Kahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille
Keswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus
oli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti
paikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul
Ritsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul
Drayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin
kartanoa Newlannin seurakunnassa.
Käräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone,
jonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen
rivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja
asianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson
asukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että
tuskin saattoi hievahtaa.
Pöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa
oli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat
kuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen
rinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha
kirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen
lempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää
tuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä
Hugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät
hermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen
päänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu
naama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen
muistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut
syytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa,
että välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui
epätoivoa peittelevä huolettomuus.
Lähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja
levottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli
raidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin
käytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan
napinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin
tällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja
Lentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen
taaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä
niitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin
äänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.
Kantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että
sukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka
nyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt
hallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul
Drayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen
miehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle.
Selvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi,
peittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka
yksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja.
Onnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen,
kuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen
sijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta
tullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten
nojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei
vastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka
puolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi
yleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen
täytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan,
joka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän
päässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin
alla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten
kaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti
maasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten
muodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.
"Te olette Robert Lowtherin ainoa lapsi?"
"Minä olen Robert Lowtherin tytär."
Drayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. "Te menitte naimisiin
Paul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen
toimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?"
"Niin tein."
"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti
teidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?"
"Se on aivan totta."
Kuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä.
Tuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa
päästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö
valallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla,
ei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen
Hugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.
"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön
junalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli
matkustettava takaisin Cumberlandiin?"
"Niin sain."
"Kuka toi teille sen sanan?"
"Rouva Drayton, Hendonin kapakan vanha emäntä."
"Menittekö te asemalle?"
"Oh, kyllä."
"Kertokaa oikeudelle, mitä sitten tapahtui."
"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies,
jota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä
menin hänen kanssaan vaunuun."
"Näettekö te tämän miehen täällä oikeussalissa?"
"Näen, hän istuu teistä oikealle kolmannella tuolilla."
Drayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten
takaisin.
"Olitteko te yksin siinä vaununosastossa?"
"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi
meihin, ellei kirkkoherra Christian."
Taas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän
tahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka
kirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä.
Nämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä
on joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu
tapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä
suurempaan hämärään.
"Kertokaa oikeudelle, mitä tapahtui junassa."
"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän
muotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän
puhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä."
"Huomasiko myöskin kirkkoherra Christian erehdyksen?"
"Huomasi kyllä, vaikk'ei aivan niin pian."
"Mitä te teitte?"
"Me jätimme junan ensimmäisellä asemalla, missä se pysähtyi."
"Koettiko vastaaja estää teitä siitä?"
"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan
muuttanut hänet."
Yleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui
vastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.
"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti
teidät luostariin?"
"Niin sanon."
Herra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin,
jota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa
kikattivat.
"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta
mainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?"
"Kyllä hän puhui."
"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin
talossa Hendonissa?"
"Rautatieonnettomuus pakotti meidät siihen."
"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle
sinä yönä?"
"Minun mieheni veli, Hugh Ritson, oli hänen kanssaan."
"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä
hetkellä ole oikeussalissa."
Ei vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että
kantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.
"No, sen asian me voimme jättää silleen", jatkoi tuomari ylhäisesti
hymyillen. "Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne
kanssa mitään erimielisyyksiä?"
"Ei milloinkaan."
"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan,
kun olitte Hendonin kapakassa?"
Greta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. "Kyllä, minä vannon
sen", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.
Herra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä
asia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.
Tämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut
se mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli
nähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän
oli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina
ja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.
"Kertokaa oikeudelle, kuinka saitte selville, että vastaaja on Paul
Drayton."
"Monet tosiasiat selvittivät sen."
"Sanokaa niistä joku."
"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra
Hugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin
nimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen,
että vastaaja on sama mies."
"Voitteko näyttää meille sen kirjeen?"
"En, minä jätin sen siihen, mistä sen löysin."
"Tuskinpa me silloin voimme saada sitä todistuskappaleeksi."
Tuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä
syntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.
Puolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada
uskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta
siitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina
kuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että
vast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän
hääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan
kohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen
mies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä.
Edelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson,
on joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen.
Onneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman
todistuskeinon -- ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa,
ettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi
oli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul
Ritsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään,
mitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut
kahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään
vastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.
Dick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että
Paul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä
kaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi
sitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui.
Yksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa
asioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet
katselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.
Seuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul
Ritson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin
muutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa
oli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.
Kutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät
tietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi
julmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt
jotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut
pettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt
kulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet
oli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot,
seppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies,
Job Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen
kapakoitsija -- kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.
Joku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut,
kun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli
mainittu arpi.
Toinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.
Se oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään
Hindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.
Kolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä
on luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä
harvinaisessa paikassa.
Yleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet
hymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin
tarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se
kulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä
kuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava
oikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle
annettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin
väärällä tavalla oli tahdottu riistää.
Kantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista
heikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen,
että hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti
tämän asian ajaaksensa.
Oikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan
takanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla
ja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin
päännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin
hiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen
päähän.
Hugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä
kantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi
hänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän
kohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:
"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka
voivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä
näyttävään juttuun."
"Millaisista todistajista?" kysyi tuomari.
"Jos onkin mahdollista", alkoi asianajaja, "että oikeus panee enemmän
arvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä
suutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin
sen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä
sallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä,
joiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi
oikean ratkaisun -- Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää
olevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu
kuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus
olisi varmin ja sitovin -- Paul Ritsonin äidin -- mutta hän, ikävä
kyllä, on kuollut maailmalle."
Drayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin
hidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut.
Laskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä
mahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan
koettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.
"Voitteko te vaatia kaikki nämä henkilöt todistajiksi?"
"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla
kieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi
kieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä -- Paul
Ritsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton."
Tämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut
tuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti
hänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa
ilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat
vetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.
"Minä en tarvitse heidän lavertelujansa", hän mutisi.
"Te voitte päätöksestä vedota", sanoi tuomari.
"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista
mahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin
ratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen."
"Mitä te siis vaaditte?"
"Ennen lopullista päätöstä mainitsemieni todistajien kuulustelua."
Tämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut
paikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä
mielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli
oikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä
niitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos
näiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä
hetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.
Tuomari antoi määräyksen, että vanki on tuotava heti sisään.
Hugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä,
ja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies
käräjähuoneeseen.
Jokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki,
johon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: "B 2001 P.S." ja
sen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja
hänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa,
mutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi
ihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle
tietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille
toisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen
koko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien
kädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen
kätensä ovat kaikkia vastaan.
Kantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat
kutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.
"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley,
katsokaa tänne. Kuka on tämä mies?"
Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen
pudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli
kauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat
piirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli
vähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen
nimellänsä.
Hugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava
värähtely ilmaisi hänen tunteitansa.