyt?"
"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain."
"Mutta, miksi et peljännyt?"
Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:
"Sitä en tiedä."
Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:
"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"
"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän
ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."
Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti
itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen
rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin
miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea
oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:
"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut
tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En
minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin
kyllä hänelle näyttäisin -- --"
"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun,
ennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran
tulee, niin -- --"
"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata
kirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --" ja niin hän
pitkitti.
Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät,
että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa
toimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä
lohdutti ja tyydytti.
Kuudes luku.
Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui
joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot,
jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä
kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen,
joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja
kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin
vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton
jälkeen.
Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut
tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain
kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä.
Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme
juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun
torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen
pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat
vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha
mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu
kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan
Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden
valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me
nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen.
Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle
sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa
ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka
vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun
lipun alle.
Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä
uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja
välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen
ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka
sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa
kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä
ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin
kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän
meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.
Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä
löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi
aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:
"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" -- sitten
ristien silmiään hetken perästä -- "jos niin olisi Jumalan tahto".
Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta,
jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.
Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa.
Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me
säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin
vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko
ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja
meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko
kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja
moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut
tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli
levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää
onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi
paluumatkaksi.
Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka
ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei
kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi
oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen
näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa
teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus
näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri
isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.
Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme
palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat
ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat
saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja
ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia
kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita,
ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.
Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka
oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään.
Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna
väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa;
emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut.
-- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä
paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun
ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella
veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät
päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi
siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia
näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.
Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä
pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta
oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen
ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia.
Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua.
Kuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan
erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle
seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä
toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten
alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla
vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!
Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.
Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti
tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen
aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea
vuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä.
Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia
sotakenraaleja ja sanoi:
"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! -- Dunois, jota sanotaan
Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan -- en voi sanoa mitä
tekisin, tahtoisin ennemmin _toimia_ kuin puhua -- mutta olisin
minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta
ylvästelijästä La Hirestä -- mitä kenraaleja he ovatkaan!"
Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti
puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme
ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät
tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan
poskille ja hän sanoi:
"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka
todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat
henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni
suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa --
enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."
Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä
mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen
rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:
"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde
sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä
kuitenkaan lähde."
"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies,
siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa?
En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin
pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin
kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos
tarvitsevat -- ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan
näyttää kykyäni -- vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."
Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:
"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo
viiden vuoden perästä."
"Hän lähtee ennen --", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei
kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan
muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan
ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen
huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta
ääntä en ensinkään kuullut.
Noel Rainguesson sanoi:
"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen
saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."
Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin
lukea ja kirjoittaa.
Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:
"Sehän oli mukava keksintö -- niin -- näin selviämme koko pulmasta.
Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa
tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee
tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."
"Ei, ei -- hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä
sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut --" kuiskasi Johanna.
"Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan --
mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa,
että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan
salaperäisiltä.
Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli
monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti,
että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan
valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi
pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.
"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi -- se on tietty",
lisäsivät toiset.
Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:
"Tyttärestä en välittäisi -- minä kyllä tietäisin kenen ennemmin
ottaisin."
Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt,
sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.
Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme
halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä,
tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi
palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia,
sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän
tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:
"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään
sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas -- valitse mitä tahdot' -- niin
lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi
vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei
kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset,
ettemme sitä olleet tehneet -- silloin kun hän piti sanansa ja
uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta
juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.
Seitsemäs luku.
Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli
Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista.
Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että
vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja
rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina
ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä
usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä
jälleen virkistyi.
Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen
eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan
koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta.
Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän
toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka
isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä
sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille
ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun
aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin
tietää tämän salaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden
kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme
Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä
koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein
vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa
maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka
kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle
suoraan ajatukseni.
"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja
minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää
toivoa, maamme on hukassa."
En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat
hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti
hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.
"Maamme hukassa? Miksi niin -- miksi niin luulet?"
Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti.
"Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita
sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan,
vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää
päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta
alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat
ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille,
ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja
vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman
vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja
paeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?"
"Niin, on se tosi."
"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."
"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"
"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi
kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"
"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja
voimakkaaksi -- se on varma! --"
Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa
hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle
uudestaan selittämään.
"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,
Johanna. -- Kas tässä" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä
merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen
-- se merkitsee erästä virtaa."
"Se on Loire."
"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo
englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole
kenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta
vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on
ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.
Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain
englantilainen maakunta." --
"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että
ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun
kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti
kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan
kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä
ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin
ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."
"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta."
"Toivoa ei siis enää ole."
Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:
"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."
"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten
sotajoukkojen piirittämänä?"
"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa
jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.
"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."
"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --"
"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin."
"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä."
"Ja kuningas?"
"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka
hänelle kuuluu."
"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos
saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi
vapautua Englannin ikeestä ja -- --"
"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua."
