Kaksi päivää myöhemmin vuorella Ghyllin takana oli tavatonta
liikettä. Oli keritsemispäivä. Koko katras näytti muutamia päiviä
sitten tapahtuneesta pesusta muuttuneen valkeammaksi ja villavammaksi
kuin ennen sitä ja se oli ajettu kiviaitaukseen. Keritsijät olivat
istuutuneet turvevalkean ympärille, jossa keitinselässä riippui
tervakattila. Pojat, "kiinniottajat", toivat yhden kerrallaan
kerittäväksi ja tytöt, "auttajat", kantoivat pois lämpimän, tuoksuvan
villan ja heittivät sen avoimesta ovesta vajaan. Kun lammas kerittiin,
vietiin se tulen ääreen ja kupluilevalla tervalla poltettiin siihen
Ritsonien merkki. Ilmassa kuului keritsimien metallinsointuinen kilke,
ja kaiken yllä hohti päivä täydeltä terältä pohjattomalta sinitaivaalta.
Pitkässä liinatakissa, jossa oli terva- ja veritahroja, villanihveä
ja -haituvia, kirkkoherra Christian liikuskeli keritsijäin keskellä
kädessä valtainen laatikko salvaa siltä varalta, että keritsimet
sattuivat haukkaamaan palan lammasparan nahasta.
"Me olisimme voineet orottaa isäntää kerittemisjuhlille -- vai?" kuului
vanhan Reubenin ääni keritsimien kilkkeen yli.
"Hän on täällä, ennenkuin työ loppuu, jos Jumala suo", vastasi
kirkkoherra.
"Eiks' se ol' juur' tänään, kun menette hänt' noutamaan?"
"On, tänään iltapäivällä."
"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii -- hitto hänet
vieköön ... Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'."
"Niin, Randal Alston on lainannut minulle tammansa."
"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! -- Täytyy olla porsaankyljyksiä,
lammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? -- Pitäkääpäs
tuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn
rinnan ja vattanaluksen puhtaaksi... Tuleeko rouva myöskin kotiin?"
"Ei, Reuben. Rouva Ritson on mennyt sinne, mistä tulikin."
"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä
on tapahtunnu. Pysy paikoillas ... hiljaa nyt... tahroks' toisen
näpsäyksen, häh? ... Ja nuori rouva Greta -- tuleeko hänest' rouva nyt?"
"Luonnollisesti hän tulee Ghylliin miehensä kanssa, Reuben."
"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen
kuin Paul sen jätti -- ja kaikki on menny nurin päin ... Noh, nyt se on
keritty -- taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön."
Iltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä,
naisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He
nauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi
miestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa,
ja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä
voimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen
irti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät
tavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet
kohosivat heidän jäljessänsä.
He kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he
matkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli
hyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja
oikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa
äänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen,
hurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä
jatkamaan työtänsä.
Kun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä
työntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli
joku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen
lujaan syleilyynsä. "Vihdoinkin!" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli
äyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki
suloisia kyyneleitä.
Kirkkoherra Christian saapui portaitten eteen meluisan joukon
ympäröimänä. Ensimmäisinä ja muita iloisimpina olivat seppä ja mylläri
ja aivan heidän jäljessään kapakan isäntä ja postinkantaja. Kaikki
huusivat aivan kuin halkaistakseen messinginvahvat kurkkunsa.
Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset pidot. Ensin juhlittiin vanhassa
keittiössä: suurenmoiset pihvikasat, lampaanpuoliskot, herneet, makeat
vanukkaat ja piirakat koristivat pöytää. Sitä seurasi tanssi ladossa,
joka oli valaistu turnipsiin pistetyillä kynttilöillä, lyhdyillä ja
soihduilla.
Mutta pappilassa istuivat Paul ja Greta äänettöminä kädet yhdessä.
Silloin tällöin saapui kirkkoherra heidän luokseen jutellen iloisesti
jokapäiväisen elämän hyörinästä ja pyörinästä aivan kuin sen kulkua
ei mikään olisi häirinnyt. He söivät yhdessä illallista ja istuivat
lähelle puoliyötä. Vihdoin vanha Christian otti esille vihreän
aikakirjansa ja kirjoitti:
"Kesäk. 3. -- Niin on siis Paul tullut kotiin pitkän poissa-olonsa
jälkeen, ja minä vietin aamupäivän vuorella, jossa lampaita kerittiin
ja ansaitsin aika nipun villoja ja mitallisen ruista. Iltapäivällä
pistäysin Keswickissä, jonne Randal Alstone oli lainannut minulle
tammansa ja ajopelinsä. Lentävässä Hevosessa en joutanut istumaan,
vaan join seisten olueni keskustellen samalla John Proudfootin ja
Richard Parkinsonin sekä erään naapurin kanssa, joka tulee huomenna
meille kattamaan alangon latoa. Sitten suoraan Keswickiin, jossa oli
suuri ihmispaljous koolla, ja se tervehti meitä niin sydämellisesti ja
riemu oli niin korkealla, että minun oli vaikea säilyttää ulkonainen
tyyneyteni, kun sydän oli haljeta. Saatuani Paul-poikani viimein oli
aikomukseni ajaa suoraan kotiin. Mutta ne hyvät ihmiset eivät sallineet
sitä, vaan riisuivat tamman valjaista ja tarttuivat itse aisoihin Niin
me saavuimme kotiin kuuden maissa, ja siellä oli kaikki hyvin, ja minun
rakas Gretani odotettuaan niin kauan sai nyt Paulinsa omakseen, ja Paul
hyökkäsikin sisään jo ennen minua. Minä jätin heidät kahden ja syötin
ja juotin tamman, sillä Peter on joskus sellainen kitupiikki, ettei
raatsi antaa hevoselle, mitä se viitsisi syödä. Vietin iltapäiväni
korjaten kenkiäni, joihin ostin pennyn edestä nauloja Thomas Seedin
puodista, ja jätin Paulin kokonaan Gretan hoteihin. Sitten söimme
illallisen ja luimme psalmin ja minä rukoilin perheeni puolesta ja
istuimme sitten vielä puoliyöhön. Niin minä vetäydyn omaan huoneeseeni
sovussa kaiken maailman kanssa ja jätän kaiken Jumalan huomaan. Jumala
antakoon minulle ja minun omilleni anteeksi kaikki synnit, joita ehkä
ajatuksin, sanoin ja töin olemme tämän koettelemuksen aikana tehneet.
