Paul Ritsonia -- älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa
-- ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain
sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen
pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen
lähenevästä vapautumisestansa.
"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais'
vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"
"Mitkä teidän terveisenne ovat?"
"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia,
joit' hän angeleegist' tarttee."
"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni."
"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha
lunttu kiikkiin? Toren totta, minua _hämmästyttää_. Mutt' mää unohrin:
sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."
Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin
ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja
veti saappaansa varresta esille kirjeen.
"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen
kirjeen Paulin käteen.
Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä
ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton
lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen
raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.
Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut
kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu
asia tässä ruttuisessa paperissa oli.
Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän
pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa
hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin
hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä
on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."
"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä -- sama, jonka
keskustelua kirkossa seurasimme. -- "Mää olen kuullu, että te olettekin
työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin
tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono.
Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa
minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan
kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie,
lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla
lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat
pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä,
eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha
henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."
Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin
vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja
vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.
Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku
herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon
kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja
hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa
kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta
soitteli etukannella.
Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat
karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna
asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita,
jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.
Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta,
vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä
-- etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta
totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."
Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän.
Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten
toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin
olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja
tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla
äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne
annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri
komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.
Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea,
mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä.
Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja
olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa
herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä
muistellut.
Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen
sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen
yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä
kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin.
Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli
kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset
kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen
ei alentanut häntä, vaan lakia.
Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna,
joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin
haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu
murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen
otsaltansa.
Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä
kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin.
Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja
hautasi leukansa rintaansa.
Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä,
miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä
paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono
oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa
kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten
huomiota!
Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat
ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi
häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole
supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu
vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan,
niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte?
Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs
samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme
tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä
korkea-äänistä iloa.
Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki
oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta
istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.
Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista
vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea
kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.
Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija
toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa.
"Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin
kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä.
Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille
ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten
kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui
äänettömyyteen.
Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven
ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen
matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi.
Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen
"hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan
naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin
virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen
lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi
pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.
Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat
poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen
kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai
tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he
nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.
Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa
ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot
kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä
hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson
usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili
hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän
ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen
alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt
rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen
jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä,
tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.
Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta,
johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija
oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat
Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät
ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista
sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli
omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten
tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva
tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt
tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin
toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan
olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle
ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul
johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen
viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti
puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja
tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka
oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka
mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan
rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui,
kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja
sadatukset.
Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja
kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja
hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä
kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut
ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään -- hän oli nyt kehnompi
ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran
oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista.
Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät
tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä
tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki
vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.
He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa
tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa.
Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa
häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria
myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros
hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät
vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä --
tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä
Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen
kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen
sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi
ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan,
ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla
tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja
hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan
liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka
ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun
juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli
täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki
katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän
äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen,
joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä
vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen
usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä
alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta
katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja
vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat:
leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut
harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja
muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi
niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli
tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän
tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja
aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.
Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän
pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka
uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja
tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.
Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen
ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun
penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin
hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti
pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.
Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia
kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi
ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin.
Kotiin! -- Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa
tapauksissa se oli tulo kotiin.