Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin
ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä.
Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta
toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen
kolmannen, kolmas neljännen luo.
Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun
sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään
muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson
etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri
kuunteli häntä epäilevin ilmein.
Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet
luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa
ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti
turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä
näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.
Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka
syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen
liikatunteellisuudesta.
"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun
luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta
kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä
annan asian yleiselle syyttäjälle."
Hugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.
"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?" hän kysyi.
"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät
kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja
henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta
saamme nähdä, mitä voimme tehdä."
Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli
myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen
jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi
päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli
harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla
silmät olivat punaiset ja turvonneet.
Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin.
Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita,
tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä
näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja
häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti
entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori
keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee
omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui
neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin
lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva
hätkähti.
"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin
pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä
hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja
vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."
"Tarkoitatteko koet-laisuutta?" kysyi Hugh Ritson.
"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla,
kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä.
Cummerlannissa taas, herra -- itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi."
Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen
häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä
hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion
mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen
tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."
Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani
neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja
sitten esiliinallansa.
"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina
teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin.
Kysykää sisar Gracea. Muistatteko -- sisar Gracea. Hän sanoo teille
kaiken."
Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin.
Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki
ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen
lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet
näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.
Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei
olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä
oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa.
Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket
muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä.
Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se
salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina
hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai
epätoivolla.
Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille
tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi -- tahtoipa tai ei --
olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien
toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa
miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli,
jonka elämän hän oli tuhonnut.
Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä,
vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori
tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua
idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden
mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken
vihannan.
Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi
laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki
kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui
ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä
näkivät.
Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei!
Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen
sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä
sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä
ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla
kirouksen ja katkeran tuomion.
Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa
äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki
hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei
tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä
uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän
virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.
Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden
ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko
se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa
saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä
juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi
uhriansa vaatien.
Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui
Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan
vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän
melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän
kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä
ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien
koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista.
Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta
se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt
täällä.