Varhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan
portilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori
menivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko
päiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä,
eivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen
puhutella vankia.
"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan,
että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme
kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."
He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein
kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä
lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla
kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat
portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita
ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota
kaasutuikku valaisi.
"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän
eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.
Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä.
Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian
tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon
tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä
ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella
seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.
Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa
kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla.
Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva
riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata,
että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät
rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin
liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki
unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti
hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen -- unien lahjoittaman
päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä
tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka
hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin
tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa
minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen
ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti
kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli
hänen vieressänsä.
Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan,
hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat
kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä
kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.
"Tunnetteko hänet?" kysyi tohtori.
Mutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.
He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine
pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa
vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet
hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin
sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli
Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa.
Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli
nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä
näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin
salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä
hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän
keskusteli.
"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka
kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna
hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille
markkinoille."
Papin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä
vanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:
"Hän on aika mestari -- kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka
lauantai-aamu hänellä on harjoitus -- eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä
enempää kuin ruisrääkällä."
Ilmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei
vain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew
kulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:
"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli
aika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan
Rothschilden vaivaistaloon."
Muutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan
pitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät
karkaamista yrittäneet vangit.
"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta
se on valhe", kuiskasi vanha mies. "Hän oli vain mutikoinnu hengen
muutamasta herran viinimäen sanansaattajasta."
Viimeinen, mitä Hugh Ritson kuuli, oli tämä mieleen-pantava neuvo:
"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia
taas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä
sanon: Pitäkää silmänne auki."
Jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli
monta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa.
Saattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä
muutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.
Tämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan
nyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät
horjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan
aamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja
kohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp,
tramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle.
He näyttivät -- harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä --
ikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat
hervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin
olisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli
paikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat
kahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.
"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan -- mars!" Sitten uudistui
taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista,
saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä
ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa
alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen
mies -- käyden kuin runneltu eläin -- sattui nostamaan katseensa
akkunaan.
Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli
laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen
sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan
oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin
paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein -- siihen
yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan
valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia
vedelle ja leivälle.
"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins",
vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on
palannut."
Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli,
kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.
"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen
suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies
on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa
alas."
Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä,
kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa
kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa,
joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni
saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen
torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä
yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon
raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja
huutaen innoissansa.
"Se on 34 ryhmä", huomautti tohtori, "Jim-porrasvahdin ryhmä."
Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja
lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa
pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa
veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä.
Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä
sitä veneenä.
"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut", selitti
tohtori.
Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen
käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen
reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta
kappaleen ja sitoi ranteensa.
"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei
tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että
vanki pääsisi pakoon.
"Hän on auttamattomasti tuomittu -- hän on joutunut pyörteeseen ja
virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.
Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen
avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan
johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä
varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua
ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale
kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat
ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat
tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän
näytti uhmaavan sitä.
"Ottakaa miehen numero", komensi johtaja.
"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein", uhitteli vanki.
"Se on B 2001", sanoi vartijapäällikkö.
Johtaja tarkasti käsissään olevia papereita.
"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni
teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän
lisäsi vankiin kääntyen.
Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän
esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on
kärsinyt vääryyttä.
Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä
painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva.
Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa
laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.
"Tässä on mies, jota haluatte puhutella", sanoi vartijapäällikkö
kohteliaasti kumartaen.
Hugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan.
Hän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle.
Sillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki
aseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja
ylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin
asti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella
halveksien Hugh Ritsonia.
"Mitä tuo mies minusta tahtoo?" hän sanoi syvällä rintaäänellänsä.
Tämän kuullessaan Hugh Ritson vastasi kiihkeästi:
"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki
säälittelyni."
Virkailijat katsahtivat toisiansa silmiin.
"Minä en huoli sinun säälistäsi", virkkoi vanki katkerasti.
"Et, vaan minä tarvitsen sinun sääliäsi", sanoi Hugh Ritson hiljaa.
Vanki naurahti karkeasti ja kääntyi sitten vartijaan.
"Tässä, viekää minut pois. Minä olen saanut tästä tarpeekseni."
"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle -- jotakin
tehtävää sinun puolestasi."
Vanki räjähti taaskin nauruun.
"Viekää minut pois, kuuletteko?"
"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on
tapahtunut?" jatkoi Hugh.
"Silloin sinä olet tekopyhä", vastasi vanki.
Hugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.
Äkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen
äänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:
"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian
kovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista
kärsimyksiäsi --"
Vielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. "Muista mitä muut -- eräs
muu -- on kärsinyt sinun kanssasi."
Vangin kopea ilme muuttui ja silmissä leimahtivat salamat.
"Tässä, viekää minut pois", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä.
Hän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. "Minä en tahdo
jäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella",
hän huusi tulisesti, "hän on tullut tänne kiduttamaan minua -- siinä
kaikki."
"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt", vakuutti
Hugh. "Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani
tänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä." Vanki vaikeni ja
sanoi sitten hiljemmin: "Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?"
Hugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin
teroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä
huomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.
"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut
mies", hän vastasi nöyrästi. "Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni
kaikesta huolimatta on sinulle tärkeä."
Vangin silmät leimahtivat.
"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää
kostonhimoasi", hän sanoi, "mutta sinä et saa minua katumuksesi
välikappaleeksi. -- Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois,
minä sanon teille!"
Johtaja keskeytti:
"Kun te jätätte tämän huoneen, te menette suoraan rangaistuskoppiin."
"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja
mädätä sinne", kuohahti vanki.
"Viekää hänet pois", komensi johtaja.
"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua", kuului Hugh Ritsonin huuto
kahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.
"Viekää hänet pois", huusi johtaja uudestaan.
Tuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan
vastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.
"Meillä on valtion prokuraattorin määräys", sanoi johtaja. "Teidän
asianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte
Portlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän
kanssanne."
Vanki kumarsi päätänsä ja astui ääneti ulos.