Jumala olkoon kiitetty, koska Hän meille voiton antoi, ja rangaisten
vihollisiamme soi meidän vapautua onnettomuudestamme. Amen."
Kirkkoherra Christian pani kynän kädestänsä telineelle ja kuivasi
kirjoitustansa tiputtamalla sille hiekkaa lasitötteröstä, kun veli
Peter astui sisään kynttilä kädessä ja puristaen toisen kätensä
tyngällä kirjettä kainaloansa vasten. "Tuomas Kyttyräselkä antoi
minulle tämän", hän sanoi Paulille ja heitti kirjeen hänen polvillensa.
"Minä olin niin sekaisin niiren kauheast' melust', ett' olin sen
vähällä unohtaa."
Kirkkoherra Christian pani vihreäkantisen kirjansa hyllylle, otti
kynttilän hänen kädestään, lausui hyvää yötä ja meni vuoteellensa.
Veli Peter tallusti ulos, ja Greta ja Paul jäivät kahden.
Paul avasi kirjeen. Se oli kääritty paperiarkkiin, jonka päällä oli St.
Margaretin luostarin leima ja ainoastaan sanat: "Lähettänyt edelleen
sisar Grace" Paul alkoi lukea kirjettä ensin ääneen ja Greta katseli
hänen olkansa yli. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuun, kun ääni
tyrehtyi ja hän pysähtyi. Sitten hiljaisuuden vallitessa molempain
silmät liukuivat yli kirjoitettujen sanojen. Kirje oli seuraava:
"Äiti! Minä olen syvästi rikkonut sinua vastaan, ja sinua vastaan
tehtyä vääryyttä ei voi koskaan sovittaa. Menneisyys ei palaa ja mikä
on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi saada. Ei ole meille suotu voimaa
pyyhkiä pois niitä syntejä, jotka olemme tehneet tai hävittää toisten
sielusta niitä kärsimyksiä, joita olemme heille tuottaneet. Ne jäävät
ja pysyvät sellaisina kuin ovat. Minä en ole niin huono ihminen kuin
ehkä näytän, mutta mitäpä hyödyttäisi tässä käydä puolustelemaan
itseäni? ja kuka minua uskoisi? Minun elämäni on ollut yhtä ainoata
pitkää erehdystä ja minun kohtaloni langat ovat sotkeutuneet. Enkö minä
ole esiintynyt pienessä maailmassamme kovana ja paatuneena miehenä?
Mutta pohjaltani minä en ole sellainen, vaan intohimo on tahrannut
minun sieluni. Olen etsinyt rakkautta sieltä, mistä rakkautta ei voida
löytää, ja nyt minä olen sen raunio, mitä minusta olisi pitänyt tulla.
Jos minä tein vääryyttä tieten ja tahtoen, tapahtui se vasta sen
jälkeen, kun intohimo pääsi minua hallitsemaan. Jos minä näin asiat
toisenlaisina kuin ne olivat, tapahtui se siksi, että intohimo teki
minut sokeaksi. Äiti, jos on olemassa Yksi, joka valvoo ja tuomitsee
meidän elämäämme, varmasti Hän näkee tämän ja ottaa vaikuttaneet
olosuhteet lukuun.
"Sano _hänelle_, että minä toivotan hänelle tyyntä elämän matkaa. Jos
minä olisin mies, joka voisin rukoilla, ehkä minä rukoilisin taivasta
siunaamaan häntä. Mutta minun sydämeni on suljettu rukoukselta. Ja
mitä sittenkään minun rukoukseni voisi hyödyttää? Lopultakin minä olen
antanut hänelle takaisin jalon miehen rakkauden. Ja nyt minun tuhottu
elämäni on päättyvä. Tässä on loppu -- surullinen loppu.
"Äiti, minä en elä kärsiäkseni maallisen rangaistuksen rikoksestani.
Älä pelkää, minä en nosta kättäni itseäni vastaan. Ole siitä varma,
miten epävarmalta kaikki muu näyttäneekin. Mutta sangen pian tämä
intohimoinen ja kapinallinen sielu on Jumalan iankaikkisella tuomiolla.
"Hyvästi, äitini, hyvästi --"