Yksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. "Tahtooko vastaaja
asettua hänen rinnallensa?" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen
seisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki
terävästi häneen.
"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut
ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän
astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän
välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan
ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet
eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina
huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.
"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi
sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on
sinun miehesi?"
Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut
katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä,
salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi
vangin kaulaan.
Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä
pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen
kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä
loppuun.
"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin
todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului
oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul
Ritsoniksi.
Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten
kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:
"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle
uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:
"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875,
että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, _ei_ ollut Paul
Ritson?"
"Vannoin."
"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja
oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"
"Vannoin."
"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän
valan nyt?"
"Minä tein väärän valan _silloin_."
Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren
rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson
painoi päänsä alas.
"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät
kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"
"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut
rikokseni."
Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka
syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni
haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava
teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista
hirsipuuhun?"
"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni
vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."
Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli
kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.
Tuomari hymyili taas.
"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen
kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte
veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka
teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"
"Hänellä on oikeus niihin."
Vastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.
"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten
tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä
on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö
tämä ole ilmeinen petosyritys?"
Tuomari keskeytti taaskin.
"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että
kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."
Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla
todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.
"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi," sanoi tuomari.
Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.
Vankia ei voitu vannottaa.
Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul
Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät,
ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa,
tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."
"Tarkoittaako tämä ote teitä?" kysyi tuomari.
Vangin silmät kiersivät ympäri pöydän.
"Mitä on tekeillä?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.
"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan
Ritsonin vanhin poika?"
"Miksi sen tahdotte tietää", murahti vanki.
"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole
kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja
kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"
"Ottakaa se selville."
"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä
lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." -- Vanki nauroi
katkerasti. -- "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla
kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette
takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme
selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan
Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja
omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän
nimenne -- Paul Drayton vai Paul Ritson?"
Vanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:
"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety."
Tuomari lisäsi:
"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te
saatte takaisin nuoren vaimonne."
Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä
kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa
jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:
"Kaksi todistajaa -- toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen
teidän vaimonne -- on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se
henkilö?"
Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka
riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli
niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän
sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä
tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen
äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan.
Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta
sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston
juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!
"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?"
Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa --
hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:
"Vastaa, vastaa!"
"En voi vastata", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.
Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän
horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.
Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä
päälle.
"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano
se heille, oi sano, sano!"
Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka
rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.
Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen
sydämessänsä.
"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen
poika", hän mutisi kuuluvasti.
Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen
sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla
uskomatta.
Vastaajan asianajaja nousi.
"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää
todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul
Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä
Paul Ritsonina."
Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten
takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli
pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan
huntu ja puku. Se oli sisar Grace.
Hugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:
"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on
nyt oikeussalissa."
Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen.
Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat
kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:
"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat
vastapäätä, on teidän poikanne?"
Sisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:
"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan
Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta
yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."
Drayton hypähti seisoalleen.
"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan
saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"
Bonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:
"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne."
"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin
antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton.
Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."
"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten",
sanoi tuomari.
"Se olitte _te_, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton
Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä
hetkellä."
"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari.
"Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä
ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin
lienee teidän selityksenne saanut -- ja laki saa teidän suhteenne
menetellä, miten asianhaarat vaativat."
Tämä asia lykättiin toistaiseksi.
* * * * *
Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa.
Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä -- toinen
väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.
Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä
vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä.
Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.