Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän
kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle
sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme
hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät.
Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki
koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat
ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen
penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen
marssinsa huoneessansa.
Tänä iltana -- se oli keskiviikko-ilta -- kun pimeys peitti laaksot ja
vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta
ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa
satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut
kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut
sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet
täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.
"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja
sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani
-- vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?"
"Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? -- Ei." Ja joka kerta kun alhaalta
tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät
tuntemaan omiansa.
Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.
"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka
juuri tuli ylös aukosta.
"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.
"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"
"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista
mennä."
Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen
sydäntä hattunsa suojassa.
"Oletteko valmis?" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.
Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun,
joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti,
kun kori alkoi painua alas.
Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa
olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt
alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.
"Kuinka monta teistä on poissa?" hän kysyi.
"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi
miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet
koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.
Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten
miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut,
huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli
isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden.
Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen
huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh
Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.
Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa
ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui
heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren
myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot
ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun
se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon
luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.
Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti
askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä
hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä
puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja
vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino
jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa
vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan.
Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella,
oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä
järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko
avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.
"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät
käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt
muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta
ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä.
Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin
liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan
epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta
mies tarttui takaa häneen.
"Jumalan tähren, älkää", hän huusi. "Tämä työ vaatii meiltä hengen."
Hugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?"
"Davey Braithwaite."
"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?"
"Olen", hän vastasi painunein päin.
"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?"
"He ovat menneet molemmat!"
"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka
jäisi suremaan?"
"Ei, tässä on koko minun heimokuntani."
Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla
kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.
Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä
auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta
suojasta.
"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?" kysyi Hugh Ritson.
"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme
ikinä pääse."
He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka
haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän
pimeyden läpi.
Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään
pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat
jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä
nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli
nyt kuiva.
Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti
koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki
heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.
"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley
ja kääntyi mennäksensä.
Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin
voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon
ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut
monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa
katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi
vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä,
ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo
pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.
Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut
veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi
hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.
Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi
raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat
ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt
kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa
hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta,
häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen
kovat kasvot sulivat.
Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän
otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi
ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja
päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka
olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja
aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.
Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen
silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan.
Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto
ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman
yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja
niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit
viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän
tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa
tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin
ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka
oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän
näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa
jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein
seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat
eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä
silmissänsä.
Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja
hurrasivat viimeisen kerran.
Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.
"Tomppelit -- he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi
yksinäistä käyntiänsä.
Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin
käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko
oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja
kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää
sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli
methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli
tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen,
mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa
synkistyivät.
"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha
te olette?"
"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment'
kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä
vastaan ja Nelson nujersi sen."
"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"
"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen
kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."
Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin
kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.
"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.
"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."
Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.
"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."
Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta
edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja
soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen.
Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma
tai vähäpätöinen selitys.
Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen
luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi
usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on
aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta
nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys,
jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton
kohina ulkoa.
Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta
suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista,
ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti
heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä
kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan
kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona.
Kun puhelu vaikeni, hän lauloi -- ensin Davidin psalmin: "Hullut
sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn
virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.
Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies -- vielä nuori,
vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä,
viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen
köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran
ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja
lempeämpinä kuin koskaan ennen -- huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä
yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha,
oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina
ja silmissä paloi synkkä tuli -- yksin maailmassa, hylättynä ja
omistaan erotettuna -- kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen
kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen
käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei
tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.
Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan
kaivosmieheen.
"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä,
kun kerran teidän aikanne tulee."
"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran,
joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja
lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea
minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."
Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.
"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on
kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.
Seuraavana aamuna -- lauantaiaamuna -- hän kirjoitti kirjeen ja lähetti
Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella
toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi
ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine
hyvinensä mennä tiehensä.
Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen
koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla
myrskyinen yö.
Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut
kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä
käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut
ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja
tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän
kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.
Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että
tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."
Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin,
häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa
hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan
tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat
yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli,
keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta
ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat
vapisivat, mutta yhä eteenpäin -- yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa,
joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui
kuoleman siipien suhina.
"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi
ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.
"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha --
mikään ei voi minua pelastaa."
"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.
Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.
"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."
"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä
suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."
Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.
"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän
kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo
joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."
"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä --"
Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko
sunnuntaiaamuna nousee."
Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi.
Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten
kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei
kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies
lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän
pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha
juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä
kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."
Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat
vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se
lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian.
Lähtekäämme ulos sitä vastaan."
Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun
päähänsä ja avasi oven.
"Mihin te lähdette?" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.
"Vuoren huipulle."
"Miksi sinne?"
Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän
sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.
Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä.
He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha
mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli
yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut.
Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa
rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat
vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle.
Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.
Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä.
Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa
tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui
päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman
loistavaan valomereen.
Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha
kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä
sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin
uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen
olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi,
rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän
itki kuin avuton lapsi.
Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti.
Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen
valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.
* * * * *
Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla
avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus,
toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin
numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun
sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi
pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti
kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden
varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.
Vanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi,
olivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat
juhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli.
Maailman työ oli taaskin alkanut.