"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"
"Jumala."
Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.
* * * * *
Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä
mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin
olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen
selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.
Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä
mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen
käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan
ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän
ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli
tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti
kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli
jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.
Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.
Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,
joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.
Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin
tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,
pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin
nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun
leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön
itse kohta olin näkevä.
Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti
tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun
juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan
kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin
olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin
ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän
puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja
tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei
sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin
se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin
pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.
Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.
Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,
jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki
linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja
riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme
sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan
polvilleen kädet ristissä rinnalla.
Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen
laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin
nähnyt samanlaisia ihmeitä.
Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja
ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä
erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,
hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat
kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun
unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.
Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä
alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,
mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,
mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä
ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia
sanoja. Hän lausui:
"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja
kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita
toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän
toverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät
ja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa
sotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta
-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta
jos minun täytyy -- jos niin tahdot --"
Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä
erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,
että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän
kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta
tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani
palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,
niin tietäisin, että kaikki oli totta.
Kahdeksas luku.
Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka
hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta
-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten
ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.
Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä
lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.
Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä
ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.
Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän
vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa
ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli
innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt
täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän
ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani
siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:
"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi
arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa
noin ja --" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."
"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"
"Uneksitko nyt?"
"En tiedä, en suinkaan."
"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun."
-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan
ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut
tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin
pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna
tuli jälessäni.
"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron
sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:
"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"
"Odota vähän -- sitten saat sen tietää."
"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,
jonka näin?"
Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.
Ristin itseäni vavisten.
"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen
vartalonsa?"
"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla
pelkäsin."
"Milloin se oli, Johanna?"
"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."
"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"
"Olen, monta kertaa."
"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut
siitä kellekään?"
"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,
mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."
"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"
"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin
läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut
toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."
"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --"
"Niin, mutta siitä en saa puhua."
"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä
näkemättä! --"
"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee
lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän
äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat
-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."
"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"
"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."
"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"
Hän huokasi ja sanoi:
"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne
muuta ole voineet ilmoittaa."
"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."
"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi
niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja
paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on
pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka
ja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun
tänäpäivänä."
Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään
innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt
sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja
puna nousi kasvoille.
"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän
luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja
voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava
rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]
päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."
Olin hämmästynyt ja sanoin:
"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"
"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,
olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,
mikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja
kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en
sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin
ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka
voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert
de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa
minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden
kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole
pitkä aika loppuun."
"Missä se taistelu tulee olemaan?"
"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä
vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut
nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon
kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän
sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö
niitä! -- Ne puhuvat vain totta."
Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,
mutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän
päivään asti. Nyt sanoin:
"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että
saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."
Hän katsoi ihmeissään minuun.
"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen
tiesit?"
"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää
lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta
ei Jaques."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,
että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen
sait tietää?"
Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle
ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti
kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.
Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä
lupasin ja pidinkin lupaukseni.
* * * * *
Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä
tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;
hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä
arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli
hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen
olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja
vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti
jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä
pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.
Illalla hän sanoi salaa minulle:
"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin
sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua
on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä
luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin
ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin
meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei
linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja
minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun
täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes
tarvitsen sinua."
Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa
tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä
edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka
tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.
Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,
jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen
talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri
kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja
liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa
niin puhtaana loppuun asti.
Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni
siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin
kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä
kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,
pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja
kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko
elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään
oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu
rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.
Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen
sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä
ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,
ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi
kirjeen lähettämiseen.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut
vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella
seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.
Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.
Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.
Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja
väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään
Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,
että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä
kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei
kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi
ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui
keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa
ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi
vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli
palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:
"Puhuako minun kanssani?"
"Niin, ylhäinen herra."
"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."
Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin
suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.
Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen
villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka
taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana
linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme
ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin
linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis
tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:
"No, mikä on asiasi, lapseni?"
"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että
laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti
taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää
hänelle apua."
Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on
järkensä menettänyt."
Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:
"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei
tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on
varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"
"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,
jotka saattavat minut Dauphinin luo."
"Mitä sanot? Miksi niin?"
"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on
käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu
laillisen kuninkaamme päähän."
"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!"
"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."
"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"
"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."
Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,
kysyi linnanherra:
"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"
"Herrani."
"Mikä Herra?"
"Taivaallinen kuningas."
Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu
-- perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:
"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."
Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:
"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä
Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,
sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää
täyttää pyyntöni."
Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.
Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi
sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt
sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen
omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.
Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä
puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin
hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut
siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa
pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.
Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti
monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,
lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.
Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja
päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin
kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli
luvannut tulla hänen vaimokseen.
Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän
ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja
viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja
rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin
häneen vihdoin leppyivät.
Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon
huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan
taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen
odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.
Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti
tapahtumain hetki.